Palaisimmeko hetkiseksi viikon verran ajassa taaksepäin, eli jouluun. Minulla kun ei ole suuremmin tapanani esittää joululahjatoiveita, vaan yleensä saatan vain vastata lahjakyselyihin jotain kuten "villasukat tai jotain."
Toki minä pidän joululahjoista, aivan kuten kaikki muutkin, mutta samapa tuo. Nyttemmin kun jotain tekee mieli oli se sitten elokuva taikka nainen, niin sitä menee ja ostaa sen itse. Ei kun siis hetkinen...
No kuitenkin, jos ne toiveet kerran ovat vain jotain leffoja ja levyjä, niin eipä niitä siis tarvitse erikseen ehdottaa ostettavaksi. Yleensä vielä ongelmaksi muodostuu se, että kun valikoima on kasvanut niinkin suureksi kuin mitä se minullakin on, niin helposti saa lahjaksi jo hyllystä löytyviä. Seikka josta jotkut tuttuni ovatkin ajoittain olleet hieman ei nyt varsinaisesti murheissaan, mutta siltikin murheissaan kun saattaisivat mielellään ostaa sen elokuvan tai useamman, mutta eivät rohkene siinä pelossa, että se jo olisi vastaanottajalla entuudestaan. Kiitos äitini ehdotuksen tämänvuotisen joululahjan suhteen, ongelma tuli jollakin tavalla korjattua. Äitini kun sanoi haluavansa ostaa minulle ankkakirjallisuutta, mutta ei edes halunnut yrittää miettiä mitä minulta puuttuu ja yksinkertaisesti asetti hintarajan ja sanoi, että voisin ostaa sillä mitä tahansa kunhan se on ankkaturinointia ja sitten lasku hänelle. Mainio ehdotus siinä mielessä, että se oli hieman kuin rahan antaminen, mutta ei niin persoonattoman oloista ja koska se oli rajattu Disney-tuotoksiin, niin siinä tuli juuri sitä mitä hän halusikin antaa. Tämä ajatus oli mielessäni kun parikin lähipiiriini kuuluvaa ihmisolentoa kysyi mitä mahtaisin haluta jouluna ja minä ehdotin, että hekin sanovat summan ja minä tilaan heidän laskuunsa elokuvia. Materialistisen nokkelana päätin vielä parin normihintaisen uutuuden sijaan hyödyntää erään nettikaupan vuosittaista varastontyhjennystä ja siten sain kasvatettua levyostosten määrän pikkuhinnalla naurettaviin mittoihin. Siten sain paikattua kokoelmani aukkoja tiettyjen elokuvien suhteen, tehtyä formaattipäivtyksiä, hankittua sellaista joista en itse olisi ollut valmis maksamaan mitään, mutta en myöskään halunnut muiden maksavat juuri mitään ja roskaa, tietenkin roskaa.
Luonnollisesti lahjojen joukosta löytyi myös ns. ulkopuolisia elokuvia, meditaatiomusiikkia, villasukkia ja kamaa, mutta tämän seuraavan valokuvasarjan myötä esittelen vain syystä tai toisesta joululahjoina vuonna 2013 saamani elokuvat. Niitä kun on muutama.
Krypton tuhoutuu ja vauva putkahtaa sieltä Maa-planeetalle. Vauva kasvaa aikuiseksi Clark Kentiksi (Henry Cavill) joka sitten sukuhistoriaansa tutkiessaan ottaa käyttöön taiteilijanimen Teräsmies ja vetää sitten myöskin Kryptonilta selviytynyttä pahaa kenraali Zodia (Michael Shannon) pataan.
Superman Returnsia pidettiin ehkä aika kohtuuttomastikin epäonnistuneena tekeleenä ja suuri osa kritiikistä tuntui kohdistuneen sen eräänlaiseen hissutteluun. Kun muissa rinnalla kulkevissa supersankarielokuvissa oli toimintaa ja oli toimintaa, niin Superman Returnsissa ei sitä juuri ollut. Eikä siinä vastaavasti ollut niin kiinnostavaa draamakaartakaan, että toiminta olisi korvattu kiehtovalla dialogilla, tms. Kunnollisen pääpahiksen puuttuminen ei ainakaan auttanut asiaa, sillä vaikka vastustajana oli klassisista klassisin Lex Luthor ja roolissa vieläpä niinkin mainio esiintyjä kuin Kevin Spacey, niin häntä paremmin mieleen jäi se iso mannermöhkäle jota Teris nostelee. Vautsivau! Superman Returns oli siis hieman kuin Ang Leen näkemys Hulkista. Molemmissa oli vieläpä sellaista kömpelöhköä keveyttä joka ei oikein tuntunut vetoavan kunnolla, sillä alati kasvava Hulk näytti tahattoman koomiselta ja Superman Returnsissa kanavoitiin ehkä hieman liiankin ahkerasti Christopher Reeven Clark Kentin epävarmaa olemusta, tehden Teriksestä rehellisesti sanoen jonkinlaisen nyhverön. Sehän se ongelma Superman Returnsissa taisi ollakin, että se koetti aivan liikaa olla yksi yhteen kunnianosoitus Richard Donnerin Teräsmies-elokuvalle ja vaikka itse nautinkin Brandon Routhin onnistuneesta Reeve-imitaatiosta, kuten muutoinkin myös siitä tributoinnista, niin kyseessä tuntui olevan pitkälti vain päivitetyillä efekteillä tehty remasterointi kuin uusi uljas maailma. Niin ja olihan se Teräsmiehen lapsi-idea tosi hyi yök en tykkää. No mutta kuitenkin, siispä kuten sen Ang Leen Hulkin, Jonathan Hensleighin Punisherin ja jostain syystä jopa Sam Raimin Spider-Manin kohdalla, oli syytä rebootata Teräsmies. Hulk palasi Louis Leterrierin kautta oikeastaan täsmälleen samanlaisena, kuten teki Lexi Alexanderin ohjaama Punisherin paluu, mutta niiden kohdalla uusintayritys johtuikin enimmäkseen vain edellisten liian pienenä pidetystä kaupallisesta menestyksestä. Oudointa mielestäni olikin Spider-Manin uusinta, sillä Raimin elokuvia ei voi mitenkään pitää kaupallisina floppeina, joten yhtä hyvin Marc Webbin versio olisi voinut olla suoraan neljäs osa, eikä reboottaus, varsinkin kun The Amazing Spider-Man jos mikä on ihan samanlainen kuin elokuva jonka se uusintaversioi. Teräsmiehen kohdalla ainakin oli mahdollisuuksia johonkin erilaiseen, varsinkin jos ohjaajansa Zack Snyderin puheiden perusteella haluttiin tehdä jotain energisempää. Paljon energisempää. Mikä ei kuulostanut kaukaa haetulta ottaen huomioon miehen aiemmat elokuvat kuten 300 ja jopa heikkona pitämäni ja silti ylipisteyttämäni Sucker Punch. Mutta se oli etenkin Watchmen, joka sai uskomaan uuden Teräsmiehen olevan jotain lähes tajunnanräjäyttävää, myös tarinallisesti. Hyvää lupasi myös Christopher Nolanin läsnäolo, sillä yksistään hänen niskoille on asetettu supersankarielokuvan todellisen arvonnousun viitta.
Man of Steel ei todellakaan ole Manos of Steel, mutta Snyderille tavanomaisesti se aiheuttaa koollaan sellaisen ähkyn, että närästyslääkkeille on tarvetta.
Tarinallisesti tämä ei ole yhtään sen enempää kuin kaksi ensimmäistä Teräsmies-elokuvaa yhdistettynä, jolloin näemme Kryptonin tuhon, Clark Kentin kasvun epävarmasta ulkopuolisesta messiaaniseksi sankariksi ja joukkoon on heitetty kakkosleffan pahikset jotta enää ei tarvitse tapella ohjuksia vastaan ja sillä tavoin ollaan vältetty myös Bryan Singerin version pahisongelma, eikä täten vertailuja Superman Returnsiin tehdä ainakaan juonellisten seikkojen kautta. Ei se tosin muuta sitä ettei tälläkään elokuvalla ole mitään uutta kerrottavaa ja tarinansa puolesta se lienee kiehtovin uudemman sukupolven silmissä, jotka eivät ole Donnerin elokuvaa nähneet ja eivät ehkä muutoinkaan tunne Teräsmiestä. Snyderin ja Nolanin nimet eivät siis taanneet mitään mullistavaa ja se ehkä varsinkin heistä jälkimmäisen vuoksi osaltaan vaikutti Man of Steelin saamaan kritiikkiin, jolloin odotukset olivat faneilla turhan korkealla (varmasti samat ihmiset ovat myöskin kyllä pisteyttäneet Man of Steelin aika korkealle IMDb:ssä) vaikka syyt sitten Snyderiin kohdistettiinkin. Tosin juonellisen kuluneisuuden sijaan enin kitinä taisi olla sitä, että nyt elokuva oli pelkkä meteliä ja toimintaa ja joka paikka rikotaan. Eli hieman kuin vastareaktio Superman Returnsin pehmoiluun, samaan tapaan kuin joku huomauttaa saaneensa liian vähän puuroa ja kokki kiukustuu ja antaa seuraavalla kerralla tahalleen aivan liian paljon. Totta onkin, että Man of Steel heittää joukkoon useampia asteita isompia toimintakohtauksia ja elokuvan loppupuoli on oikeastaan Michael Bayn Transformers-tason tuhoa. Kun vielä se juoni on sama vanha, niin tottakai jättimäiset efektimyllytykset pääsevät tarpeeettomankin huomion kohteeksi, mutta esimerkiksi verrattuna Sucker Punchin sekasotkuun, pidän itse mielyttävämpänä tätä hieman suoraviivaisemman tarina ja jättituhojen yhdistelmää, kuin hysteerisesti joka suuntaan poukkoilevaa juonikyhäelmää joka ei sitten kerrokaan mitään erityistä.
Man of Steel on varsin osuvasti roolitettu ja pidän etenkin Kevin Costnerin ja Russell Crowen valinnoista Kal Elin/Clark Kentin isäksi, kuten myös olen hyvin tyytyväinen useampaankin sivuosavalintaan kuten Christopher Meloniin, vaikka joissakin tapauksissa kyvyt tuntuvat menevän hukkaan mitättömän oloisissa rooleissa.
Mutta kyllä ne ovat tietenkin Henry Cavill ja varsinkin Michael Shannon jotka valokeilassa ovat. Cavill muuten parrakkaana muistuttaa häiritsevässäkin määrin parrakasta Jeremy Sistoa. Katsokaa vaikka.
Miten niin ei?
Cavill on ulkoisesti tähänastisista Teriksistä onnistunein, joskaan ei ehkä onnistu Clarkina katoamaan massaan, jolloin silmälasinaamiointi ei todellakaan toimi. Väliäkö tuolla, sillä hieman ilmeettömäksi Teräsmieheksi hän sopii kuin nyrkki silmään ja se riittää ainakin toimintaosuuksiin jotka helposti peittävät muun alleen. Shannon saa sitten pahiksena vetää ne överit ja sen hän tekeekin riemastuttavasti, vaikka onkin pakko myöntää ettei hänkään tosin onnistu olemaan kuin eräänlainen efektipäivityksen kokenut Terence Stamp. Shannonin ja Stampin Zodit ovat keskenään aivan yhtä sarjakuvamaisia pahiksia, Shannon on vain toimintapainotteisempi.
Lois Lanen roolissa oleva Amy Adams saa kyllä enemmän tehtävää kuin todella Superman Returnsin elottaman oloinen Kate Bosworth, mutta kun se varsinainen suurtoiminta alkaa, niin koko tädin olemassaolon pääsee unohtamaan. Mutta sama pätee aikalailla muihinkin hahmoihin, sillä sortuvien talojen alta on vaikea kuulla muiden ääniä.
Kaiken kaikkiaan Man of Steel on mielestäni mainio lisä Teräsmies-elokuviin, mutta kovasta hyperyksestään huolimatta siinä ei tunnu olevan mitään uutta. Jos Superman Returns oli sarjan Kultalampi, niin tämä on Godzilla ja eikä se oikeastaan haittaa. Mielestäni se eräänlainen pohdiskevan vakava Teräsmies, eli Batman Begins-versio tehtiin jo Donnerin versiossa, sarjan komedia tapahtui etenkin kolmannessa ja neljännessä osassa, Ed Wood-näkemys tapahtui Supergirlin muodossa, romanttinen pehmodraama tuli sitten Singerin elokuvana ja nyt on sitten vuorossa se monsterielokuva jossa Tokio tuhotaan jälleen kerran. Uuden tarinan puute ja päälle kaksi tunti tuhoa käy kyllä jonkin verran tylsäksi, mutta faneille muutamat sarjakuvaviittaukset (esim. Kryptonin uuden tulemisen aiheuttama maailmantuho) ovat nannaa ja kaltaiselleni Teräsmies-fanille on sallittua se tietty yli-innostus jolloin loppupisteytys saa Superman Returnsin tavoin yhden tähden liikaa. Mielestäni on myös veikeää se, että Kryptonin sisustusdesign on kuin suoraan David Lynchin Dyynistä
ja Zodin sekä sotilaittensa panssari muistuttaa mustaksi värjättyä Alienin Space jockeyta.
Suurin pettymykseni tästä elokuvasta tuli siitä, että kun aluksi näytetään kuinka tasavahvoja Teris ja Zod ovat, jolloin loppua ei näytä tulevan juuri millään, niin sitten se on tavallinen Steven Seagal-liike joka kaiken päättää. Se on jotenkin liian arkinen päätös puolijumalille.
Tästä elokuvasta on näköjään julkaistu miljoonalla eri kansikuvavaihtoehdolla olevaa versiota, mutta pyhä yrjö sentään, mikä turkkilainen Teris tämä on olevinaan?
Tähdet: ****
Man of Steel
John Lee (Chow Yun Fat) on ammattitappaja jolla tietenkin on jonkinlainen moraalikäsitys, joten kaikkeen hän ei suostu ja yksi sellainen tapaus on poliisi Zedkovin (Michael Rooker) pojan ampuminen. Eli Lee ei voi ampua lasta, mutta myöhemmin hän sanoo työnantajallaan olevan tapana aina kostaa vihollistensa perheille ja koska Lee kuuluu heihin jotka sen koston suorittavat, niin olettavasti hän on aiemminkin tuon tiedon perusteella ampunut perheellisiä ja mahdollisesti siinä yhteydessä myös perheiden pienokaisia. Joten miksi se on aina se ns. viimeinen keikka jolla omatunto rupeaa vaivaamaan, vai onko se niin, että poissa silmistä poissa mielestä. Jos ei näe perhettä ilakoimassa, niin yksittäin heidät voi possauttaa täältä ikuisuuteen. Ja niin, tämä tosiaan on taas olevinaan se kuuluisa viimeinen keikka, sillä tehtävän antava pomo sanoo sen olevan viimeinen keikka. Väliäkö tuolla sillä nyt Lee tietää joutuvansa itse tappolistalle koska ei suorittanut annettua tehtävää ja näin ollen on poistuttava maasta, jossa avuksi tulee passeja väärentävä Meg (Mira Sorvino). Kuten arvaattekin niin Meg päätyy liikekannalle Leen kanssa ja perässä seuraavat ilkimykset, joista kuolettavimpia ovat hiljaiset korviketappajat Ryker (Til Schweiger) ja Collins (Danny Trejo).
PAM! PAM! PAM!
Antoine Fuquan ohjaama ja John Woon osatuottama toimintafilkka on mukiinmenevä pastissi jälkimmäisen elokuvista ja etenkin The Killer tuntuu pyörineen ohjaajan levylautasella ahkerasti. Asia myös mainitaan suurella ilolla. Tietenkin se jenkkinäkemyksellinen woomaisuus saattaa toimia myös kiusaavanakin tekijänä, kun sitä kuitenkin tietää tämän olevan eräänlainen kopio, eikä alkuperäinen. Itse en kuitenkaan pidä sitä järin huonona asiana, sillä tämä on minusta varsin veikeä toimintaelokuva, mutta kyllä se enin John Woo pitäisi saada pudotettua mielestä, mikä voi olla kaikkien hidastettujen hylsysateiden, kaksin käsin ammuskelujen, takkia leijuttavien pyörähdyksien ja vastaavien vuoksi vaikeaa. Kuitenkin jos Broken Arrowmainen Woo maittaa, niin tämä on ehdottomasti katselun arvoinen tekele. Fuqua nimittäin osaa tehdä tyylikkään musiikkivideomaista toimintaa ja trendikkään kuuloinen soundtrack (mm. Tricky ja The Crystal Method) vain korostaa sitä menevää MTV-stailia. Ehkä lopputulos on hieman ontto, mutta jo Chow Yun Fat yksin vetää niin varman vakuuttavan kokemuksen syvän rintaäänen roolisuorituksen, että hän osoittaa olevansa Joe Cool ja se riittää syyksi pitää The Replacement Killersista.
Niin ja Jürgen Prochnow, siinä ei voi mennä vikaan.
Tähdet: ***
The Replacement Killers
THE HUMAN CENTIPEDE: FIRST SEQUENCE (2009)
Eläköityneellä tohtori Heiterilla (Dieter Laser) on unelma. Hän haluaa Martin Luther King Jr.:n tavoin yhdistää ihmiset, mutta ei ehkä aivan samalla tavalla. Tai no ehkä King Jr. myös halusi oikeasti toimia samoin, mutta ei ehtinyt. Tohtori Heiter haluaa nimittäin ommella ihmiset yhteen suu perseeseen-tekniikalla ja muodostaa siten elokuvan nimenä olevan ihmistuhatjalkaisen. Tämä ei ole hyvä idea ainakaan Saksassa lomailevien Jennyn ja Lindsayn (Ashlynn Yennie ja Ashley Williams) mielestä, jotka siis päätyvät myöskin samassa maassa olevan Katsuron (Akihiro Kitamura) kera Heiterin kaappaamiksi ja kyseisen ihmiskokeen koekaniineiksi. Älä nyt vaan kakkaa.
Syrjäinen metsätie, hullu tohtori, sivuhahmoja jotka puhuvat härskejä, rutiini-B-kauhuesiintymistä sieltä jäykästä käkikellosilmiin ja shokkiarvo. Jos näistä jälkimmäinen ei olisi se persesuuputki, johon siis liittyvät ulosteet, niin kyseessä olisi aivan kuin mikä tahansa peruskauhistelu jossa kenties muussa tapauksessa hullun tohtorin korvaisi sukurutsamutanttikannibaaliperhe. Siispä kyseessä on yksi niistä elokuvista jonka maine luo aika vääriä käsityksiä varsinaisesta elokuvasta, koska se ei ole koko totuus sillä se on kuitenkin vain se yksi shokkikohtaus, tms., mutta se on silti se joka jää kaikkien mieleen ja sitten vain siitä puhutaan. Hekin jotka eivät ole elokuvaa nähneet saattavat olla varmoja nähneensä sen, koska koko ihmistuhatjalkainen on sen verran väkevä visio, etenkin kun se esitetään aina muodossa "tosi ällöö" ja sitä on jo nyt parodioitu loputtomiin, että sitä on varmasti nähnyt sen vaikk'ei olisikaan. The Human Centipede on siis hieman kuin ensimmäinen Rambo, jonka monet muistavat todella väkivaltaisena, ts. raakana elokuvana ja totuus on aivan jotain muuta. Siispä kuten muut shokkitehoihin luottavat kauhuelokuvat, kun sen väitetyn shokeeraavuuden on kerran kokenut, niin sen jälkeen se ei enää vaikuta, mutta se saattaa silti jäädä ainoaksi muistikuvaksi koko kokemuksesta. Ei ehkä aina, mutta Serbian Filmista muistetaan vauvaraiskaus, Salosta p*skan syönti ja The Human Centipedesta suu ommeltuna takapuoleen. Ei se mitään, sillä kauhuelokuvan ideaksi ihmistuhatjalkainen on ihan hyvä hullun tohtorin toteutettavaksi ja vaikka elokuva ehkä jääkin ideansa varjoon, ollen siis muutoin aika tavallinen B-kauhistelu, niin Dieter Laserissa on onnistunutta sekopäistä kiilusilmäisyyttä, musiikki on sopivan uhkaavaa ja yleistoteutus on pätevää mielenvikaisuutta. Eli kyllä The Human Centipede on varsin katsottava elokuva ilman ompeluakin, vaikka ehkä sen ansiosta siinä on jotain epämiellyttävää mielenkiintoa myös muillekin kuin kauhuelokuvafaneille.
Niin ja heille jotka lähtevät katsomaan The Human Centipedea nimenomaan nähdäkseen jotain shokeeraavaa saattaa edessä olla pettymys, sillä jopa tuon kuuluisan yhteenompelun tulos on suurimmalta osin siteiden peitossa ja se on se pelkkä ajatus pökäleen fantastisesta matkasta joka tuntuu jossakin, ei sellaisen näkeminen. Pahiten vatsanpohjassa vaikuttaakin elokuvan jonkinlaisen selviytyjän kohtalo, joka noudattelee samaa linjaa Cary Elwesin Saw-summan kanssa.
Kuka muuten uskoo, että jos tämä elokuva olisi tehty vaikkapa 10 vuota aiemmin, tai edes nykypäivän B-jenkkikauhuna, niin tohtorina olisi ollut Udo Kier.
Ymmärtääkseni Kierin nimi tulikin esille siinä vaiheessa kun tuotantoyhtiö ryhtyi jonkinlaiseen palkkakiistaan Laserin kanssa.
THE HUMAN CENTIPEDE 2: FULL SEQUENCE (2011)
The Human Centipede on vain elokuva ja sen tietävät kaikki jotka ovat sen nähneet. Kun muut vain katsovat sen ja jatkavat matkaansa, niin hikinen pieni pyöreä Martin (Laurence Harvey) ei pysty samaan, sillä hänelle tuo elokuva on kuin vastaus siihen kysymykseen mikä hänen tarkoituksensa on. No se on tietenkin toteuttaa fiktiivisen tohtori Heiterin ihmistuhatjalkainen todellisuudessa. Äiti (Vivien Bridson) pitää poikaansa hulluna, mutta eipä se äitkään mikään mielenterveyden perikuva ole vaikka ei ehkä sortuisikaan samanlaiseen toimintaan kuin Martin, joka siis hankkii itselleen veren ja väkivallan avustuksella ihmisiä jotka aikoo elokuvan oppien mukaisesti yhdistää toisiinsa. Täydellisyyteen vaaditaan 12 ihmistä ja kolmen heistä tulee olla kunnianosoitus elokuvalle The Human Centipede, joten ainakin näyttelijä Ashlynn Yennie (Ashlynn Yennie) saa valmistautua toistamaan roolinsa.
Hellraiser kolmosen jälkeen ainoa vähänkään kiinnostava osa on mielestäni ollut laskutavasta riippuen joko seitsemäs taikka kahdeksas elokuva, eli Hellworld (joka siis ulostautui samaan aikaan todella kökön Deaderin kanssa. Hei c'mon siinä elokuvassa on ideana idioottijoukko jotka hankkivat ikuisen elämän tappamalla itsensä ja sitten heräävät elävinä kuolleina jotka tuntevat jatkuvaa kipua. Fiksua), jossa aika nokkelasti luotiin idea, että Hellraiser on fiktiota jonka elokuvan huumatut hahmot uskovat näyissään todeksi. Sääli vain ettei sitä ajatusta uskallettu pitää loppuun asti voimassa, vaan lopussa nyhveröitiin ja paljastettiin kenobiittien olevan totta. No, ei se toteutukseltaan ole korkeintaan kuin siedettävää keskitasoa, mutta lähtökohta oli varsinkin noin pitkälle jatkuneessa elokuvasarjassa varsin hyvä. Samankaltainen idea on Full Sequencessa ja se on loistava. Molempien elokuvien ohjaajan Tom Sixin mukaan kakkososan ajatus oli kuulemma lähtenyt siitä kun joku toimittaja oli kysynyt ensimmäisen elokuvan vuoksi, että mikä on hänen vastuunsa elokuvantekijänä jos joku menee ja toteuttaa oikeasti ihmistuhatjalkaisen. Onhan näitä tapauksia kun ollaan koetettu syyttää jotain elokuvaa milloin mistäkin, kuten nyt vaikkapa monien tietämä tapaus James Bulger, jossa hänen murhaajansa koettivat syyttää Child's Play kolmosta tekosistaan. Siispä tehdään elokuva siitä ja koska The Human Centipede on maineeltaan shokkielokuva, niin juuri sen vuoksi Full Sequencen idea on erittäin toimiva esimerkki elokuvien väitetystä vaikutuksesta todellisuuteen.
Mikä tosin ei ole toimivaa, on suurin osa elokuvan näyttelijätyöstä. Jos ensimmäisessä elokuvassa on lajityypilleen tuttua rutiiniesiintymistä jossa luonnollisesti mukana on pyöriviä silmiä ja toisessa päässä silkkaa patsastelua, niin tässä osassa osa esiintyjistä on niin hysteerisen ylinäyttelemisen lumoissa, että jos joidenkin ihmisten suut tulisi oikeasti ommella kiinni perseeseen, niin osa heistä näyttelee tässä elokuvassa.
Full Sequencen näyttelijöistä annan suurimmat peukut pääosan Laurence Harveylle, jonka hahmo on toki todella kärjistetty olemalla nonstophikinen, sellainen ähkivä pikkurunkkari jonka läsnäolo saa vanhemmat viemään lapsensa äkkiä turvaan jonnekin maakellariin, mutta kaikesta tarkoituksenomaisesta epämiellyttävyydestään huolimatta ja kenties juuri sen vuoksi Harvey esittääkin roolinsa erittäin onnistuneen epäilyttävästi. Hän ei metelöi, tunge itseään esille, vaan on nurkassa kuten se yksi Blair Witch Projectin tyyppi ja on valmis masturboimaan hevoskuvalle johon on liimattu seepran naama.
Elokuvan rujo mustavalkoisuus ja teollisuushälyäänimaailma tuovat tietenkin mieleen jonkin Eraserheadin, mutta ne toimivat hyvänä erotuksena ensimmäisen elokuvan fiktiivisestä maailmasta. Lisäksi loppupuolen oksettavuudet ovat vaikuttavampia ilman ruskean ja punaisen sävyjä, ollen siten tavallaan tyylikkäitä mutta edelleen visvaisia.
Kaaottinen tunnelma ja elokuvan hiekkapaperirunkkaus tuovat mieleen myös Tetsuon ja sen kieroutuneeseen seksuaalisuuteen yhdistyvän sekasorron.
En minä nyt usko Full Sequencen päätyvän samanlaiseksi arvostetuksi taideklassikoksi kuin Eraserheadin, enkä ehkä Tetsuonkaan tasolle, mutta heistä jälkimmäistä tämä elokuva voisi kyllä lähennelläkin. Hitto jos tässä ei olisi niin hemmetin kehnoa näyttelemistä mukana, niin ideansa, ahdistavan tunnelmansa ja Harveyn vakuuttavuuden ansiosta paikka aiempien esimerkkielokuvien rinnalla olisi aika varma.
Tietenkin tämän elokuvan tarinan toimivuuteen vaaditaan ensimmäinen elokuvan kokeminen, jolloin Full Sequence on full vasta sen jälkeen ja esimerkiksi Eraseheadin tavoin omillaan pärjääminen ei ole niin itsestään selvää. Siltikin elokuvana tämä toinen osa on mielestäni ehdottomasti kiinnostavampi kuin ensimmäinen.
Koska Tom Sixilta on valmistumaisillaan kolmas The Human Centipede, eli Final Sequence, niin mies saattaa helposti jäädä oman maineensa vangiksi. Varsinkin kun kolmatta tuhatjalkaleffaa näyttäisi seuraavan teos nimeltään The Onania Club, joka sekin kuulostaa joltain Jörg Buttgereitilta, eikä täten ainakaan anna kuvaa siitä kuinka tulevaisuudessa voisi olla edes mitään Steven Seagal-käsityksen mukaista massaelokuvaa. Enkä minä nyt tarkoita, ettäkö Sixin tulisi edes pyrkiä tekemään suuren yleisön elokuvia (tai edes pienen suuren), mutta uskallanpa väittää että etenkin Full Sequencen idean perusteella miehellä olisi mielikuvitusta jota kannattaisi hyödyntää muuhunkin kuin itsensä rajoittamiseen ns. ällöleffojen tekoon. Final Sequence kyllä kuulostaa omassa mielessäni vielä varsin nokkelalta ajatukselta, että jos ensimmäinen on se maineensa vangiksi joutunut kauhuelokuva, kakkonen osoitus siitä kuinka se maine voi vaikuttaa ihmismieleen ja sitten kolmonen olisi ehkäpä irvailua siitä kuinka jenkeissä tehdään kaikesta omat vesitetyt versionsa. Tai hitto enhän minä oikeasti tiedä millainen se tuleva kolmas osa on, mutta heti kun näin mukana olevan Eric Robertsin ja Tommy Listerin, niin toiveikas ajatukseni oli, että nyt Six pottuilee näille Recistä Quarantineksi-remakeille. Koska jos Final Sequence osoittautuukin vain rutiinikauhisteluksi ilman edes jonkinlaista shokkiarvoa ja sitten perään tulee jokin hemmetin onanointileffa, niin ehkä sen uran olisi pitänyt tyrehtyä Full Sequenceen.
Suositeltavaa kuitenkin on, että jos aikoo katsoa First Sequencen niin katsoo myös Full Sequencen. Sillä vaikka kakkososa ei enää ehkä houkuttelekaan samalla idealla, niin sen kertomus siitä kuinka ensimmäinen elokuva onkin fiktiota, mutta joku katsojista on John Hinckleymaisesti obsessoitunut siitä niin, että haluaa toteuttaa sen todellisuudessa on erittäin hyvä veto ja vaikka idea toimiikin nimenomaan ehkä vain yhdistettynä ensimmäiseen elokuvaan, niin kuten Imperiumin vastaisku, on Full Sequence lopulta kiinnostavampi tapaus kuin edeltäjänsä. Sitä paitsi kun kerran yhden elokuvan hinnalla saa tämän minullakin olevan tuplajulkaisun, niin ensimmäisen elokuvan ostavien ei tarvitsisi kahdesti miettiä kakkososan hankintaa.
Tähdet:
The Human Centipede: First Sequence ***
The Human Centipede 2: Full Sequence ***
Odd Thomas (Anton Yelchin) on nuori mies joka näkee kuolleita ja käyttäytyy sen mukaisesti, mikä tietenkin on aiheuttanut hänelle nimensä mukaisen maineen. Hän on siis hieman kuin Haley Joel Osment, mutta huumorintajulla.
Tietenkään Odd ei levittele kylällä tietoa kyvyistään, mutta on kertonut siitä muun muassa poliisipäällikkö Porterille (Willem Dafoe), koska nuorukaisen kyvyistä on välillä apua henkirikosten selvittämisessä. Oddin kapinallishenkinen tyttöystävä Stormy (Addison Timlin) on myös tietoinen poikaystävänsä kyvyistä, mutta se siitä.
Kun Odd rupeaa näkemään Predatorin valontaittoefektiä muistuttavia ökkömönkiäisiä tietää hän jotain olevan hullusti, sillä nuo otukset ennustavat väkivaltaisia kuolemia ja vaikka normaali elo tarkoittaa myös satunnaisesti sellaisia, niin nyt kyseisiä monstereita on liikkeellä kokonainen armeija ja silloin edessä ei olisi vain se yksi tai kaksi tilastomurhaa, vaan mahdollinen massamurha. Tai jotain sinne päin ainakin.
Olen kyllä lukenut useita Dean Koontzin kirjoja, mutta en yhtään hänen Odd Thomas-teoksistaan. Mikä tosin saattaa selittyä sillä, että jos kerran Odd Thomas-sarja alkoi vuonna 2003 julkaistusta kirjasta, niin tuossa vaiheessa en enää seurannut Koontzin kirjallisia tekemisiä ja näin ollen Odd Thomas ei ole tullut siksi vastaani. Tiesin kyllä, että Koontz kirjoitti jostain Odd Thomasista, sillä eräs ystäväni ei meinannut kerran pysyä housuissaan kun jokin niistä kirjoista ilmestyi ja kyseisen henkilön reaktioiden kautta sain tietää tästäkin tapauksesta. Mainittu ystäväni muuten on päälle 50 vuotias mieshenkilö, joten oletin tietenkin Odd Thomasin olevan hieman erilainen kuin mitä tämä elokuva ainakin paljastaa, olettaen siis elokuvan olevan edes jotenkin uskollinen filmatisointi kirjalähteestään. Tuo ystäväni ei yleensä lue mitään niin sanottuja nuortenkirjoja, saati sitten reagoi niihin kuin pikku-Saara One Directioniin, joten oletin Odd Thomasin olevan Koontzin kevyen kirjallisuuden mittapuulla sieltä hieman synkemmältä puolelta. Mutta tosiaan jos elokuvaversionsa on uskottava esitys kirjasta, niin Odd Thomas tuntuu olevan enemmän tai vähemmän Koontzin käsitys juuri nuortenkirjallisuudesta. Eräänlainen Koontzin Harry Potter, tai Percy Jackson. Eikä se oikeastaan minua haittaa, sillä sen verran mukavan viihdyttävä tämä elokuva on, että kyllä minun rupesi tekemään mieli lukea myös niitä kirjoja, joten yksi tehtävä suoritettu.
Jos olette nähneet Peter Jacksonin elokuvan Kummituskopla (The Frighteners, 1996) niin Odd Thomas on aivan samanlainen, vain nuoremmalla päähenkilöllä. Siispä paljon tietokoneistettuja hassun näköisiä aaveita, kevyen mustaa lähes harmaata huumoria, vinksahtaneen oloinen päähenkilö joka näkee aaveita ja jota pidetään puolipöpinä, mutta joka näkee tulevan suuren vaaran ja pyrkii sitten puujalkavitseillään estämään tuhoa. Hirveän muistettavaksi en kuitenkaan uskalla tätä elokuvaa mennä kutsumaan, sillä vaika tunnelma on rento ja vauhtia on mukavasti, niin kuten oikeastaan kaikki muutkin Stephen Sommersin elokuvat (esimerkiksi Muumiot ja Van Helsing) on Odd Thomas tehty turhankin pikaruokamaiseksi. Siispä helposti sitä viihtyy sen puolitoistatuntia, mutta vekkuli komiikka, ilmavat efektit ja eräänlainen tv-sarjamaisuus (eli kuin jokin Stargaten viikon tarina) eivät anna pahemmin päänvaivaa, jolloin ateria sulaa hyvinkin sukkelaan. Niin televisio, sinne Odd Thomas olisi kuin luotu, sillä ainakin tämän perustella kyseessä voisi hyvinkin olla ainakin yhden kauden ja sitten lopetuksen kokeva tv-sarja jossa Odd Thomas henkimaailmaan keskittyvänä Monkina selvittäisi joka jaksossa uuden aavearvoituksen ja Scooby-Doo vetelee scoobysnackseja. Voisin muuten melkein vannoa, että Odd Thomasin tyylinen sarja olisi jo jossain vaiheessa tehtykin, vaikka en nyt saakaan mieleeni mikä.
Sellaista tv:n Stargatemaisuutta lisää vielä se, että vaikka mukana on väkivaltaa ja kuolemaa, niin loppuun asti ei uskalleta mennä. Koko ajan painotetaan edessä olevan suuren ruumismäärän aiheuttava tapahtuma, niin sen alkaessa ammuskelukin kohdistuu vain ikkunoihin, tms. Eli iskut menevät niin kaukaa, että raon näkee. Ehkei tässä nyt haettukaan verta, visvaa ja ihmistuhatjalkaisia, niin kyseessä on silti kuin pelkkää uhoamista, puhetta ilman tekoja.
Tähdet: ***
Odd Thomas
Ennen kuin heikon nokkelasti todetaan, että kaikkihan asuvat kotona, johon huomautetaan etteivät kodittomat asu kotona, mutta koti on siellä missä sydänkin, niin tämä Jeff asuu kotona samaan tapaan kuin jo omillaankin asuva puhuessaan aiemmasta vanhempiensa luona elosta sanoo "kun vielä asuin kotona". Joten on kotona, mutta on myös kotona ja siellä Jeff asuu, mutta aika vähän hän lopulta siellä oleilee.
Joten tosiaan, Jeff (Jason Segel) on kiltti aikuinen mies joka asuu vielä äitinsä Sharonin (Susan Sarandon) luona, mutta hei c'mon, minä tunnen erään suuren marketin apulaismyymäläpäällikön joka myöskin yli 30 vuotiaana asuu edelleen vanhempiensa luona, ei itse kokkaa tai edes pese pyykkiä, mutta hehkuttaa biletysreissuistaan melkein nonstoppina joten tämän elokuvan Jeff ei mitenkään voi olla pahempi tapaus. Joten Jeff siis vain hengailee kotona ja liikkuu ulkoilmassa vain jos se nyt on aivan välttämätöntä. Mukava nuori mies ei siinä mitään, mutta slackerina häntä patistetaan ryhdistäytymään, hankkimaan töitä ja sitä samaa huttua mitä jokainen teini joka ei hae kesätöitä saa kuulla. Tai siis niin ja niin, sillä meidän annetaan enemmänkin ymmärtää nuo kotona lojumiset ja saarnat, kun Jeff lähtee ulos melkein heti kun silmä välttää.
Jeffin veli Pat (Ed Helms) on sitten puolestaan se ylimielinen ja energinen bisneshai, joka ei epämiellyttävyytensä vuoksi ole mikään hyvä esimerkki, vaikka kuinka asuisi poissa kotoa.
Eräänä päivänä puhelin soi ja joku kiukkuinen henkilö kysyy jotakuta Keviniä, mikä innostaa Jeffin lähtemään ja etsimään merkkejä jostakin Kevinistä, selvittääkseen mistä on kyse. Kun sanon innostuu, niin hyvä ettei mies nukahda seisaalleen.
Mukava elokuva ns. ei-mistään, joka on päähahmonsa ja ideansa vuoksi hieman kuin Kevin Smithin alkukauden elokuvat, mutta ilman moottoriturpaisuutta. Tai ehkä sittenkin pössyttelevä Sideways.
Jason Segel on mainion puoliuninen koko elokuvan ajan ja muutenkin elokuvassa on kivan raukea fiilis, jolloin käsivarakuvauksen jatkuva huojuminen alkaa käymään aika rasittavaksi todella nopeasti, kun hiljaiseen pössyttelyyn sopisi varmastikin paremmin vähäeleisempi toteutus kuvauksessakin. Silloin kun kohtauksessa on muutenkin liikettä, kuten autolla ajoa, tms. niin se ei haittaa, mutta etenkin paikallaan olevien ihmisten keskustellessa alkaa edestakaisin nykivä zoomaus ja heiluva kamera käymään ärsyttäväksi. Onneksi Michael Andrewsin helisevä musiikki nostattaa hymyä.
Osittain kyllä vaikuttaa siltä, että tässä on on ensin keksitty veikeä nimi ja sitten vasta koetettu rakentaa sille jotain sisältöä. Sillä nimen perusteella saattaa odottaa enemmänkin sitä puhetta Kevinin kotona asumisesta ja saamattomuudesta, mutta se jää lähes sivuviitteeksi veljessuhteiden ja Kevin-merkin vuoksi. Olisin ehkä kaivannut enemmän sellaista Brad Pitt True Romancessa-paikallaan oloa.
Tähdet: ***
Jeff, Who Lives at Home
Tuossa olikos se nyt jouluaattona katsoimme perheen kanssa televisiosta Madagascar-animaation ja sen aikana sanoin useampaankin otteeseen kommentteja kuten "toi on American Beautysta", "toi viittaa Chariots of Fireen" ja niin edelleen. Totesin myös, että kun esimerkiksi se American Beauty-kohtaus liittyi alkuperäisessä yhteydessään seksuaalifantasiaan, niin tietävätköhän Madagascarin pääkatsojaryhmän jäsenet sen merkityksen ja vaikka osa elokuvaan tehtyistä viittausvitseistä onkin suunnattu varmasti vain antamaan aikuisyleisölle jotain jonka he ymmärtävät ja lapsiyleisö ei, aivan kuin jonkinlaisina sisäpiirivitseinä, niin kuinkahan moni niistä meneekään hukkaan jos ei tiedä mihin ne liittyvät. Arvattavasti siellä Madagascarissa oli sellaisiakin muualle viittaavia kohtauksia joita en itsekään bongannut, tai ainakaan ymmärtänyt niiden syvempää merkitystä, mutta varsinkin heille jotka eivät ole nähneet edes American Beautyn ikäisiä, saati vielä vanhempi elokuvia meni moni juttu taatusti yli hilseen. Tai ainakin osa esitetystä vitsistä menee tuolloin hukkaan. Yleensähän ne kohtaukset tehdään siten, että siinä voi nauraa jollekin muulle jos ei sitten sille viittaukselle. Niin kuin Ice Agessa jossa jään sisällä on avaruusolento ja kokemuksesta voin kertoa sen naurattaneen silloin sopivan nuoressa iässä olleita serkkujani, mutta itseäni samassa kohtauksessa nauratti enemmänkin sen avaruusolennon Star Trekiin kohdistuva elä kauan ja menesty-käsimerkki. Nuo viittausvitsit ovat yleensä vain satunnaisia tapauksia ja eivät näin ollen peitä pääasiaa, mutta entäpä niissä ilmentymissä joissa hyvin suuri osa komiikasta tukeutuu huomauttamaan muista elokuvista, tms., mutta jotka eivät siis ole parodiaelokuvia kuten vaikkapa Vampyyrien imussa (jep, laatuvalinta). Räyhä-Ralf nimittäin kuuluu niihin elokuviin joita katsoessa tuumii, että jos ei ole retropeleistä kiinnostunut ja tietoinen, niin kuinkahan moni vitseistä menee sen vuoksi metsään, sillä tämä elokuva on aivan pullollaan viittauksia kaikkeen Street Fighter kakkosesta taaksepäin. Ehkei kovin moni, sillä Räyhä-Ralfin menestys osoitti valintojen osuneen maaliinsa. Tosin kyllähän esimerkiksi internetissä olevien retropelin arvostelijoiden ja läpipelaajien suunnaton määrä osoittaa, että kasibiteillä on edelleenkin elinvoimaa uudemmassakin polvessa.
Rampagen ja Donkey Kongin yhdistelmältä vaikuttavassa Fix-it Felix-pelissä pahikseksi ohjelmoitu Räyhä-Ralf on kyllästynyt olemaan tuhmurin roolissa ja nyt varsinkin pelin 30-vuotisjuhlien aikana masennus alkaa saamaan liikaa tilaa aivoista. Kun kuokkavieraana oman pelinsä juhlissa oleva Ralf päätyy kinastelemaan toisen pelihahmon kanssa asemastaan, vakuuttaa hän olevansa aivan yhtä sankarillinen kuin pelinsä virallinen hyvis, eli Felix ja pystyvänsä ansaitsemaan urheudesta mitalin yhtä lailla kuin hänkin. Niinpä Ralf soluttautuu Halo-tyyliseen räiskintäpeliin todistamaan kuntoisuutensa, eikä välitä siitä kuinka se saattaa koitua hänen lopulliseksi kuolemakseen ilman lisäelämämahdollisuutta. Asia on nimittäin niin, että jos hahmo kuolee oman pelinsä ulkopuolella, kuolee hän oikeasti. Mutta Ralf ei vaaranna vain itseään, vaan kaikki Fix-it Felixin hahmot, sillä poistuessaan omasta pelistään hän aiheuttaa eräänlaisen ohjelmointivian joka tarkoittaa epäkunnossa-merkintää ja mahdollisuutta siihen, että tämä peli siirtyy tyystin unohduksiin. Ja jos se ei vielä riitä, niin ohjelmointinsa vuoksi kömpelöhkö Ralf onnistuu vahingossa päästämään toiseen peliin, karkkiralliaiheiseen Sugar Rushiin sen räiskintäpelin Alienmäisen olennon, joka viruksen lailla rupeaa tuhoamaan kaikkea ja on lisääntyessään vaarassa levitä kaikkiin pelihallin peleihin ja aiheuttamaan myös niiden game overin. Tosin pelien sulkemista enemmän Ralfia huolettaa Sugar Rushissa tapaamansa Nellin ystävyyden menetys. Nellin suurin haave on voittaa karkkikilpa-ajot, mutta pelin kuningas on tarkoituksella vioittanut Nellin ohjelmointia, luoden hänelle maineen häiriönä jonka ei edes luvallista osallistua kisoihin ja Ralf saadaan valheellisesti uskomaan olevan hyvä asia estää Nellin kilpailu.
Joten jos Ralf todellakin tahtoo osoittaa sankarillisuutensa, on siihen nyt valitettavankin monta tilaisuutta.
Aiheensa vuoksi Räyhä-Ralf on tietenkin täynnä peliviiittauksia uudemmista vanhoihin ja ainakin itselleni nämä Q*Bertit ja vastaavat ovat tutumpia kuin Call of Dutyt, mutta varsin hyvin tunnistettavia kaikki tuntuvat olevan. Jopa elokuvaa varten keksityt hahmot ja pelit muistuttavat jotain jo olemassaolevaa sen verran vahvasti, että niissäkin on tarpeeksi vanhaa tuttua tunnistettavaksi. Itse asiassa koska tämä elokuva on niin täynnä Bowsereita ja Pacmaneja, niin yhtä hyvin ne keksitytkin olisivat voineet olla ennestään oikeita, kun kerran jotain muuta jo muutenkin muistuttavat.
Pelivitsien lisäksi elokuva sisältää tietenkin myös muuta huumoria sieltä peruskompuroinnista naamanvääntelyihin ja ääniefekteihin, jotka siis toimivat sisäänheittäjinä heille jotka eivät populaarikulttuuriviittauksia huomaa. Jälkimmäiseen liittyen mukana on myös tosielämän henkilöihin tehtyjä huomioita. Tosin siihen liittyen on pakko sanoa, että missä lie Dance Dance Revolutionin tai vastaavan diskossa Kool & the Gangin Celebrationia soittava Skrillex oli masentava vitsi. Sillä vaikka ilmeisesti aivan erilaisesta tanssimusiikista tuttu dj soittamassa diskoklassikkoa lieneekin vitsin ydin, niin Celebration on todella tylsä valinta. Hyvä biisi, mutta aivan yhtä puhkikulunut vaihtoehto kuin Lipps Inc.:n Funkytown.
SID-musiikki, pikselöinti, jopa tiettyjen pelihahmojen kuten Ninja Gaidenin Ryun asento aiheuttavat positiivisia väreitä ja vaikka ajoittain Räyhä-Ralf tuntuukin vain Toy Storyn peliversiolta, niin huumori on mainiota, animointi sujuvaa ja viihdyttävyysaste kohdallaan.
Olisin tosin toivonut esitettyjen pelihahmojen välille suurempia piirrostyylieroja muistuttamaan niiden alkuperästä, sillä nyt kaikki ovat samankaltaista pyöreälinjaista pehmokuminukkemaisuutta. Kuitenkin siitäkin huolimatta etenkin elokuvan nostattamat nostalgia-aallot tekevät todella hyvää. Retroilijoille suurimman ilon ehkä tuottaakin elokuvan lopputekstianimaatiot ja melkein toivonkin, että koko elokuva olisi toteutettu samalla palikkamaisuudella. Joten ready player one.
Tähdet: ***
Räyhä-Ralf
"I wanna be a cowboy and you can be my cowgirl" lauloi Boys Don't Cry, mutta kun esiin astuu konekiväärillä täytettyä ruumisarkkua perässään raahaava Django (Franco Nero), niin silloin boys todellakin itkevät ja toivoisivat olevansa muualla kuin lehmipoikina villissä lännessä.
Kostoa sydämessään kantava Django on matkalla kaupunkiin kohtaamaan syypään, sadistisen majuri Jacksonin (Eduardo Fajardo), joka näemmä johtaa jotain esi-ku klux klania. Sitten Django tappaa kaikki paitsi Jacksonin. Olisi nyt voinut samantien ampua hänetkin, sillä kyllä tämän elokuvan tarinaksi olisi riittänyt mystisen ns. miehen ilman nimeä suorittama kosto, mutta ehkäpä kolmisenkymmentä minuuttia ei riittänyt elokuvan pituudeksi. Siispä Django junailee meksikolaisten kapinallisten kanssa kultaryöstön jolla rahoittaa aseostot, joiden avulla sitten tehdään jotain.
Seuraa petos, kuolemaa ja dramaattista musiikkia.
Oikeaa jatkoa Djangolle ilmaantui vasta 1987 erittäin viihdyttävän, mutta huomattavasti koomisemman kömpelön Django - Telottajan paluun muodossa, mutta 1968 ilmaantui samaa nimeä hyödyntävä Terence Hill-elokuva Nimeni on Django (joka myös on tämän Djangon suomenkielinen nimi), johon mies palkattiin koska tuolloin oli vielä yhdennäköisyyttä Franco Neron kanssa.
Kuitenkin vastaavanlaisia elokuvia syntyi tämän nyt vuorossa olleen Djangon jälkeen runsaasti ja monessa niistä ainakin joissakin maassa on päähahmo jopa nimetty Djangoksi, samaan tapaan kuin esimerkiksi Suomessa joka toinen Terence Hill-western oli Trinity ja jotain. Joten ainakin nimi ja idea ovat jatkaneet eloaan muista varsinaisista yhteyksistä riippumatta ja nyttemmin Django on nimenä tietenkin taas jotenkin hip kun Tarantino teki sille saman kuin Inglourious Basterdsille. Niin ja mitä muutakaan El Mariachin/Desperadon kitaralaukut ovat kuin Djangon ruumisarkku.
Näin ollen Djangoa katsoessa on helppo ymmärtää miksi se synnytti liudan kopioita, vaikka oli tietenkin itsekin ilmiselvästi Sergio Leonen dollarielokuvien jälkeläinen. Rumia rähjäisiä hikisiä pahiksia, tylyn vähäpuheinen sänkinaamainen sankari, sinisiä silmiä, kauniita ja ei niin kauniita naisia, hemmetin tarttuvaa musiikkia, salamaakin nopeampia luodin siirtoja piipusta lihaan ja dubbaus joka ei suostu pysymään paikallaan yhtään sen enempää kuin vapaan kasvatuksen lapset. Joten siinä suhteessa ollaan normaalissa spagettiwesternissä, mutta se on nähdäkseni nimenomaan Django itse jonka ansiosta ne imitoinnit syntyivät. Sillä vaikka päällisin puolin kyseessä on Clint Eastwoodialainen Blondie, niin vuorossa on toimintapainotteisempi versio, joka siis on helpommin siirrettävissä erilaisiin seikkailuihin, jopa välittämättä tyylillisestä ja tarinallisesta sisällöstä. Eli jos Monco on Mikki HIiri, niin Django on hieman enemmän Aku Ankka. Ja vaikka Franco Nero onkin aivan täydellinen valinta Djangoksi, niin samalla hänessä on enemmän sellaista jokamiestä jonka ansiosta samaan rooliin on muidenkin mahdollista astua täyttämään saappaita edes osittain.
Jos tämän elokuvan tarinassa ei siirryttäisi alun hiljaisen vähäeleisestä kostosta äänekkäämmän koomisempiin caballeroihin, niin Django olisi saanut kohdallaan ansaitsemansa kohtelun, mutta nyt loppupuolen käsimurskauksen vakuuttavuudeata huolimatta olisin suonut elokuvan päättyvän sinne 30 minuutin paikkeille, sillä siihen asti elokuva toimii kuin maihinnousukenka naamaan.
Tähdet: ***
Django
En tiedä mitä mieltä muut ovat, mutta minusta nainen joka hääpäivänsä kunniaksi tappaa miehensä ei ole täydellinen morsian. Tai no, ehkä hän onkin.
Ilkeästi virnuileva Stephanie (Sammi Davis) haluaa täydellinen aviomiehen ja täydellisen perheen ja täydellisen elämän, mutta jos hän ei niitä saa hän ryhtyy murhahippasille ja aloittaa myöhemmin uudelleen jossain muualla. Hetkinen, miksi tämä kuulostaa niin kovin tutulta. Ei, kyseessä ei ole Isäpuoli, mutta samoilla linjoilla ollaan.
No kuitenkin, Stephanie on menossa naimisiin juuri äskettäin tapaamansa Teddyn (Linden Ashby) kanssa ja vaikka lähes kaikki ovat onnellisia tapahtumasta, niin Teddyn sisar Laura (Kelly Preston) epäileen morsiamessa olevan jotain erilaista ja tuhmaa. Ehkä se johtuu vain siitä, että Stephanie hymyilee kuin ekstaasissa, taikka siitä että kun hän ei hymyile hän heittää silmistään murhaavia katseita. Niin no, ehkä Lauran epäilyksiä kasvattaa sekin, että Stephanie valehtelee kuin poliitikko ja jää yhtä usein kiinni siitä. Muut tietenkin pitävät Lauraa vain vainoharhaisena ilkimyksenä, sillä hän selkeästi edelleenkin suosii Teddyn entistä kihlattua, joka jo ajat sitten oli kohdannut niin sanotun kuoleman.
Heitetään joukkoon pakollinen traumaattinen lapsuusmuisto äidistä tekemässä itsemurhaa hääpuvussa ja soittorasiamusiikki kuvastamaan mielenvikaisuutta, niin meillä on elokuva joka on elokuva, mutta joka valitettavasti on vain elokuva.
MInä pidän niistä Terry O'Quinnin Isäpuoli-elokuvista ja suurelta osin se johtuu nimenomaan O'Quinnista joka onnistuu olemaan aivan tuiki tavallisen oloinen perheenisä että myöskin pelottavan vaarallinen mielipuoli ilman, että hän sen tylsähkön tavallisuuden aikana olisi selkeästi itsensä paljastava psykopomppulinna, jolloin se hahmon vaarallisuus tulee lähes yllätyksenä. Siis tokihan jo ensimmäisessä Isäpuolessa sitä heti tietää O'Quinnin olevan pöpi, mutta jos sieltä leikataan pois ne verikekkerit, niin O'Quinnin isäpuoli on suurelta osin vain tavallinen isäpuoli ilman sen suurempaa pelottavuutta. Eihän Isäpuoli nyt mikään mestariteos ole, mutta se onnistuu olemaan tarpeeksi uskottavasti näytelty älä luota vieraisiin-jännäri jotta sen voi ottaa helposti vertailukohdaksi kun heikompi kopio (kuten se remake ja alkuperäisen sarjan kolmas osa) tulee vastaan, sillä sitä The Perfect Bride on, heikompi kopio. Muuten ehkä tämän nyt vuorossa olevan elokuvan yllätyksetön rutiinimurhailu vielä menisi, mutta kun tuo pääosan Sammi Davis on niin uskomattoman valju tapaus, että edes hullupippurimarinadi ei tekisi hänestä säkenöivämpää. Väärissä paikoissa tehdyt liian paljastavat väkinäiset virnuilut sekä löysän ilkeät katseet tekevät hahmosta korkeintaan koomisen, varsinkaan kun niissä ei ole uhkaavutta yhtään sen enempää kuin puhelinluettelon lukemisessa. Kun seuraa muita elokuvan hahmoja, niin murhaajatar on vieläpä elokuvan ajatuksettomuudella mietityin hahmo, sillä muut ovat kuin taustalle asetettuja pahvikuvia. Ihan oikeasti, jopa se Linden Ashbyn esittämä tuleva aviopuoliso on niin vahvasti taustatapettia, että ehdin kertaalleen jo unohtaa hänen olevan se tuleva mies, eikä esimerkiksi vain joku perhetuttu.
Elokuvan kohokohta on kun Laura puhuu veljelleen ja varoittaa Stephaniesta sanomalla "you don't know her at all" ja suomentaja käänsi sen muotoon "et tunne Lauraa", mikä sai siis Lauran varoittamaan veljeään itsestään. Vau, siis vau!
Näin ollen jos tekee mieli tätä parempaa morsiota, niin siirtykää ennemmin vaikka tämän puoleen:
Se siitä sitten ja hyvää joulua kaikille, minä aloitan nyt jouluruokien valmistamisen.
Tähdet: *
The Perfect Bride
"Alla kauniin kuoren, kauniin pedon tunnen."
Ei kun sori, se oli väärä XL5.
Muistatteko kuinka jossain vaiheessa jonkun tietokoneaiheisen lehden mukana tuli yleensä jokin demokorppu ja se tuntui ihmeellisen houkuttavalta, kun yleensä jos lehtien mukana tuli jotain kylkiäisiä niin ne olivat naistenlehtien rasvanäytteet, taikka Aku Ankan jouluna mukaan pistämä B-numero. Sitten yllättäen rupesi tuntumaan siltä, että joka toinen lehti pisti mukaansa cd-levyn taikka jotain muovirannekelloja (jälkimmäistä harrastivat ainakin älykkyyden multihuipentumat 7 Päivää ja Hullu hullu maailma) ja ainakin lehtihyllyjen yläriville vilkaisu paljastaa erotiikkamakasiinien olevan nykyään enemmänkin elokuvajulkaisuja. Vaikka ajatus cd-levystä jonkun Soundin mukana tuntui aluksi veikeältä, niin se into lopahti nopeasti kun huomasi lopputuloksen vaikuttaneen aika vasemmalla kädellä tehdyltä. Ei niin ettenkö olisi joitakin hyviä biisejä löytänyt esimerkiksi niiden Soundi-levyjen kautta, mutta kyllä esimerkikiksi Mojon tapa teettää teemallisia tribuutti-, tms. levyjä on oikeasti enemmän peukut pystyyn-ratkaisu. Suurin osa kylkiäisistä kuitenkin muissakin tapauksissa oli sitä laatua, että osta kaksi Flora Culinesse-putelia ja saat muovilastan joka jä keräämään pölyä. Ne saattavat olla suht' houkuttelevia, mutta ehkä enemmänkin vain jotain jonka ottaa vain koska saa ilmaiseksi, mutta jolla ei lopulta tee juuri mitään. Vähän niin kuin ne Bonus cd:t. Muistatteko ne? Koeta viedä sellaista levykauppaan vaihdossa ja saada siitä muutakin kuin surumieliset naurut. Niin jos nyt ensinnäkään tänä päivänä löydät levykauppaa.
Tämä tuli mieleeni kun mietin mitä katsoa ja jostain syystä silmäni nauliintuivat yhteen tuollaiseen kylkiäislevyyn joka tuli aikoinaan DVD Monthlyn mukana ja ajattelin, että ilmestyyköhän se lehti enää. En ainakaan ole vuosiin nähnyt sitä missään myynnissä. Who cares.
Sen mukana tuli tuli aina videocd, mikä nyt ei ole aivan sama kuin dvd jolla koko huussia mainostettiin, mutta väliäkö sillä. Kyseessä tuntui yleensä olevan aina jokin tv-sarjan jakso, eikä mikään kokonainen elokuva, sillä ymmärrettävästi se oli pikemminkin makupala kuin täysi ateria ja yksi näistä oli Fireball XL5-sarjan jakso Planet 46.
Vuonna 2003 jolloin tämä levy lehden mukana julkaistiin, ei Fireball XL5 ollut itselleni juurikaan tuttu kuin vain Barry Grayn tosi tarttuvan tunnusmusiikin kautta, mutta sarjan luojien Gerry ja Sylvia Andersonin kenties tunnetumpi, samanlaisella nukkeanimoinnilla tehty Thunderbirds sitten olikin tutumpi. Kuitenkin Thunderbirdsin ansiosta Fireball XL5 tuntuikin tutummalta mitä oikeasti oli, sillä vaikka jälkimmäinen sijoittuikin avaruuteen kotipallomme kamaran sijaan, niin tyyli ja tunnelma olivat sama. Niin ja oikeilla näyttelijöillä tehty Avaruusasema Alfa oli tietenkin tuttu ja siinähän pienoismallianimoinnit ovat aivan samanlaisia kuin esimerkiksi Thunderbirdsissa. Joten samaan tapaan kuin Ray Harryhausenilla ja vaikkapa Jerry Bruckheimerilla Andersonien kädenjälki oli aika helposti tunnistettavissa oli ohjelman nimenä sitten mikä vain. Ja jos edellä mainitut eivät sano mitään, niin ehkäpä Trey Parkerin ja Matt Stonen Team America kuulostaa uudempana tutulta, ja vaikka se nyt ei olekaan Andersoneja, niin ainakin siinä ollaan erinomaisesti onnistuttu imitoimaan samaa lookkia.
No mutta kuitenkin, itse jakson pariin:
Jälleen kerran avaruusalus Fireball XL5 kapteeninaan Steve Zodiac (siis niin kuin coolein nimi melkein ikinä) matkaa atmosfäärin tuolle puolen, sillä siellä odottaa vieras avaruusalus jolla on muassaan jokin atomihärvelisuperpommi joka uhkaa kotiplaneettaamme. Steve Zodiac vitsailee pilleriruuasta ja sitten pamautetaan vieraan vallas alus tuhannen päreiksi. 'MURICA!
Sitten matkataan planeetalle 46, josta tappolaite joka ei ole V'ger oli lähetetty. Siellä pahat arabimaailman Bela Lugosilta kuulostavat peltipäät aikovat lähettää uuden pommin kohti Maata, mutta Steve Zodiac näyttää että jumalauta nyt tulee niin pahasti pataan, ettei sen jälkeen ole muuta mahdollisuutta kuin liittyä friikkisirkukseen. Näillä lakeuksilla eivät vääräuskoiset esitä omia mielipiteitään.
Planet 46 on näköjään Fireball XL5:n pilottijakso ja sellaiseksi se selittelee vähän, mutta ilman pään rasittamistakin tajuaa sekä sarjan maailmanpelastus-idean että myöskin millaisia hahmoja kukin on. Eli hirveän vaikeasta sarjasta ei ole kyse ja täten uskaltauduin todeta jo ensimmäisen jakson alkajaisiksi, että "jälleen kerran". Jykeväleukainen sankari, blondi tiedenainen, Woody Allenin ja Judd Hirschin yhteensulautumalta vaikuttava Einstein, kylmää metallia jalkojen välissä ja ruokalistalla on joka kerta eri uhka voitettavana ja se voitetaan.
Pirun hienoa nukkeananimaatiota jossa lankojen näkyminen ei haittaa laisinkaan, vaan se oikeastaan tekee ulkoasusta hyvinkin viehättävän.
Hahmot ovat elävän oloisia samalla pelottavalla tavalla kuin ne vatsastapuhujanuket jotka kaikenmaailman kauhuleffoisssa heräävät kuristamaan viattomia ihmisiä ja musiikki on tosi funkya sillä mennen ajan käsityksellä futuristisuudesta joka sai Leonard Nimoynkin levytyspuuhiin. Joten käsityöltä tuoksuva sarja on ihailtavaa, mutta tarinallinen sisältö on silkkaa tavanomaista sokeripurkkaa, jonka jauhaminen saattaa pidemmän päälle sattua leukaperiin..
Mutta vaikka tarinallinen tavanomaisuus saattaisikin käydä tylsäksi, niin sarjan lopputunnari ei missään nimessä.
Palatakseni sen väärän XL-vitosen seuraan, niin on tässä jotain epäilyttävää:
Tähdet: ****
Fireball XL5: Planet 46
Joskus tekee oikein pahaa katsella kirjaston poistomyyntihyllyjä. Ei niinkään siksi etteivätkö jotkut tarjolla olevat tuotteet ansaitsikin poistumisen ja pikaisesti, mutta aina välillä niiden kohtalonsa ansaitsevienkin joukossa on jotain sellaista joiden katoaminen kirjaston valikoimista saattaa tarkoittaa lähes sukupuuttoa. Esimerkiksi nyt tämä elokuva, Uraputki, kuinka monen luulette tietävän tälläisen olemassaolosta? Ja sitten jos kirjastokin sellaisen myy puolella eurolla, mutta antaa sittenkin ilmaiseksi pois saattaa tarkoittaa sitä, ettei se vähäinenkään potentiaalinen katsojakunta saa koskaan tietääkään elokuvasta. Samassa hyllyssä muuten oli myös Saatana kutsuu minua ja jos ei sitäkään pidetä valikoimissa, niin miksi sitten mitään. Tosin ainakin Porvoon kirjaston Saatana kutsuu minua-kasetti on niin julmetun huonossa kunnossa, että sen uuden elämän tulisi löytyä roskakorista. No, säästäisivät sitten edes pelkän kannen.
Eli joo, sain tämän elokuvan kirjastosta ja vaikka hinnaksi muodostuikin pyöreät nolla kolikkoa, niin olisin ihan mielelläni maksanut siitä sen 0,50 euroa joka hinnaksi oli asetettu, sillä itsehän elokuvan vapaaehtoisesti käsiini otin.
Elokuva kertoo kahdesta teinitytöstä Sadesta (Noora Tarmio) ja Idasta (Jenni Saloranta), joista ensimmäinen tulee hajonneesta perheestä, joten tietenkin äiti on huonosti alkoholisoitunutta näyttelevä monotoninen lattialla istuja ja tytöllä itsellään on shokkivärein värjätyt hiukset, eli aivan menetetty tapaus on kyseessä. Ida puolestaan on ulkoisesti katsoen sivystyneemmän oloinen, sillä opiskeleehan hän viulunsoittoa ja tällöinhän ei mikään voi mennä pieleen. Idan kotona ovat huonekalut paikoillaan ja roskat roskiksessa, joten hänen perheensä on ilmiselvästi ylempää keskiluokkaa, eivätkä täten bisneshenkiset vanhemmat huomio lastaan kuin antamalla rahaa haavoihin. Ei siis liene ihme, että kun Sade on se henkilö joka jo ensisilmäyksellä tupakoinnin kautta päätyy narkkariksi ja ihastuu sutenöörirastapäävarkaaseen joka piirtelee synkkiä pahan kukkia, niin laiminlyöty rikas tyttö on myöskin vain yhden bileillan päässä yhteiskunnan vihollinen numero ykkösestä. Kun Sade nykytilassaan mielummin hengailee pilleriseurassa, niin jo vanhempiensa vuoksi yksinäiseksi olonsa tunteva Ida on kuin Richard Mathesonin kirjasta ja päättää itsekin kokeilla riippuvuutta aiheuttavia kemikaaliyhdisteitä ja suurinpiirtein yhden Reefer Madnessin jälkeen edessä on vahvasti vähätelty vieroitushoito, salamana suoritetty yhdistyminen perheen kanssa ja Sade,,, no Sade voi vaikka vaipua koomaan.
Elokuvan lopussa on maininta, että "tämä elokuva on saanut alkunsa nuorten aloitteesta tehdä uudenlaista huumevalistusta", mutta minä mietin että miksi he eivät sitten niin tehneet. Orimattilan nuorisotoimen kanssa yhteistyössä tehty elokuva on täsmälleen niin pinnallinen ja saarnaava kuin miltä se vaikuttaakin, sillä jos todellakin halutaan tehdä "uudenlaista valistuselokuvaa" niin ei ehkä kannattaisi mennä nonstoppina sieltä missä se aita on matalin. Varmasti jotkut herran pelossa elävät kukkahattutädit ja -sedät ovat aivan kauhuissaan nähdessään mihin yksi pöllähdys tupakkisumua voi johtaa, mutta muilla voi olla vaikea päästä nauramatta yli kaikista mustiin pukeutunut taiteilijanarkkari piirtelee örrimörriotuksia-jutuista, saati sitten näyttelemisestä joka muistuttaa niin vahvasti tiiliseinää, että melkein ihailee kameleonttimaista eläytymistä elottomuuden kanssa. Joskin on myönnettävä, että elävän kuolleen esittäminen tulee eniten esille elokuvan ns. aikuisilta ja kaikesta hahmo-onttouksistaan huolimatta elokuvan teinityttöduoa esittävät Tarmio ja Saloranta ovat vähintäänkin uskottavampia kuin yksikään Uuden päivän nuorista. Toivottavaa vain olisi, että he olisivat saaneet esittää jotain parempaa kuin hahmoja jotka pistävät tummaa huulipunaa ja ovat siten heti katuojan rottakuningattaria sukeltamassa Primal Screamin tahdissa vessanpönttöön.
Uraputki on hauska elokuva, mitä sen ei selkeästikään ole tarkoitus olla, mutta luitteko kirjoittamani juonikuvauksen? Jos tekijät eivät kerran olleet tekemässä parodiaa huumeriippuvuuden haitoista, niin miksi he sitten niin tekivät?
Tähdet: *
Uraputki
Biletyshaluiset puoliaikuiset (kaksi naisihmistä ja yksi mieheksi kutsuttava) lähtevät kansallispuistoon ja sitten joku Randy Quaid tulee ja murhaa heidät.
Wolf Creek sai ilmestyessään hyvinkin positiivisia kommentteja osakseen, mutta itse en tuolloin yhtynyt siihen rintamaan, enkä tee sitä edelleenkään. Minusta elokuva oli tuolloin ja nyt vain pelkkä tavanomainen slasher jossa joku takametsien sankari pyrkii paloittelemaan vääriä polkuja tallaavia nuoria aikuisia. Se että Wolf Creek pohjautuu jonkinlaiseen tositarinaan ei muuta sitä, että edelleenkiin siinä edelleenkin on käsittelyssa kertomus jossa juostaan pakoon kun puukkojunkkari seuraa veren maku suussaan ja tällöin Voorheesin sambailut ovat aivan yhtä todellisia. Toki tällä kertaa kyseinen tuhmuri heittää Crocodile Dundee-läppää, mutta ihan oikeasti, kuka voi ottaa tosissaan puukkohullua joka imitoi Paul Hogania? Myönnän tietenkin, että jos todellisessa elämässäni kyseinen heppu puukko kädessään ja tappohalut mielessään tulisi vastaan, niin kyllähän siinä tulisi Louis Pasteurit housuun, mutta televisioruudulta katsottunua ei niinkään.
Positiivista ehkä on se, että vaikka hahmot ovat rutiinikamaa naiskenteluhaluineen ja dokaamisineen, niin tisseily jää olemattomaksi. Ei sellaisen puute nyt oikeasti elokuvaa ja sen hahmoja syvennä, mutta ainakin slasherleffoille tavanomaisen panokulttuurin esittämisen puute, kuten myös post moderni itseironisuuden välttely ovat hetkittäin virkistäviä, sillä Wolf Creekin tavallisuus tuntuu melkeinpä erilaiselta. Tuntuisi ehkä enemmän jos mukana ei olisi sitä nykytrendin mukaista heiluvaa kameraa. Eihän tämä mikään Cloverfield ole, mutta kyllä sitä kotivideokuvausta harrastetaan ihan tarpeeksi.
Uhrit eivät siis nonstoppina vedä pilveä ja pöki kaikkia reikiä, mutta he ovat silti vain kuka välittää-tyyppejä joiden tehtävänä on juosta karkuun kun iso paha susi tulee perässä napsimassa heitä yksitellen suuhunsa. Ja Sepe on vain jokin puujalkavitsejä vääntävä billyjoebob, joka kuten aiemmin jo totesin ei ole kovinkaan pelottava. Tai ei ole ainakaan yhtään sen pelottavampi kuin mikään niistä sukurutsamutanteista joita jenkkiversioista yleensä löytyy.
Jos tämä tosiaan on Quentin Tarantinon mielestä "yksi parhaimmista kauhuelokuvista 25 vuoteen", niin mies ei ole tainnut juuri kauhuelokuvia katsellut, sillä vaikka Wolf Creek ei ole varsinaisesti mikään huono kauhistelu, niin ainoa oikea ero liukuhihnalta tuleviin jenkkikaimoihinsa on elokuvan valmistumispaikka. Mutta jos aussikauhua kaipaa, niin kyllä Razorback on paljon mielenkiintoisempi.
Tähdet: **
Wolf Creek
Minkä lie menestyneen yrityksen pikkupomo Nick Halloway (Chevy Chase) on vahasti laiskuuteen taipuvainen ja tekee näin ollen mahdollisimman vähän niin töissä kuin vapaa-ajallaan. Hän on kuin melkein oikeisiin töihin joutunut Bertie Wooster. Töiden vuoksi Nick osallistuu erään teknologiayrityksen puhetilaisuuteen, mutta liukenee takavasemmalle nukkumaan pois krapulaansa ja toki juuri tuolloin hetkistä aiemmin alkanut kahvikupin kaatumisen aloittama onnettomuussarja muuttaa sekä talon, että vielä sillä hetkellä sisällä nukkuvan Nickin näkymättömäksi. Tämä tapahtui ikävään saumaan, sillä Nick oli juuri päivää aiemmin ihastunut suloiseen Aliceen (Daryl Hannah), jonka tapaaminen voi olla vaikeaa jos toinen treffien osapuoli on näkymätön. Tilannetta ei ainakaan paranna ilkeä valtion agentti Jenkins (Sam Neill), joka huomaa Nickissa potentiaalisen täydellisen salamurhaajan, joten Nick päätyy pakomatkalle, mutta joutuu lopulta kohtaamaan vihollisensa.
Kun tämä elokuva alunperin ilmestyi ihastuin siihen niin, että iskin sen julisteen seinälle (sillä se on hiton hieno) ja koska jostain syystä tein tuolloin eräänlaisena koulutehtävänä videotyön johon leikkasin elokuvapätkiä ja lisäsin musiikin, niin pistin siihen mukaan kohtauksen Nickin unesta jossa hän näkee Daryl Hannahin makaamassa alusvaatteisillaan. Kyllä, aiheeni oli sen hetkisen käsitykseni mukaisesti seksikkäimmät elokuvakohtaukset joihin minulla oli pääsy. Työni oli kakkaa.
Mutta kuitenkin, Näkymättömän miehen muistelmat oli mielestäni todella mainio elokuva ja sopiva filmatisointi H.F. Saintin kirjasta (mielenkiintoisesti hän on kirjoittanut vain yhden kirjan ja ollut hiljaa siitä lähtien, vaikka kirjan suosio ei ainakaan ollut lannistava), kuten myös mainio lisä H.G. Wellsille. Niin ja visuaalisesti elokuva oli mielestäni ällistyttävä.
Siitä nyt on parikymmentä vuotta aikaa, joten tietyt seikat mielipiteissäni ovat muuttuneet, vai sanoisimmeko jalostuneet.
Daryl Hannah on mielestäni edelleenkin kaunis tässä elokuvassa, mutta eipä se kohtaus nyt enää pääsisi parhaimpien listalle, vaikka en tietenkään todellisuudessa potkisi häntä pihallekaan. Efektien puolesta elokuva toteuttaa nytkin katsottuna onnistuneesti näkymättömyyden ja osa kohtauksista saa vieläkin huulet pyöreiksi (kuten se heti elokuvan alussa oleva purukumin jauhaminen), mutta nyt sitä huomaa pienetkin virheet, kuten sen kuinka peilissä näkyvä leijuva puhelin ei ole koko aikaa oikeassa kulmassa. Mitä taas tulee siihen uskollisuuteen kirjalle, niin kyseisen kirjan luin ensikatselun aikoina 90-luvun alussa, joten jätetään se aihe sikseen. Tärkein seikka kuitenkin mikä on ajan myötä tullut esille oli erään John Carpenterin haastattelun myötä tullut tieto, että hän halusi siirtyä pois vakavista elokuvista ja tehdä silkkaa komediaa, kun taas juuri siltä puolelta tuttu Chevy Chase pyrki päinvastaiseen suuntaan. Mikä sitten johti jonkinasteisiin ei nyt varsinaisiin riitoihin, mutta näkemyseroihin elokuvaa tehdessä. Tämä selittääkin paljon, sillä jo silloin joskus ennen ihmettelin hetkittäin elokuvan tiettyjä lajityyppihyppäyksiä jotka eivät tuntuneet sopivan yhteen, mutta ajattelin ainakin koomisuuden tulleen nimenomaan Chasen kautta, koska tuolloin juuri komedian vuoksi hänen elokuviaan pitkälti katsoi. Pidän kyllä siitä pilkkeestä silmäkulmassa jota elokuva tarjoilee, mutta varsinkin tietyissä kohtauksissa, kuten siinä jossa Jenkins kertoo Nickin olleen näkymätön jo ennen fyysistäkin muutosta huomaan kuinka hiton hyvin se vakavampi puoli toimii ja vastaavasti taas esimerkiksi sen näkymättömän nivuskohtauksen aikana kuinka pahasti suorempi huumori kompuroi. Pääosin elokuva kuitenkin on sopivan kevyttä jännitystä jossa lajityyppien välillä ei ole niinkään valtavia kuiluja, mutta hetkittäin saumaus ei ole kovinkaan näkymätöntä.
Chase on tietenkin ajoittain aivan selvä Fletch, mutta osoittaa hyvää draamantajua, ollen varsin oiva valinta slackeriksi joka joutuu ryhdistäytymään muututtuaan näkymättömäksi ja vaikka aiemmin kehuinkin elokuvan efektejä, niin kenties parhaiten Nickin näkymättömyys tuleekin esille kohtauksissa joissa Chase on näkyvissä, mutta hänen tulee eläytyä tilanteisin kuin ei olisi.
Neill on aivan erinomainen ilkeänä agenttina, vaikkakaan rooli ei tunnu vaativan häneltä mitään erityisyrittämistä. Neillin pahisroolin kautta näkee ehkä selkeiten sen, että toinen tekijäpuoli pyrki huumorittomuuteen, sillä hän ei tuo rooliinsa mitään koomista superoistoutta, vaan on nimenomaan vakavaotteinen jännäripahis.
Ironisesti päärooleista se on Hannah joka päätyy olemaan elokuvan oikeasti näkymätön hahmo, sillä ilman vartaloansa esitteleviä alusvaatekohtauksia Hannahin rooli on pitkälti olla vain joku nainen joka tarvitaan romantiikan kohteeksi. Nimellä ei väliä.
Näkymättömän miehen muistelmat on mainiosti viihdyttävä kevyt toimintaelokuva, jossa on hetkittäin epätasaisia askelia komedian ja jännityksen välillä, mutta edelleenkin varsin tyylikkään näköiset efektit ja aiheen kiehtovuus jaksavat pitää katseluintoa yllä.
Tämä on minusta edelleenkin mainio:
mutta nyt ymmärsin myös mihin se Nickin antama valenimi Harvey viittasi. Puolustuksekseni totean, etten ollut tainnut nähdä sitä James Stewartin elokuvaa ennen Näkymättömän miehen muistelmia.
Tähdet: ***
Näkymättömän miehen muistelmat
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
