No, jos Hello Kitty on undergroundia, niin sitten. Tämän sanottuani pyydän anteeksi kaikilta edellä mainittujen artistien ystäviltä (paitsi INDX:n, sillä c'mon, mitä te oikein ajattelitte?), koska en oikeasti ole paneutunut yhdenkään heistä uraan ja musiikkiin juuri pakkosyötettyjä biisejä ja lööppejä enempää. Näin ollen Perrynkin kohdalla musiikkia enemmän saan mieleeni seikat kuten, että Perry aiheutti skandaalin syvällä kaula-aukolla siellä ja täällä, tai on suhteessa sen ja tän kanssa. Mihin liittyen en oikein tajua, miksi Perryllakin on muka jonkinlainen paheellinen imago, kun tyttö vaikuttaa aina yhtä tuhmalta kuin pesusieni, kun taas Lady Gaga, Britney Spears ja muut vastaavat ne sitten hyvää esimerkkiä näyttävätkin. Erityisen hienoa on kuinka Lady Gagaa pidetään jotenkin uniikkina, mutta musiikki on todella harmitonta nykypoppia, toimet kopioidaan Madonnalta ja ollaanpa rehellisiä, sitten kun Gakka tekee sen ennustettavaissa olevan levyn jolla on kuorinut meikkinsä pois, voidaan vasta sanoa onko hän pianonsoittotaidoistaan huolimatta oikeasti lahjakas lauluntekijä. Tekninen osaaminen ei vielä ole todiste hyvistä biiseistä. Jotenka annetuista vaihtoehdoista on Perry eniten mieleeni, että jonkun Pinkin kohdalla en ehkä olisi edes vaivautunut katsomaan hänestä kertovaa dokkaria.Mutta kuitenkin nyt tahdon syventää tietämystäni Katy Perrysta ja todistaa itselleni olevani väärässä luokitellessani Perryt ja Gagat ja muut kaltaisensa musiikkitehtaiden laskelmoiduiksi rahantekolaitteiksi. Ei kuvitelmia, vaan kylmää masentavaa faktaa.
Ja se etten minä pidä Katy Perryn kaltaisia artisteja juurikaan rehellisinä, taikka juuri minään muuna kuin tuotteina, ei tietenkään tarkoita etteikö heidänkin musiikistaan ja persoonastaan voisi nauttia. Sillä yksipuolisuus ei ole koskaan hyvästä, ei vaikka se yksipuolisuus tarkoittaisikin joitakin uskottavuuden multiorgasmeja.
Pakko myöntää, että olin hieman yllättynyt huomatessani, ettei Perry ole julkaissut vasta kuin kolme albumia ja ensimmäisen niistä vieäpä ennen globaalia tunnettavuuttaan ja nykyistä imagoaan. Ilmeisesti tuo ensimmäinen levy vieläpä eroaa tyylillisesti sen verran paljon kahdesta jälkimmäisestä, ettei se ainakaana synnytä lisää uskottavuutta Perry-hahmoa kohtaan, sillä nyt mietityttää että kuinka paljon sitä tuli sielua myytyä uuden imagon etsinnässä. Etenkin kun Lily Allen väittää Katy Perryn olevan tehty vain jotta saatiin markkinoille jenkkiversio hänestä. Mutta toisaalta koska minusta Lily Allen on aivan hiton ärsyttävä hahmo ja ei järin erikoinen hänkään, niin tässä tapauksessa Katy Perry, apinoiden taikka ei, on vähintäänkin paranneltu versio Allenista. Hah! Aivan kuin minä tietäisin paremmin.
Katy Perry the Movie: Part of Me on dokumentti neidistä ja urastaan, mutta vertailukohtina kannattaa pitää This is Spinal Tapia ja Forgotten Silveria. Joten vaikka Part of Me on varmasti osittain neitseellisen puhtaan rehellinen, niin enimmäkseen se vaikuttaa näytellyltä ja yhtä muoviselta kuin kansikuvansakin. Joten siinä mielessä Part of Me on täsmälleen kuin Katy Perryn imago. Valoisa, värikäs, lapsellinen ja kaupallisesti turvallisella tavalla tuhma, kuin tyhjä vesiämpäri oven yllä. Kertooko se mitään Perrysta itsestään? No, samalla tavalla kuin jonkin pop-lehden juorupalstan lukeminen. Eli yksinkertaisimmat asiat tulevat eniten esille ja pari pintaraapaisua sielunelämästä on mukana, mutta syväluotaus puuttuu ja parhaiten sisällöstä jää mieleen iloiset hyppelyt, hassut naamanvääntelyt ja klipit faneista jotka sanovat kivoja asioita Perrysta. Pikainen Wikipedian luku kertoo Perrysta itsestään enemmän kuin Part of Me, joten ehkä se part on tässä tapauksessa vain pr-toimiston valitsema osa.
Tämän sanottuani totean myös, että kunhan ymmärtää olla odottamatta mitään Hitlerin Sihteerin kaltaista pelkistettyä monologia, jossa sisältö on kuvaa tärkeämpi niin Part of Me on todella kivaa katseltavaa kaikessa värikkyydessään ja iloisuudessaan. Hitot siitä, että Part of Me on pinnallinen ja näytellyn oloinen, se on kuin sokerileivos. Maistuu hyvältä, mutta samalla tietää että selleri olisi terveellisempää. Joskus kuitenkin on vain antauduttava ja nautittava makeasta.
Hauskaa esimerkiksi on se, että yhdessä vaiheessa Perry vierailee mumminsa luona ja oven avautuessa he halaavat iloisina ja yllättyneinä, mutta koska kamera on mummin takana, eli jo talossa sisällä, niin eipä sitä kovin yllätyksenä osaa pitää, vaan harjoiteltuna näytelmänä.
Silti nämä, kuten vanhat videoklipit Perrysta 18-vuotiaana ja nuorempana, taikka isästä jossain herätyskokouksessa kyllä ainakin vihjailevat jostain syvällisemmästä, mutta valitettavasti ne jäävät vähäisemmiksi kuin toivoisi. Toki olen nähnyt paljon pinnallisempiakin dokkareita, mutta koska nämä Perryn lapsuutta kuvaavat osat ovat tämän dokkarin mielenkiintoisimpia pätkiä, etenkin kun niissä näkee ja kuulee millaista Perryn musiikki ja hän itse oli ennen nykyimagoa, niin jonkun pitäisi tehdä Katy Perry the Movie: More Parts of Me jossa keskityttäisiin juuri noihin nuoruusvuosiin.
Katy Perryn sisaresta Angelasta tulee jostain syystä mieleen Iina Kuustonen.
Joten omg, lol ja wwjd, Katy Perry the Movie: Part of Me ei todellakaan tehnyt minusta Katy Perryn fania, saanut pitämään häntä yhtään aiempaa uskottavampana (itse asiassa päinvastoin), taikka kertonut minulle yhtikäs mitään jota en edes ulkopuolisena jo tiennyt neidistä.
Mutta kuten aiemmin jo totesin, Part of Me on kivaa katseltavaa. Jopa todella kivaa.
Mieleni tekisi sanoa, että Part of Me on niin faneille suunnattu teos, että muille se ei tarjoa mitään tarttumapintaa ja näin ollen on aika vaikea nähdä sen tekevän tekevän ulkopuolisista faneja. Mutta toisaalta taas, jos se ei kerro oikeastaan mitään uutta edes meille jotka emme ole faneja, niin se saattaa olla jo kaiken tietäville ihailijoille aikamoinen pettymys. Toki niille faneille jotka haluavat vain kuulla musiikkia ja katsella värejä, on Part of Me taatusti unelmien täyttymystä.
Katy Perryn silmät ovat hypnoottiset.
Tähdet: ***
Katy Perry the Movie: Part of Me
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti