Italia saa vieraita kun pienirakkoinen Tang Lung (Bruce Lee) saapuu auttamaan jotain puolisukulaisiaan heidän kokiessaan kiristystä paikallisten italialaisaasilaisgangstereiden suunnalta. Kun tavalliset pölkkypääpahikset eivät ole riittäväksi avuksi Tang Lungin vastustamisessa, kutsutaan paikalle superpaha Colt (Chuck Norris) ja yhdessä vaiheessa Tang Lung käy pöntöllä niin, että seisoo renkaalla. Dude, lasti päästetään istumalla.
Tämä Bruce Leen ainoaksi pitkän elokuvan ohjaustyöksi jäänyt teos on mielestäni hänen parhaansa ja siihen lasken myös mukaan sen varmasti tunnetuimman ja isoimman, eli Enter the Dragonin. Kuten jo edellisen postauksen yhteydessä mainitsin, niin muistan missä ja noin suunnilleen minkä ikäisenä tämän elokuvan näin, sillä kyseessä oli oikeasti niitä tilanteita jotka porautuivat mieleen kuin naulat kristukseen. Eikä kyse ole vain siitä, että satuin olemaan mummollani ja siten poissa arkioloista, vaan myös siitä syystä, että uskokaa tai älkää niin tämä oli varmastikin ensimmäinen kerta kun näin pornoa videokasetilta. Ei kun ihan oikeasti, sillä se Way of the Dragon-kasetti jonka näin oli siunattu ihan oikean pornoelokuvan trailerilla, mikä ymmärrettävästi tuntui jo silloin suht' erikoiselta valinnalta, olkoonkin ettei tämä Leen elokuva ole edelleenkään lapsille suunnattu. Kuitenkin kysymys on miksi? Ei huolta, mummoni oli asian minulle paljastuessa viattomasti keittössä laittamassa ruokaa ja minä pikaisesti kelasin trailerin ohitse ettei hän koskaan saisi tietääkään millaisia perversioita lapsenlapsensa joutui kokemaan. Sanomattakin lienee selvä, että kotiin päästyäni ja yksin ollessani (olin avainkaulalapsi) katsoin tissikavalkadin uudestaan ja uudestaan. Way of the Dragon ei kuitenkaan jäänyt mieleeni ainoastaan ikkunana dekandenttiin lihallisuuteen, vaan se itse on näistä tämän boksin elokuvista myös vaikuttavin niin eloisuudeltaan, tarinaltaan kuin toiminnaltaan. Lee kun oli selvästi pyrkinyt hieman pehmentämään aiemmin tutuksi tullutta jurottavan kireää imagoaan ja siksi hän ei pelkästään vain hymyile useampaan otteeseen vaan on muutenkin keventänyt tunnelmaa lisäämällä kiusallisenkin hilpeää musiikkia (joka muuten kuulostaa hyvinkin paljon Vaaleanpunaisen pantterin teemalta) ja todella kehnoja puujalkavitsejä (vessahuumoria). Ne eivät ole kovinkaan luontevan oloisia ratkaisuja ja tuntuukin enimmäkseen vain pakotetuiltu yrityksiltä osoittaa Leellä olevan huumorintajua. Mutta ovat sentään vaihtelua. Tottakai jossain vaiheessa työnnetään komiikka taakse ja tutut hullut ilmeet ja vingahdukset saavat paikkansa valokeilassa.
Juoni ei nyt oikeastaan mitään ihmeitä tarjoile, sillä se on aikalailla sitä perinteistä sankari suojelee kiusattuja ison pahan suden hönkimiseltä ja lopussa kohtaa jonkinlaisen superrodun edustajan ja näitähän on tehty jo iät ja ajat (etenkin myöhemmin kun lyöntipotkuheerokset todenteolla valtasivat videomarkkinat), mutta juuri se tunnelman kevennys niin kehnoa kuin se ajoittain onkin on eduksi tekemään hahmoista sympaattisempia ja siten kiinnostavampia seurattavaksi. Tämä auttaa erityisesti korostamaan ns. hyvien ja pahojen eroa, kun aiemmissa elokuvissa Leen hahmon valheellisesti selitettiin olevan rauhan puolella ja välttelevän väkivaltaa, ja silti olevan elokuviensa vihamielisimmän oloinen, kun taas tällä kertaa sankari on enemmän puhtaamman hyvä ja täten pahuus ansaitsee selvemmin saatavansa. Toki sitä voisi sitten kritisoida elokuvaa mustavalkoiseksi hahmojensa suhteen, mutta ainakaan se ei aiheuta eräänlaista petollista fiilistä jota saattoi aiemmin kokea hahmoista jotka puhuivat yhtä, mutta tekivät toista ja kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään psykologinen poliittinen jännäri, niin annetaan mustan olla mustaa.
Siinä missä elokuvan pahikset ovat enimmäkseen joko roihuavia kliseehomoseksuaaleja tai umpipuupölvästejä, niin yleensä niin kovin sympaattiselta karvaturrilta vaikuttava Chuck Norris huokuu sellaista i'm gonna fuck you up-fiilistä, että miehen soisi tekevän enemmänkin pahisrooleja. Colosseumilla käyty loppumatsi Leen ja Norrisin välillä onkin hemmetin hienoa katseltavaa ja on ehdottomasti yksi tappeluleffojen hypoteettisen toppilistan kärkeen kuuluvia. Loppumatsista tulee kovasti mieleen manuaalisempi versio Sergio Leonen pariinkiin otteeseen käyttämästä finaalista, jolloin ainakin tähän versioon lainattu Ennio Morriconen musiikkipätkä Huuliharppukostajasta on enemmän kuin paikoillaan (huom. se ei soi tuon lopputaistona aikana, että ei kyseessä ei ole aivan niin selvä kunnianosoitus).
Niin ja lisäksi kyseessä on taatusti yksi muodikkaimpia leffoja koskaan.
GAME OF DEATH (Sǐwáng Yóuxi, 1973)
Näyttelijä Billy Lo (Bruce Lee, Kim Tai-Jong ja ainakin Yuen Biao) on kuvaamassa tuoreinta toimintaeepostaan (näemme Way of the Dragonin lopputaiston) kun alkaa paljastumaan, että joku haluaa vahingoittaa suurta elokuvatähteä. Billy kun ei suostu toimimaan minkä lie suuren rikollisliigan palveluksessa Frank Sinatran tavoin ja on siksi jatkuvien fyysisten uhkailujen vastaanottajana. Mies päättääkin viedä asian viranomaisten hoidettavaksi, mutta pahikset keskeyttävät korttitapahtuman pistämällä näköjään Fist of Furyn kuvauksissa pyssyyn oikean panoksen paukkupatruunan tilalle. Luoti ei tapa Billya, mutta luonnollisesti vaurioittaa sopivasti miehen kasvoja jotta hänen ei enää tarvitse näyttää Bruce Leeltä vaan Bruce Leeltä näyttävältä sijaiselta ja niin on kuolema lavastettu. Ymmärrettävästi vaikka Billyn uuteen muotoon leikatut kasvot saadaankin korjatuksi täysin ennalleen ja hän ei näytä omalta itseltään kuin arkistomateriaaleissa, niin hän varmuuden vuoksi piilottaa kaikilta tuntemattomat kasvot tekoparran taakse sillä hän näyttää itseltään.
Kostosuunnitelma, jollainen on merkitty myös Billyn kuolemaa surevan tyttöystävän (tai siis nyt ex-tyttöystävän) Annin (Colleen Camp) kalenteriin voidaan pistää käytäntöön ja jotain jotain jotain ja sitten loppu koostuukin vuorottain tapahtuvista kaksintaisteluista joista yhdelle vastustajalle ei näköjään keksitty mitään järkevää dubattavaksi, sillä huulet liikkuvat mutta sana ei.
Tässä vaiheessa lienee syytä muistuttaa siitä, että Bruce Lee kuoli vuonna 1973 ehdittyään saamaan Way of the Dragonin jälkeen enää yhden elokuvan kokonaan aikaiseksi, joka on Enter the Dragon, jota ei ole sisällytetty tähän boksiin ilmeisesti syystä ettei siihen ole ollut julkaisijalla oikeuksia. Eipä se ehkä toisaalta olisi Warner Brosin jenkkivalmisteisena sopinutkaan näiden Leen aasialeffojen joukkoon, mutta toisaalta olisi ollut kuitenkin enemmän Leetä kuin nämä boksin kaksi viimeistä Lee-tuotosta.
Kuten myöhemmin pojalleen Brandonille kävi myös Bruce Lee kuoli kesken elokuvan, eli tässä tapauksessa Game of Deathin tuotannon ja samoin kuin jälkikasvu-Leen kohdalla elokuva teetettiin loppuun saakka ilman eläväistä pääosan esittäjäänsä. Game of Deathin voidaankin sanoa olevan bruceploitaatio-elokuva, sillä se tapa millä elokuva saatettiin lopputeksteihinsä saakka on aivan yhtä tökeröä kuin esimerkiksi miten Ed Wood toimi menetettyään Bela Lugosin kuolemalle kesken Plan 9 From Outer Spacen kuvausten. Kuten tiedetään, niin Wood paikkasi Lugosin poissaolon palkkaamalle tilalle tarpeeksi samannäköisen kiropraktikon ja varmistaakseen yhdennäköisyyden mies sai pitää koko ajan kasvonsa piilossa. Tosin puolustettakoon Woodia mainitsemalla, että on annettu ymmärtää hänen oikeasti tahtoneen myös kunnioittaa ystäväänsä eikä vain hyötyä nimestä, mitä monet bruceploitaatiot eivät edes valehdelleet tekevänsä Temppu on kuitenkin hyvä esimerkki siitä miten Game of Deathin kohdalla toimittiin. Mikä on sääli sillä Bruce Leen valitettava menehtyminen tapahtui samoin kuin Brandoninkin, kesken uransa ensimmäisen elokuvan joka oli näyttelijänsä kannalta haastavin sen ollessa sekä tarinallisesti siihen asti kiehtovin että myöskin päähenkilön kannalta eniten esiintymiskykyjä vaativa. Tämä siis pohjaten lopulliseen elokuvaan päätyneeseen tarinaan, ei mahdolliseen siihen oikeasti tarkoitettuun. Rehellisesti sanoen Game of Deathin tarina parani kovasti hätäkorjauksista, sillä alkuperäinen juoni oli väitetysti näköjään tavanomainen kertomus taistelulajitaitajasta joka pakotetaan osallistumaan johonkin mestariottelijoiden kisaan tai sukulaisille käy hullusti. Niin kovin Van Dammea. Kuitenkin ajatellen muutettua juonta ei ihmekään, että alettiin puhua Leen perheen kirouksesta kun sekä isä että poika kuolivat kesken elokuvan joissa molemmissa heidän esittämänsä hahmot kuolevat (vaikkakin toinen lavastetusti) ja palaavat kostamaan.
Sijaisnäyttelijöiden käyttö aurinkolaseineen, tekopartoineen ja moottoripyöräkypärineen on tietenkin kömpelöä, mutta tekoajalleen aivan ymmärrettävää.
Sitä myöhemminkin mainitsemaani huonoa harkintakykyä edustavat muun muassa toisesta elokuvasta leikatun Lee-kasvokuvan liimaaminen kuvan päälle (joka tosin on samalla aivan loistavan naurettavaa) ja etenkin oikean hautajaissaattuen ja avoimessa arkussa olevan Bruce Leen esittäminen. Se on tässä yhteydessä pelkästään loukkaavaa kun tapahtuma olisi mahdollisesti voitu toteuttaa myös ilman sortumista Faces of Death-henkiseen mauttomuuteen.Käytetty kuvamateriaali on tietenkin toistuvassa epätasapainossa hyppien sijaisnäyttelijöiden kanssa kuvatun, alunperin elokuvaan Bruce Leen kanssa tehdyn ja aiemmista elokuvista lisättyjen kohtausten välillä. Joskin on myönnettävä, että pidän ainakin ideana siitä kuinka Game of Death alkaa Way of the Dragonilla ja paljastuu elokuvanteoksi, vaikka leikkaus näiden välillä onkin hyvin kömpelöä.
Jos kuitenkin pääsee yli Game of Deathin todellisesta makaaberista luonteesta ja joistakin elokuvassa olevista erittäin huonon harkintakyvyn ratkaisuista, niin Leen valitettavan poismenon aiheuttaman rahastuksen seurauksena elokuvaan saatiin sentään aikaiseksi suht' kiinnostava tarina ja mukana on muutama muistettavimpiin kuuluva Lee-ilmiö, kuten mainion kehno kaksintaistelu Kareem Abdul-Jabbarin kanssa ja keltamusta verryttelypuku jolle tehtiin onnistunutta kunniaa Kill Billissa. Joten vaikka toteutuksessa oltaisiinkin voitu käyttää suurempaa kunnioitusta ja harkintaa, tai sitten vielä paremmin itse elokuvan sijaan kuvattu materiaali olisi julkaistu vain sellaisenaan jonkin dokumentin (ja myöhemmin dvd-lisämateriaaleina) yhteydessä, niin jotain hyvääkin siitä jäi elämään. Yli puolitoistatuntiseksi täysipainoiseksi elokuvaksi ei Game of Deathista kyllä ole.
20 minuutin kohdalla on erinomainen tappelukohtaus jossa Billy joutuu kamppailemaan useamman hyypiön kanssa samanaikaisesti ja yksi pahiksista seisoo tönkkönä kuvan keskellä odottamassa vuoroaan ja on hyvin vaivautuneen oloinen, aivan kuin olisi jossain kaupan jonossa kun edessä on ostoksensa pienillä kolikoilla maksava vapinasormi ja bussikin on juuri lähdössä ja jätski sulaa.
Musiikki kuulostaa enemmän Michael Nymanilta kuin John Barrylta ja olisivat nyt voineet edes meikata sijaisnäyttelijälle samat ruhjeet kuin Leelle, jott'ei ero olisi niin suuri.
TOWER OF DEATH (Sǐwáng Tǎ, 1981)
Billy Lo (Bruce Lee) on superlahjakas taistelulajien taitaja, mutta dubatusta nimiyhdistämisestä huolimatta ei näköjään ole se elokuvatähti kuin Game of Deathissa. Jälkiäänityksen kautta Billy jankkaa veljensä tärkeydestä ja sillä tavoin valmistellaan katsojaa siihen, että Billy Lo tapetaan pois elokuvasta jotta tuo veli, Bobby Lo (Tong Lung) voi ottaa paikan varsinaisena päähahmona. Ennen sitä Billy joka nyt onkin Lee Chen-chiang ja myöhemmin taas Billy menee tapaamaan tapetun mestarinsa ottotytärtä aikeenaan selvittää kuka tappoi ja miksi, kun vaarassa vaikuttaisi olevan myös Billy itsekin. Hei c'mon leidi, jos esität laulavasi niin liikuta edes huuliasi!
No kuitenkin, Billy tapetaan murhatutkimustensa aikana ja on aika Bobbyn tulla kuvioihin. Vastaukset veljen sekä tämän mestarin kuolemaan ja jälkimmäisen arkun ryöstöön löytyvät salaperäisestä Kuoleman palatsista ja Bobbylle todetaan "Kuoleman palatsi on kuolemanloukku, kukaan ei lähde sieltä elävänä. Ole siis hyvin varovainen." Siispä Bobby astelee palatsiin ja alkaa taistelujen sarja jossa kerros kerrokselta kuljetaan kohti viimeistä kohtaamista totuuden kanssa. Eli kyseessä on hieman kuin Mega Man-pelien loppuosuus jossa suoritetaan kaikki pomotaistot putkeen.
Ja arvatkaa mikä on suuri twisti koskien Kuoleman palatsia? Se on rakennettu alaspäin kuin kaivo. Ei siis se Raptorin tyyppi, vaan niin kuin vettä sisältävä syvä kuoppa. No okei, ihminen on suurelta osin vettä, mutta en minä sitä joisi.
Oli tuosta Game of Deathista ja sen tarpeellisuudesta mitä mieltä tahansa, niin ainakin se oli elokuva jonka tekemisen Bruce Lee oli aloittanut ja siinä sentään oli siten kierrätysmateriaalin rinnalla edes jonkin verran oikeaakin elokuvaan tarkoitettua kuvamateriaalia. Näin ollen sen sisällyttämisen Bruce Lee-boksiin voi vielä ymmärtää, mutta tämän Tower of Deathin (aka Game of Death 2) mukaan liittäminen onkin sitten hieman hämmentävämpää (ellei kyseessä olisi ollut vaikkapa bonus Game of Death-levyllä). Game of Deathin tavoin mukaan on leikattu oikeasti elokuvaan kuulumatonta Lee-kuvastoa, mutta tällä kertaa sitä ovat kaikki ne vähät Leet ja kyseessä onkin yhtä paljon Bruce Leen elokuva kuin vaikkapa X-Files: Fight the Future on Independence Day sen perusteella, että edellisessä Fox Mulder virtsaa jälkimmäisen julisteen päälle.
Jonkinlaista plussaa pitänee antaa siitä, että tällä kertaa ei ainakaan kierrätyksessä tyydytä vain vanhojen toimintakohtausten esitttelyyn, vaan mukana on klippeja Leen lapsena ja teininä tekemistä elokuvista ja ne ovat tarkoitettu painottamaan draamaa naamaan hakkaamisen sijaan. Mutta perkele sentään kun piti taas näyttää niitä oikeita hautajaisia.
Leen hahmoa pidetään väkisin mukana aika pitkään, joten olisivat kyllä voineet mennä suoraan Kickboxer kakkosen toteutustapaan ja vain todeta edellisen sankarin kuolleen ja näyttää pikainen kuva sijaisesta, ja sitten heti siirtyä uuden päähahmon pariin.
Weezerin Buddy Holly-video on enemmän kokonainen Onnen päivät-jakso kuin Tower of Death Bruce Lee-elokuva ja siksi tällä ei oikeasti olisi asiaa tähän boksiin. Tong Lung on kuitenkin ihan mainio kungfuilija ja tämän olisi suonutkin olevan hänen oma elokuvansa ja laski tämän Lee-elokuvaksi tai ei, niin mukana on aika pirun toimivia toimintakohtauksia. Näissä on huomattavasti enemmän vaijerimaista lennokkuutta kuin muissa Leen elokuvissa, joka saattanee johtua puhtaasti siitä ettei Lee ole ollut niitä tekemässä ja sitä miettiikin, että olisikohan mies elossa pysyessään tehnytkin jotain wuxiahenkisempiä teoksia vastaisuudessa.
Itse Kuoleman torni on ideana aika veikeä, mutta hitto kun se on typerä paikka. Siellä on jotain shaolinmunkkeja, luolamiehiä ja James Bondin Kuuraketista karanneita hopeahaalaripahiksia, ja jotta työskentelyolosuhteet olisivat varmasti pykälien mukaiset, niin paikka on kuolettavasti sähköansoitettu ja verihappoaltaat ovat vailla turvakaiteita. Ymmärtäisin ansojen olevan tarpeen jos paikka olisi jokin Cuben kaltainen koelabyrintti, tms., mutta kun tässä osoitetaan sen olevan duunipaikka näille pahiksella samaan tapaan kuin Hesburger, niin vaikka en nyt suuremmin hesen toimitiloja tunnekaan niin en usko siellä olevan pallomeressä megapiraijoita.
Tähdet:
Way of the Dragon ****
Game of Death **
Tower of Death **
1 kommentti:
Ai että, tuo kolosseumikamppailu on kyllä magee.
Lähetä kommentti