Bruce Lee Collection (1971 - 1981)

Heti alkajaiseksi on mainittava ettei minulla ole hajuakaan mikä tekee tästä jonkinlaisen kannen mainitseman special editionin, sillä sisältö näyttäisi olevan täsmälleen sama kuin se tätä aiemmin punamustalla kannella julkaistu boksi ja täsmälleen samat elokuvat ovat saatavilla myös yksittäisinä julkaisuina (myöskin punamustilla kansilla), joissa jokaisessa on keskenään samat ekstrat (mm. dokumentti Immortal Dragon ja muistaakseni Kentucky Fried Moviesta napattu Fistful of Yen-parodia). Joten jos jollakulla on se toinen boksi niin päivitys ei ole tarpeen. Eikä se mitään sillä ekstroineen kyseessä on kyllä kyseessä levyjä jotka ovat ihan tarpeeksi täyttäviä, vaikka en olekaan missään vaiheessa ymmärtänyt noiden lisämateriaalien suhteen sitä, että miksi ne ovat kaikissa viidessä levyssä samat. Mukana oleva dokumentti on mainio ja Fistful of Yen-parodia hauska, mutta etenkin boksin kootessa levyt yhteen tuntuu turhalta ja typerältä saada samat ekstrat jokaisella levyllä. Jos hankkisi vain yhden näistä elokuvista niin silloin varmastikin kehuisi sitä kuinka kattavat lisämateriaalit on saatu mukaan ja jos taas jokaisella levyllä olisi ekstroina vaikkapa vain trailerit, niin silloin ehkä kritisoisi niiden vähyyttä, mutta ei ainakaan pettyisi siihen kuinka ollaan nähty sen verran vaivaa, että ollaan saatu ihan oikeasti hyviä lisiä mukaan, mutta sitten ollaan oltu kuitenkin niin laiskoja ettei olla jaksettu tehdä muuta kuin kopioida aiemmat. Ja jos ajatellaan sitä kuinka ekstrat tuntuisivat hyvältä jos hankkisi itselleen vain yhden elokuvista, niin eikö se ole kuitenkin aika todennäköistä etteivät ainakaan fanit tyytyisi vain yhteen elokuvaan ja siten saisivat ne samat lisät uudestaan ja uudestaan kokien juuri saman hyvien lisien pettymyksen kuin minäkin.

Siitä faniudesta puheen ollen, olen aina tuntenut en nyt varsinaisesti syyllisyyttä, mutta jotain sen kaltaista kuitenkin siitä, että vaikka penskasta saakka olenkin suuresti nauttinut Leen elokuvista ja muistan vieläkin kuinka huuli pyörenä katselin ala-asteen alkupuolella Lohikäärmeen tietä (olin mummolla hänen toimiessaan lapsenvahtina ja videoissa oli kaukosäätimessä johto, mikä teki siitä niin sanotun letkuohjatun kuten myös samankaltaisia kauko-ohjattavia autoja kutsuttiin), niin olen kuitenkin aina pitänyt Leen maneereja (ilmeet, äänet) naurettavina ja siksi häntä aika huonona näyttelijänä toimintaosuuksien ulkopuolella. Voitteko kuvitella Leen soveltuvan johon romanttiseen draamaan yhtään sen paremmin kuin vaikkapa Steven Seagalin. Osaltaan se voi johtua vain omaan mieleeni porautuneesta Lee-imagosta, mutta oli kohtauksen tunnetila mikä tahansa niin Lee tuntui olevan poikkeuksetta tälläinen:

Ehkä se taas johtuukin ohjaajista, jotka eivät joko uskaltaneen sanoa vastaan Leelle (kuten voisi sanoa käyneen monesti esimerkiksi Steve McQueenin ja vaikkapa Marlon Brandon kohdalla) tai eivät vain välittäneet, ajatellen tärkeintä olevan kaikki muu kuin henkilöohjaus. Tai sitten Lee ei oikeasti osannut muuta, tai vain jäi jossain vaiheessa jumiin omaan imagoonsa ja uskoi tietyn tyylin olevan pakollinen. Voisin hieman uskoa noista jälkimmäiseen, sillä esimerkiksi Green Hornetissa Lee oli usein enemmänkin ilmeetön kuin kukkuusilmäinen kiljukallo, mutta koska hän tuli luoneeksi itsestään samalla tavalla oletettua itseään esittävän tähden kuin William Shatner itsestään, niin uskoi mahdollisesti fanien vaativan sitä veren nuolemista ja hikistä kireyttä. Ehkä näin olikin, sillä varmasti moni muistaa Leen parhaiten juurikin tuo hikinen kireälihaksinen yläkroppa paljaana ja inisemässä tuima ilme kasvoillaan.
Tässä tapauksessa se on nimenomaan se Lee-imago joka dominoi ajatuksiani, sillä onhan siellä miehen elokuvissa kohtauksia joissa hän osoittaa kykyjä muuhunkin kuin vain psykoottiseen toimintailmeeseen, mutta jotenkin mitä isommaksi staraksi hän lajityypissään kasvoi sitä enemmän hänestä tuli nimenomaan elokuvatähti kuin näyttelijä.
Tämä seikka saa minut tuntemaan eräänlaista syyllisyyttä faniudesta, sillä kyseiset eleet ja ilmeet ovat niin suuri osa Leen esiintymistä, että niiden kritisoiminen on kuin väittäisi olevansa Bruce Campbell-fani ja toteaisi samaan hengenvetoon Evil Deadien olevan pökäleitä.
Toki minä pidän niistä Leen kilikili-ilmeistä, mutta ehkä enemmänkin eri syistä kuin henkilön vain vakavasti ottavat fanit. Minulle kun ne eleet ovat pitkälti koomisia, mutta silti sen sijaan että kutsuisin Leetä vaikkapa kung fun Jerry Lewisiksi, totean Leen ilmeiden harvemmin istuvan tyylillisesti kohtauksiinsa, edes toiminnallisiin ja siten tekevän hänestä lainausmerkeissä huonon näyttelijän ja tahattoman koomikon.
Pyhäinhäväistysten jälkeen mainitsen kuitenkin, että niin tuo Lohikäärmeen tie kuin muutamat muutkin muksuna nähdyt Leet olivat positiivisessa mielessä järisyttäviä kokemuksia.

Ennen itse elokuviin siirtymistä mainittakoon, että nämäkin elokuvat liikkuvat maailmalla vaihtoehtoisilla nimillä ja osa niistä sekoittuu helposti muihin kuten Jackie Chanin elokuviin, joten tyydytään näihin boksin ilmoittamiin titteleihin. Esimerkkinä kuitenkin mainittakoon tuo ensimmäinen elokuva The Big Boss joka tunnetaan myös nimellä Fists of Fury ja suomeksi tietenkin nimellä Lohikäärmeen nyrkki, jolla nimellä puolestaan julkaistiin mös Chanin Dragon Fist.

THE BIG BOSS (Tang shan da xiong, 1971)

Enonsa vaatimuksesta väkivallan taakseen jättänyt Cheng Chao-Chun (Bruce Lee) saapuu landelta kaupunkiin rauhoittumaan, mutta huomaa lupauksen pitämisen vaikeaksi kun joka puolella tuntuu olevan huligaaneja jotka oppivat vain kovan käden kautta. Onneksi Chengin serkulta Hsu Chienilta (James Tien) jota kutsutaan myös veljeksi ei odoteta samaa pidättyväisyyttä, vaan hän saa muksia kanssaihmisiä minkä ehtii.
Chengin työ jäälohkareiden työntäjänä ei oikein suju kun heikkorakenteinen kouru rikkoontuu ja syyttä asiaa pahoitteleva nuorukainen saa nyrkistä. Samalla katsojalle paljastuu, että jään tehtävänä on toimia muunakin kuin pelkästään virvoitusjuomien viilentäjä, sillä niiden sisällä voi myös salakuljettaa huumeita. Läpinäkyvät jääkimpaleet ovatkin paras keino piilottaa jotain. Jos joku osoittaa liiallista uteliaisuutta työtään kohtaan, tai vain sattuu olemaan paikalla, on vaarana joutua firman ison pomon Hsiao Min (Yin-chieh Han) tapattamaksi. Hsu Chien erehtyy olemaan juurikin Hsiao Min kiusaksi liiaksi rehellinen ja saa siksi luvan päätyä haudan täytteeksi.
Hsiao Mi koettaa pitää Chengin epäilevät ajatukset poissa ruuan, juoman, rahan ja tissien avustuksella ja hetken se onnistuukin, mutta kohta on aika toimia oikeudenpuolustajana ja vetää kaikkia turpaan niin että helmat helisee ja pakarat paukkuu.

Mainio musiikkiraita ja veikeän epäsynkassa oleva dubbaus. Lee ei ole vielä kireimmillään ja elokuvassa jaksetaan pitää päivän pelastavaa sankaria sivussa yllättävänkin pitkään näin kasvattaen jännitystä ja vaikka muiden näyttelijöiden tappelulukohtauksissa koreografiointi onkin hakemassa paikkaansa, niin kenties juuri korostaakseen Leen ylivoimaisuutta juuri hänen kenkimisensä on selvästi muita mietitympää. Leen kenkimisloistokkuutta ajatellen onkin riemastuttavaa, että kun ensimmäinen hänen suorittamansa kamppailu tapahtuu vasta hieman 40 minuutin jälkeen, eikä kukaan tietenkään tiennyt hänen osaavan taistelulajeja, niin heti ennen kuin Lee ehtii edes kunnolla ottaa asentoa eräs yleisöstä huutaa ettei tiennyt hänen olevan noin kova jätkä. Loistavaa on myös se, että Leen hahmo katselee pitkään sivusta kun hänen toverinsa murskataan hienosokeriksi ja puuttuu peliin vasta kun vahingossa häntä päin lentänyt tyyppi tulee nykäisseeksi sankarimme kaulasta korun irti. Kukaan, ei siis kukaan koske koruihini ilman, että saa pataan kuin pieni rumpalipoika ikään.
Eli joo, kyllä The Big Bossissa on mukana tahatonta komiikkaa ilman dubbaustakin, mutta osittain siitäkin syystä kyseessä on varsin miellyttävää toimintaelokuvaa, joskin ehkä sellaiseksi vielä hieman raakile osoittaakseen Leen varsinaisia kykyjä toimintatähtenä. Toisaalta The Big Bossia katsoessa huomaa sen kiukkuisen päähenkilön pasifismiyritysten aiheuttaman stressin kautta Leen olevan kenties myös se näyttelijä jonka meinaan aina välillä unohtaa.

Jotkut leikkauksista ovat vain noloja ja etenkin kohtaus jossa koirat hyökkäävät Leen kimppuun on naurettavan huonosti toteutettu jo pelkästään siksi, että sokeakin huomaa etteivät haukut oikeasti hypi vaan heidät heitetään kuin kääpiöt.

FIST OF FURY (Jīng Wǔ Mén, 1972)

Muistatteko kuinka The BIg Bossin kohdalla kyseenalaistin käsitystäni Bruce Leen näyttelijänlahjoista. Ehkä hän olikin hyvä näyttelijä muutoinkin kuin lyöntiensä ja potkujensa osalta? No, ainakin Fist of Furyn ensiminuuteilla Lee vakuuttaa ettei ole uskottava draamaesiintyjä, sillä mies on surumielisenä kuin Bobcat Godthwait Poliisiopistoissa.

Chen Zhen (Bruce Lee) palaa kotiinsa entisen mestarinsa hautajaisiin ja kyseenalaistaa miehen luonnolliseksi väitetyn kuoleman, joten kiljutaan ja naamaa väännellään kunnes totuus paljastuu. Syypäät ovat tietenkin kilpailevaa tappelukoulua pitävät pahat japanilaiset, jotka toisin kuin Chengin edustamat kiinalaiset kollegansa uskovat väkivallan olevan vastaus kaikkeen. Katsokaas nyt kun kiinalaiset ovat enemmän tai chin ja fengshuin kannalla, eivätkä täten halua turvautua mihinkään niin alkukantaiseen kuin nyrkiniskuun ja kivikirveeseen. Itsepuolustuslajeja harjoitetaan vain ja yksinomaan meditaatiotarkoituksessa, joten tietenkin Chen Zhen hakkaa japanilaiset. Kukaan, ei siis kukaan kyseenlaista käsitystäni rauhasta ilman, että saa hampaat kurkkuunsa.

Tämä onkin jo tutumpaa Bruce Lee-elokuvaa siten, että nyt kimeät kiaa- ja hiaa-huudot sekä muunlaiset ininät ja vinkunat kuuluvat repliikkeihin heti alusta alkaen, lihakset ovat kireällä kuin Iggy Pop, runsaat tappelut toteutetaan siten että Lee tekee äkkinäisen liikkeen, pysähtyy, toisto, toisto, toisto ja ilmeet ovat koko ajan sellaisia, että nyt sieltä on tulossa jäykempikin kakkapökäle ulos. Toisin sanoen kyseessä on nuntsiaan myöten juuri sitä Bruce Leetä jollaisena hänet muistaa ja jota oikeasti haluaakin nostalgian kultaamana nähdä, sillä sellaisestahan sitä alunperin rupesi pitämään. Mitenköhän Lee uppoaa nuoremmalle sukupolvelle jolle Schwarzenerggerin ja Stallonen kaltaisetkin tähdet edustavat todellista grandpa old schoolia? Pois lukien lajityypin fanit, esittäytyvätköhän Leen elokuvat muille enemmänkin parodiaan kallistuvina kuin vakavasti otettavina toimintaelokuvina, sillä esimerkiksi toisin kuin vaikkapa Jackie Chanin elokuvat jotka ovat suurelta osin tarkoituksellisen koomisia ovat Leen leffat kuitenkin enemmän ajateltu vakavammin otettaviksi, mutta ovat kieltämättä tahattomasti hassuhkoja ja sitä vielä enemmän ajan kuluessa. Tässäkin Fist of Furyssa on hieno ajatuksia herättävä syrjintäteema mukana, joka on tehokas etenkin kohtauksessa jossa Leen hahmoa kielletään menemästä puistoon, tms. koska sinne on kielto koskien koiria ja kiinalaisia, mutta tämänkin kohtauksen rosaparksmaisuus menee hupsuuden puolelle kun Lee kenkii kyltin ilmaan ja potkaisee sen palasiksi kuin Lucky Luke ampumassa heitettyä seteliä kolikoiksi. Joten Fist of Furyn ihmisoikeusajattelu on lopulta yhtä syvällistä kuin Seagalin viherpiperrys. Toimintaa on kuitenkin paljon ja se on enimmäkseen erinomaisen energistä. Erityisen hauskoja ovat kohtaukset joissa Lee heittelee ilmiselviä räsynukkeja ympäriinsä.

Myöhemmin lisää Leetä.

Tähdet:
The Big Boss ***
Fist of Fury ***