Siinä paha missä mainitaan (Un piede in paradiso, 1991)

Bud Spencerin (ja Terence Hillin) elokuvia on tullut nähtyä niin runsain mitoin, että sitä tuudittautuu helposti oletukseen nähneensä ne kaikki. Tietenkin tämä pohjautuu siihen, että videovuokraamoiden kulta-ajalla Spencerin (ja Hillin) elokuvia oli aivan hemmetisti tarjolla ja siinä vaiheessa kun aika alkoi ajamaan Spencerin elokuvien ohitse eikä enää uusia tuntunut tulevan vuokraamoihin, niin ajatteli kaiken olevan siinä sitten, sillä koska niitä oli jo niin paljon ei niitä nyt enempää voi olla. Kun esimerkiksi Terence Hillin Lucky Luke-sarjan pilottijakso (1991) julkaistiin Suomessa kasettina, niin sitä oli hivenen yllättynyt miehen olleen ylipäätään olemassa, saati sitten näyttelevänkin vielä. Tässä vaiheessa Spencer puolestaan tuntui löytyvän vain sitä vanhemmista julkaisuista ja ainakin valtaosa Spencerin (ja Hillin) muistettavimmista elokuvista valmistuikin 70-luvun alun ja 80-luvun puolenvälin aikajanalla. Filmografiaa katsoessa kyllä huomaa Spencerinkin näytelleen useammassakin elokuvassa viimeisen 14 vuoden aikana, ettei se ura todellakaan pysähtynyt jo 90-luvun alkaessa, mutta elokuvien levittäjien silmissä hän ei kai enää ollut tarpeeksi hip ja pop jotta niitä olisi kannattanut meillekin näyttää. Kyllä niitä American Pie-elokuvia ja Fast & the Furiouseja tuodaan tänne, mutta Ruggero Deodaton ohjaama Spencer-komedia Padre Speranza (2005) jätetään väliin. No kuitenkin, tämä Siinä paha missä mainitaan oli minule mieluinen yllätys juuri siinä mielessä, että se oli Spencer-elokuva jota en ollut aiemmin nähnyt ja omissa silmissäni vieläpä varsin uusi tekele ollessaan vuodelta 1991, kun tosiaan ne mielikuvat Spencerin elokuvista sijoittavat valmisumisvuodet kauemmas taakse. Tosin kyseessä on niin väsynyt teos, että toinen katselukerta vaikuttaa silkalta mielikuvituksen laukalta, sillä eipä tämä taida toistamineen koneen sisuksiin päätyä.

Bull Webster (Bud Spencer) on hyväsydäminen murahteleva taksiyrittäjä jonka bisnes on vaikeuksissa häikäilemättömän rosvoparonin päätettyä ajaa mies yrityksineen alas koska hän haluaa rakennuttaa minkä lie porhoparatiisin taksikopin tilalle. Bullin olisi äkkiä saatava fyffeä kohtuuttoman lainan maksuun, mutta rahaa on hädin tuskin sen verran, että sillä saa pidettyä alaiset poissa kortistosta. Elokuvan aikana jaksetaan monta kertaa huomattaa, että Bull on ihan tavallinen ihminen. Hän rakastaa, vihaa, syö, juo ja hänellä on parta. Siispä luonnollisesti juuri Bullin sielun kohtalo koskettaa niin Taivasta kuin Helvettiäkin ja molemmista suunnista lähetetään omaa etua turvaamaan eräänlainen agentti. Miksi juuri Bull on niin tärkeä, jos hän kerran on niin kovin tavallinen? Luulisi maailmassa olevan muitakin taviksia joilla olisi siten samanlainen merkitys.
No kuitenkin, taivasta edustaa valkoiseen pukeutuva suojelusnynnerö Victor (Thierry Lhermitte) ja Saatanan käskyläisenä toimii punaiseen pukeutuva viettelijä Veronica (Carol Alt), mutta koska molempia osapuolia sitovat säännöt olla vaikuttamatta uhrinsa päätöksiin, eivät he oikeastaan tee koko elokuvan aikana muuta kuin hengailevat lähettyvillä ja sanovat aika ajoin, että suunnitelma on toteutumassa.
Bullin pelastukseksi on saapumassa lottovoitto, mutta ensin pitää löytää palkinnon lunastukseen oikeuttava paperi ja niin alkaa kilpajuoksu pysäyttämään pesukone.

Elokuvan tarina antaa mahdollisuuksia riehakkaaseen komediaan jonka Spencerin tapauksessa uskoisi suuntautuvan slapstickmäisyyteen, mutta vaikka Spencerissä on edelleen sitä samaa tuttua isoa jurottavaa karhua joka vain haluaisi kömpiä talviunille, niin tässä tapauksessa hän tuntuu nukahtaneen oikeastikin. Kenties se on Terence Hill jota kaivattaisiin, sillä ainakaan Thierry Lhermittestä ei ole tarpeeksi kiusaa Spencerille, jotta hänet saataisiin härnättyä kunnolliseen vauhtiin. En nyt väitä Lhermitten olevan huono roolissaan, vaan pelkästään hyödytön hahmonsa sisällön puutteen vuoksi. Niin Victoria kuin Veronicaa sitovat ne jo mainitut säännöt olla suoraan puuttumatta Bullin elämään jotta sankarimme itse tekisi päätökset jotka määrittelevät hänen sielunsa pääteaseman ja vaikka pariin otteeseen ihmisinä esiintyvät suojelusenkeli ja paholainen tekevät jotain ylimaallista muistuttaakseen keitä todellisuudessa ovat, niin juuri se sekaantumattomuus aiheuttaa sen ettei heillä ole yhtään sen enempää virkaa elokuvassa kuin huomaamattomina seinillä riippuvilla tauluilla. Veronica saa sentään asemansa vuoksi olla pari kertaa hot, mutta Victor on vain valju märkä läikkä. Tämä olisi siis kaivannut aktiivisempaa osallistumista elokuvan pahaa ja hyvää edustavilta hahmoilta. Veronicakin unohdetaan yhdessä vaiheessa tyystin kun tielle tulevat Bullin ja toisen taksifirman väliset tappelut siitä kuka se kovin onkaan ja siksipä neiti heitetään myöhemmin kuin jälkiratkaisuna takaisin kuvioihin ja hänen kehittelemäkseen juoneksi kerrotaan se, että kun Victor päätyy erään ahneen pahiksen panttivangiksi niin Bullin pitäisi vapauttaakseen mies antaa se lottokuponki pois. Jos Bull siis antaisi Victorin kärsiä, paha voittaisi sielun hallinnan, mutta päätyminen siihen tilanteeseen on silkkaa sattumaa, eikä se edes ollut niin paholaisen kuin suojelusenkelinkään idea ylipäätään antaa se lottovoitto Bullille ja Victorin ajautuminen kiristyksen välikappaleeksi tapahtuu vahingossa, koska Veronica ei sen tapahtumiseen itse vaikuttanut laisinkaan, jolloin kaiken koetun jälkeen Veronica vaikuttaa vain työnvieroksujalta joka huomaa deadlinen iskeneen päälle ja hän päättää äkkiä printata jonkin valmiin tekstin esiteltäväksi väittäen sen olleen hänen ideansa alusta alkaen. Siispä koko elokuva jää väsähtäneen Spencerin niskoille ja ilman kunnon tuuppimista ei hän enää ole jaksanut yrittää tehdä kuin sen pakollisimman. Se on sinänsä yllättävää, että vaikka sieltä nyt puuttuukin Terence Hill (ja se nimenomaan on puute koska tyylillisesti tämä on kuitenkin sellainen turpiinvetokomedia johon Hill/Spencer-duo olisi omiaan) niin elokuvan on ohjannut Enzo Barboni, jolla on useamman leffan kokemus yhteistyöstä Spencerin kanssa ja niissä eritoten mätkimiskomedian alalla. Näin ollen olisi luullut hänen pystyvän potkimaan Spencerin liikkeelle. Mutta ei, mukana ei ole edes yhtä ainoaa Spencerin paalujuntta-lyöntiä ja kuitenkin tässä on koetettu välillä pistää sekaan tuttua kermakakkua naamaan-komediaa joka Spencerin ollessa kyseessä tarkoittaa juuri kohtauksia joissa joku pölkkypää mätkii ahkerasti liikkumatonta Spencer-seinää ja hän vastaa esimerkiksi maailmoja kaatavalla bitchslapilla. Mietinkin, että olisivatko Spencer ja Barboni pyrkineet tarkoituksella eroon juuri siitä mätkimiskomiikasta ja koettaneet tehdä jotain henkevämpää, opetuksellista perhe-elokuvaa. Se selittäisi sen miksi nimenomaan tappelukohtaukset, tms. toiminta on enemmän pakotetun oloista kuin moraalipohdinta, joka sekin tosin jää aika löysäksi, mutta sitä ehkä nimenomaan sen päälleliimatun muksimisen vuoksi. Samapa tuo, sillä katsoi tätä elokuvaa miltä kantilta tahansa niin se on edelleen väsynyt ja tylsä, eikä missään nimessä tuota sellaista iloa kuin Spencerin tunnetummat elokuvat. Miehen vakavammat elokuvat ovat ehkä jääneet liiaksi niiden hölmöjen tappelukomedioiden alle, mutta on kuitenkin myönnettävä juuri niiden idioottimaisten turpaanvetoleffojen olevan ainakin erittäin viihdyttäviä ja täten uskoi niiden oleva rasite tai ei, niin omassa lajityypissään ne ovat hyviä. Tämä ei ole.

Voi mitä olisikaan saatu aikaiseksi jos enkeli ja paholainen olisivat kunnolla repineet Bullin sielua ja tehneet kaikkensa voittaakseen. Kuinka vinksahtanutta komiikkaa se olisikaan voinut tarjota. Niin ja kun se Bullin sielun sanotaan olevan niin tärkeä, niin kenties sitä olisi voinut sanoa miksi se on niin tärkeä. Sitä vain todetaan, että niin Taivas kuin Helvettikin tarvitsevat sitä kuolemakseen ja se ratkaisisi näiden paikkojen kohtalon, mutta mikä hitto se kohtalo siten on? Jos Taivas ei saa Bullin sielua, niin pistetäänkö silloin lappu luukulle? Jos näin on, niin Jumala olisi vonut tehdä muutakin kuin golfata.

Myönnän hymyilleeni kohtauksessa jossa kilpailevat taksifirmat ryhtyvät romuralliin keskenään ja eräässä vaiheessa kaksi vastustaja-autoa törmää niin, että niiden kuskit lentävät tuulilasiensa lävitse toistensa autoihin jatkamaan niillä ajoa.

Ja luulin aluksi Thierry Lhermitten olevan Robert Carradine.

Tähdet: *
Siinä paha missä mainitaan