Säilöttyjä Unelmia (2012)

Joskus parhaimmat dokumentit ovat niitä joissa ei kurotella korkealla ja juuri sen vuoksi saadaan aikaiseksi jotain paljon suurempaa kuin olisi olettanut. Esimerkiksi Miesten Vuoron saunassa jurottavat miehet, taikka Kovasikajutun kehitysvammaiset punkkarit ovat aiheina sellaisia joiden ei ehkä ensimmäisenä uskoisi olevan kovinkaan kiinnostavia, elleivät sortuisi keksimään jotain raflaavaa keinotekoisen väkinäistä näkökulmaa. Parempi vaan antaa ihmisten olla omia itsejään ja pitää kuvattu materiaali rehellisenä, ilman välkkyviä valoja, hysteeristä leikkaamista ja muuta vastaavaa, sillä sellainen teki noista kahdesta esimerkistäkin onnistuneita. Aikalailla samaan sarjaan lukeutuu Säilöttyjä Unelmia, jonka idea säilykepurkin valmistumisesta täyttämiseen ja kuluttajan käteen kuulostaa simppeliltä, ehkä tylsältäkin, eikä ainakaan matkalta ympäri maailmaa kuulemaan surullisiakin ihmiskohtaloita. Toki se saa hieman miettimään, että tarvitseeko meidän ylipäätään edes kuulla jonkun possunkasvattajan asiaan liittymätöntä tarinointia sisarestaan, tai miksi joku metallinsulattamon duunari tuijottaa käsikirjoitetun masentuneena kameraan ja muutoinkin aina välillä sitä ihmettelee, että oliko se vain sattumaa, että juuri sopivasti haastateltavilla ihmisillä on jotain masentavaa kerrottavaa. Kun sellaiset valinnat tekevät ihmiskuvauksesta - tarinoiden sisällöstä huolimatta - aika mustavalkoisia. Tietenkin suu supussa olevat ihmiset joilla ei olisikaan mitään sanottavaa ovat jopa minimalistisessa dokumentissa tylsää katseltavaa, oli se sitten kuinka totta tai ei. Tälläisiin asioihin keskittyy tietenkin enemmän silloin ja niitä pohtii, kun kaikki esitetään lähes Koyaanisqatsimaisesti. Hidasta musiikkia ja kuvaa.

Pidän erittäin paljon tämän dokumentin hiljaisuudesta ja tavallisuudesta. Se tavallaan näyttää itsenikin näkemältä arjelta, mutta on samalla rentouttavaa, kuin leijuisi yläpuolella katselemassa, ei rasittamassa itseään. Samalla kuitenkin huomasin vähän väliä unohtavani mikä dokkarin idea oikein on. Näen yksinäisen duunarin tuolla ja yksinäisen duunarin täällä, ja näen lehmiä ja näen tomaatteja, joten yhdistän kyllä ne yhteen ja tiedän kuinka tässä tuote päätyy purkkiin, etc. Mutta kuitenkin kaikki tapahtuu niin hitaasti ja itse prosessista näytetään vain yksittäisiä kohtauksia, tai kuvaa on rajattu siten ettei siinä meinaa huomata mitä tehdään ja näin ollen kaikesta rentouttavasta arjestaan huolimatta, se tuntuu suurelta osin sarjalta irrallisia tarinoita jotka on koottu yhden nimen alle, mutta nimi ei kuvasta sisältöä. Ymmärrän kyllä, että dokkarin nimi viittaa kuvattavien ihmisten mahdollisiin unelmiin, mutta voin vaikka lyödä vetoa että se viiksekäs teurastajakin ihmettelee, että miksi niin on, kun hän itse ei ole lähelläkään sitä säilykeosastoa. Ehkä se olisi auttanut, että kun kyseessä on "dokumenttielokuva siitä, miten teollisesti tuotettu elintarvike päätyy suomalaisen ruokakaupan hyllylle" niin oltaisiin keskitytty enemmän siihen teollisuuteen, kuin tunnelmointiin. Sillä se että kuvataan jotain prosessinhoitajaa seisomassa nurkassa, ei kuitenkaan hirveästi kerro siitä itse prosessista. Olisi ollut kuitenkin kiva nähdä miten se tuote, oli kyseessä sitten sianliha taikka jokin muu muotoutuu ja oikeasti kulkee sieltä jostain Romaniasta tms. Suomeen, eikä nähdä vain että siellä toisaalla tapetaan possu ja sitten joku Hostelista karanneen näköinen tyyppi kertoo tyttärestään ja se jää siihen kerta toisensa jälkeen.

En pitkästynyt Säilöttyjä Unelmia katsoessani, mutta myönnettäköön että hieman kyllästyin.

Tähdet: ***
Säilöttyjä Unelmia

Food, Inc. (2008)

Kun kaikenlaiset yhdistykset, itse valtio ja muut ovat niin kovin huolissaan ihmisten terveydestä, niin miksi terveellinen ruoka maksaa enemmän kuin epäterveellinen?
Tuo täälläkin päin maailmaa hyvin yleinen kysymys on yksi niistä joita Food, Inc.:ssa kysytään ja joihin vastataan.

Kyseessä on enimmäkseen asiallinen ja reilu dokumentti ruokateollisuuden järjestäytymisestä vain muutamaan isoon yritykseen jonka alaisuuteen lähes kaikki muut sitten kuuluvat, usein vastoin tahtoaan. Eli vertailun vuoksi voitaisiin ajatella kotimaamme ruokakauppojen rajoittuneisuutta joko S- tai K-kirjaimen alle. Joten vaikka dokumentti keskittyy jenkkilään, niin se on sovellettavissa koko maailmaan.
Alkupuolella Food, Inc. vaikuttaisi olevan hiukan yksipuolinen ja toki loppumetreilläkin tulee ajatelleeksi sen valinneen puolensa jo ennen alkutekstejä, ja se puoli on tietenkin isot yritykset ja teollinen ruoka on nou, luomu ja lähituotanto jees. Mutta toisin kuin erään Mooren kohdalla, tässä dokumentissa ei vain hyökätä agressiivisesti vastapuolen kimppuun ja Perussuomalaiseen tapaan olla uppiniskaisesti sokeita muille näkökulmille kuin omalleen. Vaan jos vastapuoli systemaattisesti kieltäytyy yhteistyöstä, niin syyttäköön itseään jos näkökulma jä yksisilmäiseksi. Mahdollisuuksia kertoa oma näkökanta annetaan ja mukana kuitenkin on muun muassa kanalan omistaja joka mielellään näyttäisi työtänsä ja on ylpeä ollessaan ison firman alaisuudessa. Kun kuvauskieltoja annetaan ja pukumiehet käskevät alaisiaan pitää turpansa rullalla, niin kysymyksiin jää vastaamaan vain kriitikot ja kapinoitsijat, jotka saavat sitten kokea etenkin rahallisesti miltä tuntuu vastustaa jättiyrityksiä.

Koska Food, Inc. esittelee maanviljelyn ohella esimerkiksi lihateollisuutta, niin tämä on niitä dokumentteja joita katsoessa saattaa joku vaihtaa lihansyöntinsä kasvisosastoon, sillä sen verran synkkää katseltavaa ruudulla ajoittain on. Tehotuotannon vuoksi painonsa alle romahtavat kanat esimerkiksi ovat sydämeen pistäviä kohtauksia. Tosin kuten sanoin, tämä on enimmäkseen asiallinen dokumentti, joten sisältö ei koostu pelkästään sormella osoittelusta ja shokkikuvista. Sitä paitsi jos joku on vielä nykyään sinisilmäinen esimerkiksi lihatuotteiden suhteen, niin ehkä silloin kannattaa aloittaa mielummin jostain The Coven kaltaisista dokkareista, jotka oikeasti pyrkivätkin repimään silmiä auki teurastukselle. Food, Inc. kun pikemmin keskittyy kertomaan siitä kuinka epäterveeksi ruokateollisuus on muuttunut tehokkuuden- ja rahanhimossaan ja tätä nimenomaan lahtauskuvien sijaan bisnesajattelun kautta. Siispä teuraaksi joutuvat enemmänkin pienyrittäjät, duunarit ja ostava kansa, eivätkä vain kanat ja lehmät.

Food, Inc. on niiden mainittujen shokkikuvien ohella aivan älyttömän kaunis ja lukuisat laajat ilmakuvat pelloista ja tehtaista ovat sen verran visuaalisesti miellyttäviä, että meinaa unohtaa niiden merkitsevän joka puolella ulottuvia lonkeroita kuin matkailuvideota. Siispä dokumentin näkyvä kauneus saattaa harhauttaa pääasian ohitse.

Kyseessä on tyylikäs, erittäin asiapitoinen ja tarpeen vaatiessa iskuvalmis dokumentti joka nolostuttaa vain lopputekstien saarnaamisellaan, jossa annetaan neuvoja joilla maailmaa parannetaan, mutta rukoileminen reilumman ruokabisneksen puolesta on vain häpeällistä tunteisiin vetoamista.
Se tunnepuoli toimii parhaiten kun annetaan terveellisemmän ruuan perään haikailevan, mutta taloudellisen tilanteen estämän perheen puhua vapaasti. Siinä palataan juuri siihen, että miksi kasvis on kalliimpi kuin hampurilainen.

Tähdet: ****
Food, Inc.

Movie monday: uusi Oscar-kategoria

"Mikä on sellainen elokuvanteon osa-alue, joka mielestänne ansaitsisi enemmän huomiota? Minkälainen palkinto gaalasta puuttuu?"

Välillä toivoisin, että olisi oma palkintonsa yksittäisille kohtauksille. No, Music Televisionin elokuvapalkinnoissa on se paras suudelma-kategoria, mutta ihan siitä ei ole kyse. Mutta se voi olla myöskin sitä.
Tarkoitan siis sitä kun katsot jotain elokuvaa ja se voi olla huonokin leffa, sillä ei ole väliä, mutta siinä on se yksi tietty kohtaus jossa kaikki palaset ovat kohdallaan. Oli se sitten stop motion-animaatio, keskustelukohtaus jossa puhutaan paljon, hiljaista seisoskelua, Roy Battyn kuolinpuhe, William Munnyn loppu-uho, kuva HAL9000:sta, Hardboiledin sairaala-ammuskelu, Jamie Lee Curtisin tanssi, Reservoir Dogs-kävely, ihan mitä tahansa, mutta juuri se on sellaisenaan niin täydellinen, että millimetri vasemmalle taikka oikealle pilaisi sen täysin.
Idealistisesti kuvittelen, että tälläinen palkinto (tässä tapauksessa se on tietenkin Oscar-pysti) olisi mahdollista antaa myös elokuville jotka yleensä jätetään täysin huomioitta. Mutta tottakai me kaikki tiedämme, että jokin Cynthia Rothrock elokuva jäisi täysin akatemialta noteeraamatta kun mahdollisuus on ottaa esille kaikille sopivia Kauniita Mieliä.
Ja tottakai kyseessä olisi aika hankala kategoria, sillä irrallisena palkintoehdokaskohtaus saattaisi menettää tehonsa joka sillä olisi kokonaisuus huomioon ottaen.

Kuitenkin jokin näinkin pieni voisi olla se kaikkein tärkein.

Elokuvakokoelmani, osa. 6: bonusmateriaali

Ajattelin hemmotella, taikka kiusata Teitä eräänlaisella, sanoisimmeko special feature-osuudella.

Nuo edelliset osuudet käsittelivät selvästi ns. ostoelokuvia, mutta vhs-kirjoituksen kohdalla rupesin ajattelemaan televisiosta nauhoitettuja elokuvia ja tv-sarjoja. Vaikka olinkin ajan saatossa päässyt/joutunut eroon suuresta määrästä kasetteja, niin edelleenkin minulla on niitä jäljellä aivan demonisesti ja vaikka monet ovatkin ostoelokuvia, niin siellä on vielä pari sataa itsenauhoitettuakin jäljellä. Ja ihan samanlaista roskaa kaikki!
Siispä tv-sarjoja, elokuvia ja kaikkea muuta. Hankala niistä on ruveta ottamaan mitään kattavaa kuvaa, sillä ne ovat tungettu kaappeihin, pinottu päällekkäin ja peräkkäin, että jonkun tietyn kasetin etsiminen vaatii pyhimyksen ja Simon Templarin kärsivällisyyttä.
Joten otetaan esille vain etummaisia. Ihan vain näyttääkseni, ettei niistäkään meinaa raaskia hellittää otettaan.

Vaikka noissa nimenomaisissa kaseteissa kaikissa onkin juuri sitä mitä niissä lukeekin, niin olen ajoittain unohtanut korjata sisältöilmoituksen, joka sitten aiheuttaa jonkinmoisia yllätyksiä. Eikä aina iin iloisia.
Osa kaseteista on jäljellä vain siksi, että vaikka minulla olisikin muussa muodossa (dvd, bluray) toinen kasetin elokuvista, niin toinen vielä uupuu. En ole tietenkään enää moniin vuosiin nauhoittanut mitään kaseteille, joten jotkut Die Hardit ja muut ovat jääneet sinne ylimääräiseksi painolastiksi. Nosferatun kohdalla syy jättää nauhoitus tallelle johtuu siitä, että tuossa kasetilla on aikalailla erilainen versio kuin dvd:llä.

Ennen kovalevyllisiä laitteita (digiboksia, televisiota) tallensin kasettien jälkeen elokuvia polttavalla dvd-soittimella ja niitä ehti kertyä aikamoinen määrä. Nyttemmin en ole enää pitkiin aikoihin tallentanut mitään edes television omalle levylle, sillä ei näitä fyysisiä versioitakaan meinaa ehtiä katsomaan.

Nuo kuvan tornit eivät sisällä pelkästään itse tallennettuja elokuvia, vaikka niitä onkin ehkä puolet levyjen lukumäärästä. Loppuosa koostuu saaduista, kirppareilta/huutokaupoista ostetuista bulkkimääristä kannettomia elokuvia ja niiden kohdalla en ole tietenkään päässyt pahemmin vaikuttamaan valikoiman sisältöön. Joten sieltä löytyy aika tuskallistakin tavaraa, kuten Meg Ryanin The Women. Auts! Kuitenkin, jos yhdessä kakussa on 25 leffaa ja noita on,,, no,,, muutama, niin ajatelkaa kuinka helvetin ison tilan nuo veisivät normaali dvd-koteloissa. Koska ne ovat kannettomia ja en itsekään meinaa muistaa mitä kaikkea siellä on, niin en yleensä edes laske niitä elokuvakokoelmaani mukaan. Näin ollen niiden sijaintikin on muualla (kaapissa kasettien seurana).

Ja ei, en ollut mikään yksinäinen lapsi. Olen vain aina ollut populaarikulttuuririippuvainen, eli tässä tapauksessa esittelyssä leffafriikkiys ja kun ikääkin on jo löytyy muutaman vuoden yli 30, niin on tässä ollutkin aikaa keräillä. Kyllä minä penskana pelasin pesäpalloa ja tykkäsin juosta metsässä pimeällä (hei, ettekö te muka tehneet niin), että ihan samoja ns. ulkoiluharrastuksia minulla oli kuin muillakin. Lisäksi ravasin kaikenmaailman valokuva- ja taidekerhoissa, mutta kuten mummoni sanoi kun olimme kesämökillä: "tänne saakka tullaan ja sitten Teemu istuu vaan sisällä lukemassa." Hahaha! Siispä pidän kuitenkin eniten sisäkissana olosta, musiikin kuuntelusta, elokuvien katselusta ja lukemisesta. Joskus penskana keräilyinnostukseni kyllä aiheutti jonkinasteisia kiistoja kotona ja vanha viisaus, eli äitini sanat kuuluivatkin: "aiotsä pukee noi elokuvat päällesi?"
Kyllä minulla oli ja on ystäviä, sekä mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta kun olen luonteeltani erakko, en tunne tarvetta liikuskella ihmisten ilmoilla. Tämä on sellaista jota työtoverini ja asiakkaani eivät meinaa uskoa, mutta oikeasti saan ihan tarpeekseni ihmiskontakteista töissä ollessani. Minulle täydellinen päivä on kotona olo ja rauhallisuus, ei baarireissu, tai edes kahvilassa istuminen. Mikä sitten piirtyy muiden silmiin antisosiaalisena.
Toivottavasti tämä ei nyt kuulosta siltä, kuinka koettaisin jotenkin puolustella itseäni, tms. sillä näin ei ole, koska minulla on hauskaa, enkä tahtoisi muuttaa tapojani.

Näiden sivuraiteiden innoittamana kysyin sisareltani, olisiko hänellä mitään kuvaa lapsuudenkotimme huoneestani. Minulla kun oli ennen muinoin seinät vuorattuna julisteilla ja lähestulkoon vain elokuva-aiheisilla sellaisilla. Pari kuvaa hän ensihätään löysikin, mutta valitettavasti molemmat vain huoneeni oven luota kuvattuna. Niinpä niissä ei näy varsinaista huonetta, vain ovi ja ja vierellä olevat kaapit.Tässä kuvassa olevan sisareni ystävän ymmärrettävästi sumensin.

Ilmeisesti en ollut vielä täysin hurahtanut, sillä jossain vaiheessa se sinusta katsoen oikella olevan valokatkaisijan sisältävä reunuskin oli ylhäältä alas täytetty leffa-aiheisilla postikorteilla. Ja vaikka siinä ei nyt itse huone näykään, niin voitte varmasti tuosta päätellä, että jos oven suu on noin täysi, niin sitä se oli kyllä muuallakin. Oven toisella puolella oleva käytävä joka vei huoneeseeni oli myöskin vuorattu julisteilla ja siitä ei äitini oikein pitänyt, sillä kyseinen tila kun ei enää varsinaisesti ollut minun. Ehkä se oli se Aivokuollut-elokuvan juliste oveni ulkopuolella joka ei suuremmin iloa vieraissa herättänyt.
Ja joo, se valokuvan heppu olen minä.

Ja tähän loppuun ajattelin ja teenkin sen, että laitan kuvan soundtrack-kokoelmastani. No, ainakin melkein kokonaisesta kokoelmasta, sillä osa levyistä on eri hyllyissä (esim. Tangerine Dreamin soundtrackit ovat muiden TD-levyjen luona, etc.)

Olette varmasti huomanneet kuinka aina silloin tällöin kehuskelen jonkin elokuvan musiikkia ja olenkin jotain heikkolahjaista kirjoitusta elokuvamusiikista pistänyt tänne aiemminkin. Tämä vain osoittaakseni, että elokuvien musiikki on erittäin tärkeä osa kokonaisuutta ja usein syyni valita jokin elokuva katseluun on sen säveltäjä. En nyt aio aiheesta sen syvällisempiä turinoita, kunhan vain ajattelin näyttää, että elokuvainnostukseni ei jää vain niiden katseluun. Siispä tässä pienoinen läpileikkaus siitä, minkälaisia elokuvamusiikkielevyjä kokoelmastani läytyykään. Ihan samaa roskaa kuin ne itse elokuvatkin.

Niin ja näiden soundtrackien tahtiin tein koko tämän elokuvakokoelma-sepustukseni.

Toivottavasti joku sai jotain näistä irti ja jos ei kukaan muu, niin minä ainakin sain, sillä tätä oli kiva kirjoittaa.

Jos joku kuitenkin aikoo jossain vaiheessa jonkinlaista ruumiinavausta omista kokoelmistaan tehdä, niin arvostaisin jos siitä mainittaisiin minullekin. Tiedä sitten mitä ostoslistaa sitä voisi muiden kokoelmia tutkiessa tehdä.

Elokuvakokoelmani, osa. 5

Kannattaa kelata sinne vhs-jutusteluun. Se on kiinnostavampaa.

Kun bluray iskeytyi hd-dvd:n kanssa markkinoille, niin oma reaktioni niihin oli "meh!" Sillä jos dvd:n tulo ei saanut minua hylkäämään kasetteja, vaan yksinkertaisesti valikoimani rupesi kasvamaan toisellakin formaatilla, niin eipä bluray vaikuttanut senkään vertaa. Joten aivan kuten vinyylin oheen tuli c-kasetit ja sitten cd:t, niin ainoastaan käytännön syyt saattoivat saada muuttamaan ostotottumuksia. Eli esimerkiksi kun muutin omilleni, pois mamman padalta, niin ymmärrettävästi muuttokuormaa pienentääkseni luovuin suuresta määrästä kasetteja, koska ne veivät tilaa. Seikka jota olen sittemmin katunut suunnattomasti, sillä sen yhteydessä menetin monia elokuvia jotka olen sittemmin joutunut ostamaan uudelleen kokoelmiini ja samalla tiellä olen edelleenkin. Vieläkin minulla on rutoittain kasetteja ja siellä on joukossa elokuvia jotka olisi kenties pitänyt päivittää jo ajat sitten. Mutta minä kasvoin kasettien seurassa, enkä näe mitään syytä vaihtaa kasettia levyyn vain koska sellainen mahdollisuus on.

Kuitenkin kun dvd tuli markkinoille, niin pidin sitä varsin mainiona asiana. En niinkään ollut palavasti innostunut paremmasta äänestä ja kuvasta, eli niistä seikoista joilla dvd:n ylivertaisuutta mainostettiin, sillä kuten saimme kerta toisensa jälkeen nähdä, niin dvd:t eivät pelkästään kolmella kirjaimellaan olleet mikään todiste teknologisesta ylivoimasta. Kuten tuolla spessulevyjen kohdalla mainitsinkin, niin Army of Darknessin levyversio on heikompilaatuinen kuin kasettini. Samoin kun tuttuni lainasi minulle Elviksen Charro-elokuvan sekä dvd:nä, että kasettina, uskoen dvd-soittimensa olevan jotenkin viallinen, niin lopulta katsoin loppuun vain kasettiversion, sillä hänen soittimensa ei ollut viallinen, vaan elokuvan dvd-julkaisu oli nolostuttavan heikkolaatuinen. Joten jos edes dvd:llä ei tajuttu pitää lupauksia, niin miksi iloita bluraysta. Sillä se mikä minua innostutti dvd-levyissä oli mahdollisuus ekstroihin ja kuten senkin kohdalla tiedämme, liian usein ne ekstrat jäivät johonkin trailer showhun ja mitä hiton iloa siitä on. Ja kun mahdollisuus on pistää jotain elokuvaa syventävää mukaan, niin miksei sitä mahdollisuutta käytetä. Siispä kun superbit-levyt alkoivat tekemään tuloaan, mainostaen itseään normaali dvd-levyä parempilaatuiseksi, sillä levyn tila on käytetty täysin kuvan ja äänen parannukseen, ja tällöin ei mahdollisuutta ekstramateriaalille ole, oli reaktioni kuten John Matrixilla: "bullshit!"
Ensinnäkin hyvin harvoin levyiltä käytetään muutenkaan koko sen potentiaalia ja toisekseen, ne ekstrat voi laittaa tarvittaessa kakkoslevyllekin, taikka tehdä levystä flipperi. Nolointa oli kun tavallisellakin dvd:llä elokuva saattoi olla jaettu kahteen puoleen ja ilman ekstroja, kun sitten myöhemmin sama leffa mahtui levylle yhdelle puolelle ja sai vielä seurakseen läjän bonuksia. Mutta tokihan se elokuva itsessään on tärkein ja siihenhän sitä panostetaan. No, miksi hitossa se Army of Darkness on niin pirun heikkolaatuinen? Eli oli levyllä ekstroja tai ei, niin eipä dvd:llä oleva elokuvakaan ole aina parempi kuin väheksytty kasetti.
Toki siellä oli paljon hyvälaatuisia levyjä ja esimerkiksi bluray-aikakin huomioiden Rambon dvd on laadullisesti aivan uskomattoman kaunis ja ilman tekstityksen kulmikkuutta se menisi varmasti monella läpi hd-elokuvana.
Siirtyminen kasetista levyyn oli selvästi näkyvä muutos, kun taas levystä levyyn ei niinkään. Joten kun se edellä mainittu superbit koetti päästä esille, niin se yksinkertaisesti jäi huomaamatta, koska se ei missään vaiheessa vaikuttanut erilaiselta. Ja kun bluray hyppäsi esille, niin popula humisi siitä kuinka nyt näki kaikki Sho Kosugin ihohuokosetkin, mutta jo parin ensimmäisen levyjulkaisun jälkeen sitä rupesi näkemään kuinka, samoin kuin dvd:n kohdalla, blurayna ruvettiin julkaisemaan elokuvia pikaruokaversioita ja näin ollen liian moni bluray-levy ei myöskään hyödynnä koko potentiaaliaan. On levy johon saa mahtumaan vaikka koko Galactuksen ja sitten kuva ja ääni jäävät Stephen Hawkinsin tasolla ja ekstratkin trailershowhun. Vaikka samapa tuo, vaikka pistäisivät Jeesuksen uudelleensyntymän bluraylle. Jos itse elokuva on huono, on se sitä vaikka savikiekolta katsottaessa. Joten tekninen paremmuus ei hyvää elokuvaa tee. Toisaalta jos kyseessä on jokin Skylinen kaltainen sisällöllisesti ontto elokuva, niin tekninen ylivoima voi olla hyvinkin puolustava tekijä, kun tarkoitus onkin katsoa vain kuvia. Skylinen bluray ei tosin ole niin hyväkuvainen, että sitä kannattaisi suositella dvd-version ylitse, ellei se nyt satu olemaan halvempi.

Joten bluray ei saa minua automaattisesti muuttamaan ostotottumuksiani, taikka vaihtamaan aiemmin ostettua uuteen. Kuten spessuversioiden kanssa, jos blurayversio tarjoaa jotain oleellisesti uutta, taikka kyseessä on ohittamaton tarjous, niin okei, hyvä on. Olenkin siis ostanut muutaman jo entuudestaan valikoimistani löytyvän elokuvan uudestaan blurayna, kun hinta on ollut niin kohdallaan, taikka kuten Superman 3:n kohdalla, ekstrat kiinnostivat.
Ja jos astelen kauppaan, nähden vierekkäin sekä dvd- että bluray-version samasta elokuvasta, joissa molemmissa on täysin identtinen sisältö, hintakin aivan sama, niin todennäköisesti ostan sen blurayn. Jos bluray-versio on halvempi, mutta dvd:llä on paremmat ekstrat, niin ne ekstrat voittavat.
Jos bluray todellakin systemaattisesti pitäisi lupauksensa kokonaisvaltaisemmasta elokuvakokemuksesta, niin tuolloin saattaisin ruveta suosimaan sitä muiden formaattien ylitse. Mutta kuten Findusin pakasteet, niin sisältö ei aina ole sitä mitä kansi väittää.

Minua huvittaakin eräs ystäväni joka ei voi sietää kun elokuva ei ole blurayna, taikka widescreenina saatavissa. Se ei mitään auta kun koettaa selittää, että jos se leffa on hyvä, niin se on hyvä dvd:näkin ja jos elokuva on tarkoitettu täyskuvaiseksi, niin laajakuvasta on vain haittaa.
Eikä minun ole tarkoitus kuulostaa miltään blurayn vastustajalta. Se ei vain juuri liikuta minua.

Kun käyn kirppareilla ja etsin elokuvia, niin vaikka kuinka löytäisin dvd- ja bluray-levyjä, niin olen aina hieman pettynyt jos en löydä kasetteja. Tottakai kyse on nostalgiasta, sillä kun pistän kasetin koneeseen saan mieleeni muistoja siitä kunka säikähdin Alienia niin, että annoin kasetin kaverilleni lainaksi koska en uskaltanut pitää sitä kotona. Tai kuinka videonauhurissa oli letkuohjain, tappinäppäimet ja se aukesi päältä kuin DeLorean. Kuinka ostin Vigilante Copin ja söin sitä katsellessani sisareni kanssa valkosukalaanalleja. Kuinka Time Trax-kasetti hyppi alussa ja kuinka Tulileikki-kasetin iskeminen pöydän kulmaan ja sen pamahtaminen tuhannen päreiksi sai mieleni nousemaan. Kuinka sitä laski tarkalleen mitkä elokuvat sai mahtumaan kolmen tai neljän tunnin kasetille. Kuinka Bloodsportin yli 20 minuutin sensurointi aiheutti naurunpurskahduksia. Kuinka Liljan kioskilta vuokraamassani Bruce Lee-kasetissa oli alussa pornoelokuvan mainos. Kuinka rohkenin ostaa antikvariaatti Lukevasta Crocodile Blondee-pornokasetin kauan ennen kuin ikäni siihen laillisesti riitti. Kuinka Jammin videovuokraamo joutui lopettamaan toimintansa Arto Käckin kadottua (muistatteko? Se oli aikoinaan tosi iso juttu. Heppu löytyi myöhemmin jostain pohjoisen baarista yläosattomana tarjoilijana. Hahaha! Voi luoja). Kuinka samaisessa videovuokraamossa ihailin The Stuffin, Lötköjen Yön ja America 3000:n kansia. Kuinka katsellessani Väristyksiä-elokuvaa nostin jalkani ylös lattialta.
Kaikki nämä ja monet muut tarinat olen kokenut nimenomaan kasettien kultakaudella ja saan tälläisiä muistoja lapsuudestani mieleen kun otan käsiini vanhan Wedlockin, taikka Kadun Haukat.
Löydän kyllä mieleni arkistoista tarinoita uudemmaltakin ajalta, mutta niissä ei ole sitä tunnetta joka kasettikaudesta löytyy. Voisi siis sanoa, että uudemmat muistoni ovat kuin uudemmat elokuvaformaatit. Teknisesti parempilaatuisia, mutta ihan p*skoja.

Sitä paitsi, suurimmat yllätykset, taikka helmet, löytää parhaiten kasettien joukosta. Kuka hullu muka julkaisisi Ritari Ässä 2000-elokuvaa uudestaan missään muodossa? Joten kasettiversio voi olla ainoa keino nähdä se.

Jossain vaiheessa pitänee ostaa uusia hyllyjä, jotta saan nuo kaappeihin kasatut lukuisat videokasetit kunnolla esille (niitä on "muutama" enemmän kuin kuvassa näkyy). Tai ainakin tuollaiset mestariteokset kuin kuvassa esiintyvät.

Seuraavaksi jonkinlaista bonusmateriaalia. Eli jutustelua leffanörtteydestä ja muuta sellaista shittiä.

Elokuvakokoelmani, osa. 4

Nyt olen käynyt pääpiirteittäin elokuvakokoelmaani lajityypeittäin lävitse ja tottakai jättänyt paljon herkkuja pois, sillä missä ovat kaikki Stanley Kubrickit, Peter Greenawayt ja Billy Zanet? No,Kubrickia siellä jo näkyi ja tässä tulee hieman Greenawayta, kun vuoroon tulevat boksit, tuplalevyt, erikoisjulkaisut, ja näin pois päin. Niin ja sori Billy, ei onnistu.

Mitä tulee kaikenlaisiin director's cuteihin ja spesiaalijulkaisuihin, niin aika harvoin sellainen on mitenkään määräävä tekijä ostokäyttäytymisessäni. Toki jos minulla ei jotain tiettyä elokuvaa ole ja nenäni edessä on sekä director's cut ekstroineen, että myöskin jokin vanillaversio, niin ymmärrettävästi hamuan käsilläni sinne edellisen suuntaan. Mutta jos minulla jo on kyseinen elokuva, niin en automaattisesti lähde päivittämään versiotani. Olen kyllä satunnaisesti näin tehnyt ja tulen tekemään vastaisuudessakin, mutta en ilman erityistä syytä osta jotain tiettyä elokuvaa uudestaa blurayna, jos minulla on jo dvd, tai dvd:nä, jos minulla on jo kasetti. Muutoksen syynä on yleensä tosi hyvä tarjous (kuten se Pan's Labyrinth bluray kahdella eurolla), taikka sitten toisessa versiossa on oikeasti jotain sellaista ekstraa jonka haluan nähdä. Siksipä esimerkiksi 2001 ja Blade Runner on tullut ostettua useampaan kertaan, kun ensiksi mainittuun sai kiinnostavaa dokkarimateriaalia ja jälkimmäisessä päästiin ensiksi eroon kertojaäänestä ja sitten saatiin se flunssakantinen Final Cut loistodokkarin kera. Eli ne ovat enimmäkseen tälläisiä syitä, miksi leffa tulee ostettua uudestaan.
Kasettien kohdalla päivitys saattaa tapahtua alkuperäisen heikon kunnon vuoksi ja joskus levyjen kohdalla käy niin, että tulee ostettua jokin boksi joka sisältää jo aiemmin erikseen hankitun elokuvan. Näinhän kävi Apinoiden Planeetan kohdalla, mutta siinä säästin myös alkuperäisen version, sillä versioiden ekstrat erosivat sen verran rajusti, etten halunnut menettää aiempaa.
Alienin kohdalla saakin sitten repiä vähiä hiuksia päästä, kun aluksi tuli ostettua kattava Alien Legacy-boksi ja sitten tuli Quadrilogy, joka tuntui aivan täydelliseltä versiolta (paitsi että siitä puuttui Legacyn dokkari). Sitten tuli blurayboksi, jonka ostoa olen vältellyt ja näemmä syystäkin, kun nyt siellä on se Prometheuksenkin sisältävä blurayboksi tarjolla. Ja ihan varmasti kun sen on ostanut, niin sieltä tulee taas jokin uusi versio. George Lucasko siellä on johdossa?
Mutta niin, osan tuossa kuvassa olevista elokuvista olen ostanut saadakseni juuri tuon version, osan olen saanut käsiini sattumalta tietämättä muista versioista ja tämän tälläistä. Jos minulla ei olisi ollut tuota The Crown versiota, niin sen ostaisin vain saadakseni nimenomaan sen version. Samaten tuon Near Darkin tuplalevy-version ostin heti kun vain sain mahdollisuuden ja ainoa mikä siinä pännii, on tuo ruma kansikuva, kun siinä aiemmassa versiossa on pirun siisti mustanpuhuva siluettimainen kansi. Joten kyllä valtaosa noista kuvan elokuvista on oikeasti uusintaostoksen arvoisia.

Ja joskus spessuversiolla voidaan mennä metsään ja pahasti. Sillä tuo Army of Darkness kyllä sisältää kaksi versiota elokuvasta, mutta se ns. synkempi versio on nolostuttavan heikkolaatuinen ja vanha kasettiversioni siitä päätyykin levyä useammin koneeseen.
Niin ja aina en edes tiedä mitä spesiaalia joissakin versioissa on, sillä esimerkiksi tuota ihan samaista Hellraiseria samoilla ekstroilla myydään myös ilman collectors edition-titteliä. Mitä erikoista on siis versiossa joka on sama kuin tavallinen? Joten joskus se spesiaali taitaa olla vain pr-toimiston päässä. Siispä välillä kun olen suoraan ostanut jonkin spessuversion ja ihmetellyt mikä siinä sitten on spesiaalia, niin en ole edes vaivautunut etsimään muita versioita nähtäväkseni, koska ei siinä spesiaalissakaan ole mitään erikoista.

Tuossa Rambon extended cut-kotelon sisällä on muuten myös se alkuperäinen versio.

Pidän kyllä siitä miltä elokuvakokoelmani näyttää kotonani, mutta ne ovat ensisijaisesti katseltavaksi ja vasta jossain siellä kaukana koriste-esineitä. Siispä vaikka pidänkin bokseista joissa on kohokuviointia, taikka Simpsoneiden tapaan erilainen leikkaus kotelon muodossa, niin kyllä minä lopulta pidän eniten jostain tuollaista kätevistä Bourne- ja Paluu Tulevaisuuteen-kokoelmista, joissa on saatu ahdettua normaalikokoiseen koteloon useampi elokuva ja kaiken lisäksi vielä omille levyilleen. Etenkin tv-sarjojen kohdalla tuo yhdessä kotelossa kaikki levyt on mainio idea, kun taas tuo Beverly Hills Kyttä-boksissakin käytetty tapa, jossa pahvikotelon sisällä on kolme erillistä normaalia dvd-koteloa on vain rasittavasti tilaa vievä pakkaus. Toki on myönnettävä, että nuo Bourne-kokoelman kaltaiset boksit ovat masentavan persoonattomia, mutta siinä vaiheessa kun leffoja alkaa olla turhankin paljon, niin käytännöllisyys rupeaa ratkaisemaan.

Parasta bokseissa on sen lisäksi, että niissä saa pienemmässä tilassa paljon, joka on hyvä asia etenkin silloin jos aikoo muutenkin hankkia koko sarjan, niin etenkin se, että niissä saa parhaimmillaan jotain oikeaa ekstraa. Enkä nyt tarkoita vain Indiana Jones-boksin kaltaista dokumenttilevyä (joka on nannaa), taikka Alienin megalomaanista lisämateriaalimäärää jossa käydään läpi kaikki hammaslangasta ydinpommiin (joka sekin on nannaa), vaan tuollaista The Fly-boksin kaltaista bonusta. Siinä kun on oikeasti koko Kärpänen-elokuvien sarja ja se on sikäli merkittävää, että ainakin vielä silloin kun boksin ostin, ei The Curse of the Flyta ollut saatavilla dvd-muodossa. Ehkä sen nykyään saa erikseenkin, mutta juuri tuollainen on oikeaa ekstraa ja kiitosta siitä, että ostaa nimenomaisen julkaisun.

Lisäksi pidän suuresti noista public domain-kokoelmista, joissa valtaosa elokuvista on täyttä kuraa, mutta siellä on joukossa todella paljon sellaisia elokuvia joita ei vapaasta levityksestä huolimatta ole niin vain saatavilla.

Suosikkini bokseista on muuten tuo Classic Monster Collection, joka sisältää pakolliset Universalin hirviökauhistelut (Dracula, Frankenstein, Bride of Frankenstein, The Mummy, The Invisible Man, Creature from the Black Lagoon, Phantom of the Opera ja The Wolf Man). Ainoa huono puoli siinä on, että kaikki jatko-osat (sitä Bride of Frankensteinia lukuunottamatta) jäävät saamatta ja nuo katsottuaan niitä janoaa kuin Thinner ruokaa. No, sitä varten on olemassa kokoelmat kuten tuo Wolf Man Legacy Collection. 

Seuraavaksi blurayta ja kasetteja.

Elokuvakokoelmani, osa. 3

Musiikki dvd:t ja dokumentit ovat molemmat jääneet kokoelmissani hiukan pienempään asemaan kuin varsinaiset elokuvat, mutta eivät niinkään siksi ettenkö löytäisi molemmista paljonkin kiinnostavaa katseltavaa ja kuunneltavaa.

Musiikin suhteen konserttitallenteita ja videokokoelmia tuli ostettua dvd-muodossa aika vähäisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että ne olivat niin helvetin kalliita. Kuten cd-levyjen kohdalla, musiikki dvd:n käsitys jostain keskihinnastakin on kalliimpi kuin vieressä olevan toimintaelokuvan. Musiikin hinta ei ole ollut varsinainen este ostoksilleni, sillä mieluusti edelleenkin omistan musiikkini fyysisessä muodossa, mutta onhan se nyt ihme, että kun elokuvien hinnat levymuodossa putosivat nopeasti ymmärrettävälle tasolle, niin musiikissa pidetään jääräpäisesti kiinni korkeimmaista hintatasosta. Enkä nyt väitä, ettäkö musiikintekijät eivät ansaitsisi palkkaansa, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, että levyjen hinnan korkeus johtuu levy-yhtiöistä, ei muusikoista. Sitten sitä ihmetellään miksi levyt myyvät niin vähäisesti. Syy on aina kuluttajassa. Aivan kuten sillon kun se jokin Metallican sontabiisi (se M:I 2:ssa soiva) pääsi nettilevitykseen ja siinä ruvettiin rankaisemaan jotain perus-Jamppoja sen levittämisestä, kun ehkäpä olisi kannattanut miettiä, että miten helvetissä se ylipäätään lähti liikkeelle sieltä levy-yhtiön tiloista, taikka levytysstudiosta.
No kuitenkin, jos musiikki-dvd:t olisivat olleet edullisempia, niin niitä olisi tullut ostettua huomattavasti enemmän ja rohkeammin kokeiltua jotain uusia tuttavuuksia. Nyt kun musiikki-dvd on edelleen ylihinnoiteltu ja Youtuben kautta pääsee katsomaan saman ilmaiseksi, niin musiikki-dvd:n ostaminen on itseni kohdalla tyrehtynyt ja ne muutamakymmenen mitä hyllyssä on, saanevat riittää.
Ymmärrettävästi valikoimani niissä koostuu aikalailla samasta kamasta jota muutenkin kuuntelen. Eli on Princea ja Skinny Puppya.

Dokkareita ostelisin mieluusti enemmänkin ja niitä onkin helposti ja sopivissa hinnoissa myytävänä (nytkin on pari tilauksessa). Mutta tämän lajityypin kohdalla levyostoksia rajoittavat televisiotarjonta ja paikallinen kirjasto, jotka molemmat ehtivät usein pistää esille sen tuoreimman haluamani dokkarin ennen kuin ehdin sitä jostain cdonista etsimään.
Dokkareissa pidän hyvästä ja huonosta, siispä jokin suuvaginaleffasta kertova dokumentti istuu hyvin Schwarzeneggerin pullistelun ja merikuvauksen rinnalle.

Dvd:n tulo aika pitkälle sammutti intoni televisio-ohjelmien katseluun. Hah! Ei nyt sentään, televisiokanavat itse sen tekivät. Penskana tallensin kaseteille ihan järkyttävät määrät televisiosarjoja ja siellä on vielä kaikki alkuperäiset V:t ja Briscot sun muut edelleenkin tallessa, mutta nykyään kun televisio koostuu lifestyleohjelmista jotka eivät tälläistä no life-ihmistä kiinnosta hevonkukkuakaan, nonstoplooppina kiertävistä uusinnoista (Frendit, Frasier, etc.) ja huonosti käsikirjoitetuista realityohjelmista, niin liekö se mikään ihme ettei minunkaltaiseni ihminen katso enää televisiosta juuri muuta kuin uutiset. Nekin ohjelmat jotka minua oikeasti kiinnostavat, kuten Walking Dead tulevat niin hemmetin myöhään, että jos aamuherätys on viideltä, niin sitä ei ehkä katso puolelta öin alkavaa ohjelmaa. Tässä kun jokin tovi sitten tv2 alkoi esittämään The Wirea, niin lehdessä saakka oli kirjoitus jossa ihmeteltiin, että nyt kun Ylellä on esittää maailman parhaimmaksi kutsuttu tv-sarja, niin missä ovat katsojat? NO NUKKUMASSA TIETENKIN! Jo oli tyhmä kysymys.
The Wiren kohdalla esitysajankohta hämmentää jo siksikin, että väkivallan ja kielenkäytön suhteen ihan samanlaista kamaa näkee jossain iltaohjelmiston CSI-shitissä. Toki The Wire on huomattavasti realistisempi ja täten raadollisempi (kuten myös paljon parempi) kuin jokin NCIS: Los Angeles, mutta ei se silti kuuluisi kuuhullujen yksinoikeudeksi. Ja tässä tulee se missä dvd on hieman "pilannut" television katseluani. Sen sijaan, että tallentaisin keskiyöllä tulevat ohjelmat, niin mielummin menen ja ostan koko kauden itselleni, kun silloin ei tarvitse keskeyttää aina viikon ajaksi jotta pääsee näkemään seuraavan jakson, eikä katsoa väsyneenä. Kausiboksit ovatkin myös siitä hyviä, että monet sarjat eivät vielä ensimmäisellä jaksolla tee vaikutusta ja näin ollen jos seuraava jakso olisi vasta viikon päässä, niin en ehkä katsoisi sitä ollenkaan. Kun taas kausiboksissa tulee katsottua aina muutama jakso kerralla ja siinä pääsee kunnolla sisälmyksiin. Mistä puheen ollen, eikö olekin ärsyttävää kun nykyään monet sarjat julkaistaan niissä kausi 1: osa 1-tyyppisissä paketeissa, joissa joutuu siis ostamaan parikin boksia saadakseen sen yhden kauden kokonaan. Tosi ärsyttävää, etenkin kun boksien suuri plussa on siinä, että saa paljon pienessä tilassa.

Mitä tulee kokoelmani tv-sarjoihin, niin olin hieman yllättynyt tajutessani kuinka paljon sieltä löytyy kyttäsarjoja, tai muita sen kaltaisia juttuja. Kuvassa olevien ohella siellä on vielä jotain Taisteluparia, CSI:tä ja esimerkiksi The Wirea. Ja sama pätee sitcomeihin, kun vielä löytyy kaikkea Paritellen kaltaista kamaa. No ei siinä mitään, sillä jopa tuo kovasti dissaamani Frenditkin puolustaa paikkaansa hyllyssäni. Sanotaan se nyt, että kyllä minusta Frendit oli parhaimmillaan aivan loistava sarja, mutta sen teho heikkeni jo ensiesityksellä sen vuoksi, että se jatkui aivan liian pitkään, jolloin tuli esille juuri niitä Joey ja Rachel-yhteen juonia jotka selvästi nolottivat sarjan tekijöitäkin ja tosiaan, sittemmin kotimaamme televisiouusinnat ovat aiheuttaneet sen, että sarja alkoi haisemaan pilaantuneelta lahnalta. Joten kiitos siitä MTV3 ja Subtv.
Suurin osa hyllyni kyttä- ja komediasarjoista on enemmänkin ihan hyvä-sarjaa kuin loistavia, sillä esimerkiksi Taxi ei minusta kovin kummoinen sitcom ole ja sen kiinnostavin anti onin loistava näyttelijäkaarti. Kun taas kyttäsarjoissa,,, no itseasiassa, sieltä löytyy enemmänkin sitä tosi hyvä-sarjaa, sillä sellaisia ovat Kova Laki ja Homicide, mutta NCIS on enemmän sellainen joka mieleeni piirtyy kun mietin poliisisarjoja. Sitä sarjaakin katsoo enimmäksen Pauley Perretten ja Mark Harmonin vuoksi.
Se mikä minut tavallaan yllätti tv-sarjojeni suhteen oli kauhun vähäisyys, olemalla lähes ei mitään. Sci-fiä sieltä löytyy aika paljon, mikä tietenkin on ymmärrettävää jo pelkästään Star Trekien ja Stargayn ansiosta. Mutta sitten se välähti. Menkääpä ihan mihin tahansa elokuvia myyvään liikkeeseen ja katsokaa kuinka paljon siellä on valikoimissa kauhua tv-sarjojen muodossa ja joku Fringe tai Supernatural ei riitä vastaukseksi. Hyvällä säkällä sieltä löytää vielä Liftaaja-sarjan dvd:t, taikka jonkin pölyn peittämän Demon Townin, mutta aika vähäisesti niitä on myynnissä. Eli se menee sitten nettikauppojen puolelle.

Niin ja tuo 21 Jump Street on aika kakkaa.

Seuraavalla kerralla bokseja ja spessuversioita.

Elokuvakokoelmani, osa. 2

Mörri pyysi (facebookin) puolella hieman yksityiskohtaisempaa kuvausta leffakokoelmastani. Eli toisin sanoen hän halusi kuolata mahdollisten helmien perään. Hah! Ei se mitään, sillä vaikka en niinkään halua leveillä leffavalikoimallani, sillä siihen ei ole syytä jo senkään vuoksi, että moni hyllyissäni olevista elokuvista on taatusti muiden mielestä sellaista moskaa ettei siitä ole edes kätilö ylpeä. Mutta jokainen valikoimassani oleva elokuva on sellainen jonka voisin sopivan fiiliksen koettaessa katsoa uudestaan ja osan tietenkin moneen kertaan, vaikkakaan en voi kaikki muille suositella. Ajattelinkin tätä Mörrin ehdotusta mahdollisuutena avautua hieman elokuvamaustani ja kenties osoittaa, ettei esimerkiksi kannata pitää jotain guilty pleasureja guilty-osan tuotoksina, sillä jos siitä pitää niin siitä pitää. Tai mitä väliä sillä on mistä jutustelen, näistä asioista on vain kiva kirjoittaa. Sillä kuten sanotaan, niin makuasioista ei voi kiistellä ja johon minä lisään, että ei niin mutta pirun hauskaa se silti on.

Kuten jo mainitsinkin, niin jokainen valikoimastani löytyvä elokuva on sellainen jonka voisin katsoa uudestaan kun oikea fiilis osuu kohdalla. Niinpä sieltä löytyy elokuvia joita olen tämänkin blogin sisällä kohdellut, sanoisimmeko ankaralla kädellä. Resident Evilit ovat mielestäni täyttä sontaa, kuten on myös Mario Van Peeblesin Solo, mutta niin vain välillä tekee mieli katsoa pelkkää sontaa. Eivätkä ne ole jääneet hyllyyn siksi, että minun pitäisi säästää kaikki ostamani/saamani, sillä minulla ei ole mitään vaikeuksia heittää leffaa roskiin jos en pidä siitä ja näin olen tehnyt useammankin kerran. Olen katsonut elokuvan ja ajatellut että se on todella huono, mutta ei esimerkiksi tarpeeksi huono jotta siitä tulisi puolustava tekijä ja näin ollen olen kirjaimellisesti heittänyt levyn roskikseen. Mutta kuten musiikin suhteen (levyjä minulla muuten on monta kertaa enemmän kuin elokuvia), niin jos minun tekee mieleni kuunnella jotain hippiprogea, niin minulla tulee olla jotain hippiprogea ja sitten huomenna kun mieleni tekee mieli kuunnella hyönteisten äänistä tehtyä kokeellista äänimaisemaan, niin hitto, minulla pitää olla mahdollisuus kuunnella hyönteisten äänistä tehtyä kokeellista äänimaisemaa (mitä minulla ihan oikeasti onkin). Siispä välillä haluan vain kiukutella ja silloin Resident Evilin kaltainen elokuva tulee tarpeeseen ja joskus kun haluan miettiä syntyjä syviä, käännän katseeni jonnekin Michael Haneken suuntaan.

Tässä vaiheessa huomautan, että kuten niin moni muukin, olen markkinavoimien uhri siinä mielessä, että englanninkielinen elokuva on aikalailla dominoiva tekijä valikoimani suhteen. Tiedän toki, että on helppoa ja välillä vaikeaa metsästää muunkielisiä elokuvia, mutta mitä sitten? En nyt väitä ettäkö englanninkielinen elokuva olisi jotenkin parempaa taikka huonompaa kuin mikään muukaan, mutta ei se kyllä automaattisesti sitä huonompaakaan ole. Toki minäkin toivoisin, että maahantuojat toisivat tarjolle jotain thai-elokuvaa muulloinkin kuin jonkin yksittäisen tähdenlennön rohkaisemana (muistattako kuinka vähän ja rajoitetusti oli aasialaista elokuvaa tarjolla perusmarketeissa ennen jotain Hiipiviä Tiikereitä ja Ringuja), mutta elokuvia julkaistaan niin helvetisti ja niin monessa paikassa, että jos sieltä ei koko ajan löydä jotain katseltavaa, niin syyttäköön vain itseään. Ne ihmiset jotka katsovat elokuvia vain jos se on voittanut jotain palkintoja, jos niissä puhutaan vain englantia, jos ne ovat vain Hollywoodin ulkopuolella tehtyjä, vain jos ne ovat uusia, etc. ovat ihmisiä joita minun käy hieman surku. Parasta on nauttia ja inhota elokuvia niiden itsensä vuoksi, ei niissä käytetyn kielen taikka kukkapöksyjen takia. Okei, kukkapöksyjä saa inhota aina. Ja Kristen Stewartia. Ja Channing Tatumia.
Mitä hittoa minä horisen. Jos joku nyt pitää vain jostain Moldovalaisesta elokuvasta ja on oikeasti sitä mieltä, että kaikki muu on kakkaa, niin senkun pitää.

Minä vain kirjoitan, en ajattele. Sen tehkööt joku muu.

Rajasin seuraavat esimerkit pelkästään dvd-formaattiin. Kasetit saavat mahdollisuuden tulla esiin myöhemmin. Ja pahoittelen, että osa kuvista on epätarkkoja, mutta en tosiaankaan ala nähdä sitä vaivaa, ettäkö levittäisin kamaa uudelleen lattialle.

Kuten varmasti moni, tai se yksi tätä blogia lukeva tietää, niin olen kovasti roskaelokuvien perään ja näin ollen sellaisia minulta löytyy useita. Tai ei, ei nyt väitetä niiden kaikkien olevan roskaa. Sanotaan mielummin, että ne ovat vain valikoitujen ihmisten mielestä hyviä. Jotkut niistä erittäin, erittäin valikoituneille ihmisille.
Siispä kultti-, B-, roskaelokuva, tai miksi sellaisia nyt halutaankaan kutsua ovat usein minun mieleeni. Näissä tapauksissa yleensä outous ja kannen huvittavuus ovat merkittävässä osassa ja niinpä esimerkiksi jokin T-Force on sitä sarjaa jota minä en vain voi ohittaa.
Tottakai kulttiosasto ei aina sovi yhteen roskan kanssa, sillä kuka muka oikeasti pitää jotain Muutostiloja huonona elokuvana? Ei kukaan, that's who.
Ja siispä tässä kuvassa on esimerkkejä sen tyylisistä elokuvista jotka eivät pakosti ole edes oman lajityyppinsä parhaimmista, taikka huonoimpia, mutta joista minä olen pitänyt joko niiden hyvyydestä, taikka huonoudesta johtuen. Tai ovat ainakin sellaisia jotka minun on ollut pakko nähdä.

Tietenkään pelkällä roskalla- ja kulttiarvolla ei elä ja niinpä sitä tarvitsee ruokailuvaihtoehdoksi välillä myös elokuvia joita pidetään oikeasti hyvinä. Jotkut ovat tietenkin sellaisia, että ne ovat keränneet ns. kriitikoiden arvostuksen vasta ajan kuluessa ja jotkut saivat positiivisen vastaanoton heti syntyessään. Osaa voidaan pitää kulttielokuvana, mutta sen ohella ne ovat murtautuneet isompiin piireihin toimiessaan suorina kopiointipohjina lukuisille muille elokuville. Osa on jäänyt pienemmän piirin klassikoksi, mutta klassikoksi kuitenkin ja osa on kuin kaurapuuroa, kaikkien makuun.
Siispä aina jonkun Mielipuolikytän vastapainoksi tarvitaan Amelie.

Ja tässä näkee vaikeuteni erotella ns. laatuelokuvaa edeltävästä kultti- ja roskaelokuvan kokoelmasta, sillä Alfredo Garcia kuuluu ehkä enemmänkin edelliseen ja muuta tälläistä.

Sitten kun saanut oikeista ihmisistä ja Lorenzo Lamasista tarpeekseen, on aika siirtyä animaation puolelle. Ei, minulla ei ole muuta South Parkia kuin vain se jakso jossa Robert Smith pelastaa maailman.

Nämä nyt vain olivat jonkinlaista läpileikkausta dvd-kokoelmastani ja tottakai sitä ajatteli kuvia katselleessan, että miksi minä tuon pistin sinne ja miksi en pistänyt sitä sinne. Mutta, väliäkö sillä.

Myönnän, että jokin romanttinen komedia ei oikein ole minun alaani, mutta uskon jokaisesta lajityypistä löytyvän jotain hyvää. Sitä pitää vain uskaltaa kokeilla ja jos ei heti tärppää, niin pitää yrittää uudestaan. Joskus, kuten suomiräpin kohdalla, hyvän löytyminen voi olla niin vaikeaa, että sitä ei viitsi edes yrittää. Mutta siellä kaiken Fintelligenskuran alta voi löytyä Tulenkantajat ja silloin sitä on hyvin tyytyväinen.

Piakkoin on tarjolla pientä jatkoa, jossa käydään läpi tv-sarjoja, dokkareita, etc.

Elokuvakokoelmani

Tai ainakin osa siitä, sillä esimerkiksi kasetit ja kannettomat levyt ovat muualla.

Extract (2009)

Joel (Jason Bateman) pyörittää pientä tehdasta. Työntekijät eivät osaa toimia tiiminä, vaimo ei anna puskaa, paras kaveri ratkaisee kaiken päihdeneuvoilla, työpaikkaonnettomuus meinaa viedä kaikki rahat ja se 70's Shown vikisevä tyttö vinkuu.

Mike Judge halusi ilmeisesti kakkahumoristisen Idioluution jälkeen palauttaa mieliin, että hän teki myös nokkelan työpaikkakomedian Konttorirotat ja Extract onkin hyvin samantyyppinen elokuva. Mitä nyt ollaan vaihdettu näkökulma turhautuneesta alaisesta turhautuneeseen johtajaan. Eikä tämä nyt mikään hullumpi elokuva olekaan. Kunhan vain tuntuu vanhan lämmittelyltä ja jää siksi hieman tarpeettoman haaleaksi.
Bateman on ihan ok tavispomona, J.K. Simmons on sopiva tukijalka ja Ben Affleck osoittaa jälleen miksi hän on parempi elokuvaohjaajana, kun taas Mila Kunis ei edelleenkään onnistu olemaan mitään muuta kuin söötti, mutta rasittava vinkuja joka vaatii avukseen suotuisat tähtien asennot ja ihmisvauvan uhrauksen onnistuakseen olemaan vakuuttava esiintyjä.

Muutama veikeä työpaikkaan yhdistettävä jos hän ei tee niin en minäkään tee-huomio pelastaa paljon.

Tähdet: **
Extract

Tangerine Dream: Shop territory / Firestarter

Shrooms (2007)

Rakas pikkusiskoni kertoi Shroomsin olevan "tosi hyvä", kun taas erittäin hyvä ystäväni kommentoi sensuroidusti sen olevan "ihan kakka". Molemmat heistä pitävät Resident Evil-elokuvista, joten luonnollisestikaan kummankaan mielipiteillä ei ole minun silmissäni yhtikäs mitään arvoa ja halusinkin nähdä tämän elokuvan pitkälti sen kannen vuoksi. En tiedä mikä siinä on, että tuo kallonmuodostuskansikuva on (melkein) aina ältsin makee.

Joukko jenkkinuoria saapuu Irlantiin aikeenaan ottaa sienitrippi. Ei kun ihan oikesti, se on elokuvan lähtökohta. Nämä jenkkinuoret (stoner, steroid, kiltti tyttö, etc.) tulevat irkkuihin, eivät Clannadin ja Chieftainsin vuoksi, vaan kokeakseen millaista on vetää sieniä. 
Siispä mennään metsään, napsitaan sieniä, tavataan puskajusseja ja hallusinaatioiden (jotka ovat pääosin heiluvia kuvia) ohessa joku pilkkoo nuoret hengiltä.

Oli jotenkin masentavaa huomata kuinka elokuva jossa henkilöt matkaavat  jenkeistä saakka päästäkseen kokemaan mystisten irkkusienten lumo, niin sitten sitä ei edes näytetä. Porukka samoilee sekunnin pari metsässä ja sitten päästään tappopuuhiin, jotka ovatkin aivan perinteistä slasheröintiä.
On kohtaus jossa hässitään ja ihmetellään, että joku taitaa olla ulkona. On henkilö joka näkee näkyjä joissa vesi syttyy tuleen, tai sitten ainakin nähdään kuinka mörkö tappaa. On metsässä sukurutsaisen oloista porukkaa. On syrjäinen ränsistynyt talo tutulla texas chainsaw-sisustuksella. Ja koska kyseessä on huumaavia aineita, niin tottakai mukana on kohtaus jossa eläin puhuu. Tähän kun pistetään sekaan se tyypillinen rähjänaama kaapuinen ja kirveet, niin kyseessä on vain ja ainoastaan triljoonasade kertaa nähty tavanomainen B-kauhufilkka. Siis melkein voisi sanoa, että samat tutut asiat jotka saavat haukkumaan tätä elokuvaa, voivat olla myös ne puolustavat seikat. No, ehkä ne ovat enemmän kuitenkin negatiivisia, etenkin kun elokuvan löysä ai se olen minä-twisti on nähtävissä jo siinä vaiheessa kun se ensimmäinen ja ainoa sieni syödään.

Kannessa mainitut Blair Witch ja Deliverance lienevät tulleen jonkun mieleen vain siitä, että elokuva tapahtuu metsässä. Ja Grudge puolestaan siitä, ettei tämäkään pelota kuin korkeintaan naapurin pikku-Kerttua.

Kyllä tämän katsoo ennemmin kuin turpaansa ottaa, mutta aina silloin tällöin olisi valmis ottamaan pataan.

Tähdet: *
Shrooms

When in doubt, cut up a pig . That was the town's motto

Eli tulipa vierailtua kirpputoreilla jälleen kerran ja tällä kertaa voin sanoa, että olen varmasti se kaikkein uteliain tietämään mitä elokuvaostokseni oikein ovatkaan. Niin moni tällä kertaa mukaan tarttunut kun ei ainakaan kansikuvansa perusteella sano itselleni muuta kuin "virheostos" Tuttuja näyttelijänimiä kyllä löytyy, mutta lukematta elokuvien juonikuvioita en osaa sanoa sisällöstä mitään. Joten arvataan.

Kuten huomaatte, moni edeltävän kuvan esittämistä tapauksista on niitä kökkökokoelmia joita ah niin kovin janoan nähtäväkseni ja ymmärrettävästi olin ilokaasuissa huomatessani myynnissä näinkin monta pökälettä. Tosin huomautettakoon, että yhden, Great Family Movies-kokoelman jätin ostamatta, sillä edes minä en niin alas ole vielä romahtanut.

Pan's Labyrinth on tietenkin se kaikille tuttu elokuva, sillä onhan kyseessä se hyvä 2000-luvun Liisa Ihmemaassa-elokuva ja tämä minulta löytyi dvd-muodossa jo entuudestaan. Kahdella eurolla näin perustelluksi syyksi vaihtaa formaattia ja ennen kuin joku mahdollisesti haikailee sen nyt ylimääräiseksi jääneen kappaleeni perään, niin sori, lupasin sen jo etiäpäin.

The Power Within ei sano hevonkukkuakaan minulle, mutta kannen supernörttikungfumestari ja takakannen juoniselostus, joka on kirjoitettu neljään kertaan ja kaikki samalla kielellä voittivat minut puolelleen.

Flight of the Conchords on myös varmasti tämän listauksen tutuimpia tapauksia ja miksei olisi, sillä kyseessä on vallan mainio kuivan koominen tv-sarja. Kakkoskausi sopii hyvin ykkösen perään ja eniten tässä vielä muoveissa olevassa paketissa mietitytti sen kahden euron hintalappu, kun vieressä olisi ollut Drillbit Taylor seitsemällä eurolla.

Trapped: Buried Alive ja Contagion ovat myös itselleni entuudestaan tuttuja, sillä jostain demonisesta syystä minulla on ollut molemmat videokasettiversioina entuudestaan. Trapped: Buried Alive ei kiinnostanut uusintakatselun vertaa, mutta Contagionin virusmylläkässä on mukana Bruce Boxleitner ja hän on Boxleitnereista leitnerein.

Deadbolt tarttui käteeni ja poistui siitä, kunnes tarttui uudemman kerran. Kansikuvan onnistuneisuus, takakannessa luvattu kämppisjuoni jossa "hän ei aavista, että mies on psykopaatti" ovat aivan killeriä.

Ja sitten ne ostoshelmet, joiden kohdalla en siis lukenut takannesta sanan sanaakaan ja etukansistakin hyvin vähäisesti mitään, sillä näitä hankin pitkälti mieltymyksestäni roskaelokuviin ja etenkin näihin mestarillisesti nimettyihin kokoelmiin.

GREAT ACTION MOVIES
Tunnelissa ilmeisesti Daniel Baldwinin eteen nousee tunneli. Kun taas Land of the Freessa William Shatner näemmä heittelee palavia helikoptereita. The Stray on varmastikin Michael Madsenin uran kohokohta ja Avalanche on todennäköisesti Trapped: Buried Aliven abortoitu kaksonen.

KIDZ MOVIES
Ensinnäkin, fakin hieno nimi tällä kokoelmalla ja on varmasti sopiva, sillä Little Big Footissa näyttäisi olevan kääpiöisojalka, eli olettavasti pienijalka. Magic Kidissa on klovni, Two Bits and Pepperissa hevonen, kun taas Hollywood Safarissa näyttäisi John Savage metsästävän pikkulapsia. Ihan ymmärrettävää.

THRILLERS
Ei kai, että ihan thrillers. Armias luoja, anna tämän kokoelman sisältää jännityselokuvia.
Joten Michael Caine on kuten Billy Idol, eli A Shock to the System, Jeff Fahey toteuttanee radioasemien soittolistoja elokuvassa The Hit List (itse asiassa olen tainnut nähdä tämän leffan aiemminkin ja jos näin on, niin sehän on ihan hyvä palkkatappajaleffa). Nyttemmin edesmenneet Ron Silver ja James Coburn ovat Skeletonsin kirjaimellisia luurankoja ja Fortunes of Warissa on neljä näyttelijää joiden etunimi alkaa m-kirjaimella. Tai no, Martin Sheen ei oikeasti ole Martin, eikä edes Sheen.

HOLLYWOODS BEST
Gil Bellows elokuvassa The Courage to Love, Eric Roberts Wildflowersissa, Jill Eikenberry My Boyfriend's Backissa (joka kertonee kiropraktikosta) ja Randy Quaid Martians Go Homessa.
Niin, mikä se tämän kokoelman nimi nyt olikaan. Hollywoods Best. Totta, sillä kun minä ajattelen Hollywoodin parhaimpia elokuvia, niin toki minullakin tulee mieleeni Jill Eikenberryn elokuva joka on "an NBC movie of the week."

Edellä mainittujen lisäksi muutama ankkasarjakuva ja Aphex Twinin kokoelma.

Dolly Dearest (1991)

Arkeologi vapauttaa luolassa Meksikossa muinaisen Maya-hengen, joka yllätys yllätys on paha sellainen. Sen lisäksi, että henki näyttää 50-luvun tieteiselokuvan piirretyltä sähköenergialta, niin se rykii ja räkii kuin keuhkovaivainen virtahepo.
Luonnollisesti luolan vieressä olevan nukketehtaan uudeksi omistajaksi saapuu Elliot (Sam Bottoms) perheineen ja siinä missä Elliot haaveilee isoista rahoista nukketehtailulla, kaipaavat muut perheenjäsenet enemmän tai vähemmän takaisin kotiin Los Angelesiin.
Tehtaan edellinen omistaja oli valmistanut nukkeja joihin Elliot ja tyttärensä Jessica (Candace Hutson) ihastuvat, mutta katsoja tajuaa jo nuken kuolleista silmistä ja zombieihosta, että ei kannattaisi. Siispä Jessica saa omakseen nuken jonka on vallannut tuo aiemmin mainittu Maya-henki ja nyt samainen ilkimys rupeaa riivaamaan ihmistyttöäkin. Kuten asiaan kuuluu, vain Jessica näkee nukkensa elollisuuden ja muut rupeavat ihmettelemään tytön esiin puskevaa outoa käytöstä. Hetikohta kaikki nuket heräävät spitaalisina ja on aika osoittaa, että "I am not losing my daughter to a God-damned, nine-hundred-year-old goat-head!"

Ilmeisesti Sam Bottoms kärsi vielä tätä elokuvaa tehdessään Ilmestyskirja Nytin aikaisesta tajunnanlaajennuksesta, sillä sen verran pihalla mies tuntuu olevan edelleen. Onneksi sentään muut ovat täysin kuolleen oloisia ja näin ollen yhtä ilmeikkäitä ja elollisia kuin elokuvassa esiintyvät nuket. Elokuvan nukkeanimointi kun ei ole sitä kaikkein liikkuvinta sorttia. Pääosin eläviä nukkeja kuvataan lähikuvalla käsistä, jaloista ja vastaavaa, joka voidaan hyvin toteuttaa samanlaiseen asuun pukeutuneella pikkulapsella (taikka Warwick Davisilla). Kerran pari näemme jopa käden sormien liikkuvan, mutta muuten animointi on tasoa narun perässä vetäminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Dolly Dearestilla olisi esittää joitakin suht' tehokkaita nukkekauhistelukohtauksia ja esimerkiksi kohtaus jossa yksinäinen ääliömäinen tehdastyöläinen päätyy nukkestalkeroinnin ja -hyökkäyksen kohteeksi on varsin creepy ja osittain sitä juuri siksi, että nukkeja kuvataan hyvin minimaalisesti. Tietenkin pidemmän päälle se nukkejen piilossa pitäminen alkaa kiusaamaan, sillä tämä ei ole mikään Alien jossa toivookin uhan olevan näkymättömissä, vaan sitä odottaa näkevänsä funkya stop motionia. Sitä esitetään eniten elokuvan lopussa jossa kaikki nuket heräävät, mutta liian vähän liian myöhään.

On muuten hauskaa kuinka näissä tämänkaltaisissa elokuvissa aina joku huomaa, että jotain outoa ja vaarallista on tapahtumassa, mutta kukaan, edes lähimmäiset luotetut ihmiset eivät usko häntä. Eivät edes silloin kun ovat itse todistamassa tilannetta. Tässäkin elokuvassa Denise Crosbyn esittämä äiti alkaa huomaamaan, että demonisella äänellä puhuva, uskonnollisista symboleista raivostuva ja väkivaltaisesti käyttäytyvä seitsemänvuotias tytär on ehkä pahuuden riivaama, mutta isä on vaan hei c'mon, sellaisia lapset ovat ja kenen paholaisnukke ei muka olisi elossa.

Muutama kelvollinen kauhistelukohtaus, parisen hassua repliikkiä, älytön seinään törmäämis-lopetus ja parasta on kenties se, että demoninuket jotka heräävät ovat kaikki samaa mallia. Sillä kuka muka ei ei jossain vaiheessa Child's Playn lelukauppa ja -tehdas-kohtauksissa ajatellut kuinka makeeta olisi, jos kaikki good guy-nuket heräisivät kiukkuisina.

En muuten tiennytkään, että Jyrki Katainen oli ennen poliittista uraansa lapsinäyttelijä.

No, ei hän ole vakuuttava siinäkään roolissa.

Tähdet: *
Dolly Dearest

The Spirit (2008)

Denny Colt (Gabriel Macht) on kuolleista herännyt kyttä, joka nyt taistelee rikollisuutta vastaan naamioituneena vigilantena. Loppu.

Sitten vuorossa joitakin alatyylisiä kommentteja, joita en lievästä jälkikatumuksesta huolimatta halunnut muutella. Tämä elokuva suututti minua.

Minä pidin parista ensimmäisestä Frank Millerin Sin Citysta ja on mahdollista, että jos lukisin ne uudestaan niin saattaisin pitää vieläkin. Robert Rodriguezin filmatisointikin oli mieleeni, joskin myönnettäköön että uudemman kerran pistäessäni elokuvan koneeseen katsoin vain sen Mickey Rourken osuuden. Molempien, niin sarjakuvan kuin elokuvankin kohdalla toivoin, ettei sitä kärjistetyn mustavalkoista tyyliä jossa on jokin satunnainen väripiste toistettaisi liiaksi, sillä se toimii parhaiten yksittäisenä tapauksena. Mutta Miller ei kuunnellut ja niinpä kiinnostukseni Sin City-sarjakuvia kohtaan alkoi karisemaan kuin hilse olkapäiltä ja vaikka Sin Cityn elokuvaversion kakkososa onkin onneksi vielä pysytellyt poissa, niin Millerpä päätti tehdä saman Will Eisnerin Spiritille. Siispä todetaan, että kyllä Spirit on kiintoisan näköinen, mutta Spirit-filmatisoinnille Sin Cityn ulkoasu ei täysin sovi, mutta etenkään sen asenne ei istu sitten laisinkaan. Sen melkein voisi hyväksyä rohkeana kokeiluna tehdä jotain uutta, jos ei tietäisi Millerin selkeästi halunneen tehdä elokuvan väkisin omakseen, eikä kuten itse väittää, kunnioituksesta Eisneria kohtaan. Millerin Spirit ei ole kuten hänen Batmaninsa, vaan se on pikemminkin kuin jos minä tekisin mitä v*ttua lystään ja suojellakseni selustaani sanoisin sen olevan vain oma näkemykseni jostain muusta, kun oikeasti en välittänyt siitä jostain muusta hevosp*skaakaan. Siispä Spirit ei ole Will Eisnerin Spirit, eikä se ole Frank Millerin Spirit, vaan se on Frank Millerin Frank Miller ja sellaisenaan se on masentava itsensänolausprojekti. Vaikka mukana on hyviä näyttelijöitä, hyvä pohja ja joitakin visuaalisesti kiintoisia kuvia, niin se on täynnä kakkahumoristisia näyttelijöitä kokemassa pahemmanlaatuista krapulaa oksut rinnoillaan ja Meet The Spartans tason Sin City-kopiointia. Elokuvan greenscreenaus muistuttaa enemmän Star Wreckia kuin Sin Cityta, mutta mikä sopii Wreckiin on tässä tapauksessa vain pelkkä wreck. Visuaalinen puoli ei pelkästään näytä budjettiinsa nähden kehnolta, mutta näyttelijätkään eivät tunnu pahemmin ymmärtäneen miten näytellä tyhjän kanssa, sillä sen verran epäuskottavaa liikehdintää ja katselua on esitteillä.
Jos Millerin Spirit ei tuntuisi olevan niin saatanan tyhmä, niin se varmasti aukeaa parhaiten muille kuin Eisnerin tunteville, mutta uskallan väittää, että tuolloinkin kyse on vähintäänkin lievästä itsensä pettämisestä. Vaikka Eisnerin Spirit on vahvan humoristinen, niin se on sitä lempeällä tavalla, ei housuihin p*skomisella.
Tämä Spirit on epäonnistunut egotrippi ja sitä mielummin kuuntelee Egotrippiä ja katselee piirroselokuvaa hevosesta.

Olisi muuten kiintoisaa tietää, että kuinka moni oikeasti haluaa sarjakuvafilmatisoinnin näyttävän sarjakuvalta? Tämän elokuvan ekstroissa nimittäin jaksetaan jankuttaa siitä, kuinka he halusivat saada elokuvansa näyttämään siltä kuin sitä lukisi sarjakuvana ja tottakai he puhuvat enemmän Sin Cityista kuin Spiritista, mutta vaikka minusta Sin City-elokuvan sarjakuvakopiointi olikin kerta-annoksena ihan hauskaa katseltavaa, niin esimerkiksi Ang Leen Hulkissa se ruutukuvaus oli aika rasittavaa. Enkä oikein tajua miksi pitäisi katsoa sarjakuvaa televisiosta, kun sen voisi lukea paperimuodossakin ja haluaisinkin siis mielummin elokuvan olevan elokuva, en sarjakuva.  Näin ollen totean myös, että odotan filmatisointin uskaltavan tehdä jotain omaa ja sitä Spirit kyllä tekee, joten sen suhteen annan kehuja rohkeudesta poiketa alkuperäisteoksen linjasta. Kuitenkin kuten aina suurissa liikkeissä on vaaransa, on todennäköisyys onnistua taikka mennä metsään erittäin suuri ja jos Frank Miller tosiaan ei olisi päättänyt paistatella omassa loistokkuudessaan, niin Spiritillä olisi ollut mahdollisuus kääntyä sinne onnistumisen puolelle. Nyt Spirit näyttää ja kuulostaa niin paljon Sin Citylta, että on aivan kuin tarkoitus olisi ollut aluksi tehdä Sin City kakkonen, mutta sitten jonkin sopimusteknisen seikan vuoksi se suunnitelma olisi kariutunut ja valmis elokuva päätettiin julkaista uudella nimellä. Erityisen huvittavaa on se kuinka Spirit puhuu tavalla ja aiheista kuin Mickey Rourken Marv Sin Cityssa, kun jo pelkästään Spirit-sarjakuvia lukiessa pystyy kuulemaan Spiritin olevan huomattavasti rennompi. 

Ja minä en mielelläni hauku Frank Milleria, sillä oli sitten kyse Daredevilista, Hard Boiledista, taikka Give Me Libertysta, niin sarjakuvan puolella Miller on ajoittain lähestulkoon nero, mutta elokuvantekijänä hänen pitäisi pystyä olemaan muutakin kuin hei katsokaa, olen Frank Miller. Ajatuksenahan Miller elokuvantekijänä kuulosti aluksi kiinnostavalta, nyt vain pelottavalta.
Mutta tosiaan, Spiritissa on joitakin yksittäisiä nättejä kuvia ja punainen yksityiskohta mustavalkoisessa maailmassa on aina silmää kutkuttava, vaikka menettääkin kovassa käytössä suuren osan viehätyksestään ja jos jossain elokuva onnistuu hyvin, niin samassa kuin Superman Returns ja se on pääosan roolitus. Ja kuten Superman Returnsin Brandon Routh, Gabriel Macht sai taustalleen elokuvan joka pitkälti toimi lähtökohtiensa vastaisesti uran jarruttajana, kuin edistäjänä, joten sopivuuden osaansa saattaa jopa näyttelijä itse unohtaa.

Tyhmiä hahmoja puhumassa tyhmiä tehdessään tyhmiä asioita ja Frank Miller suoltamassa v*tunmoista p*skaa. Jos Spirit on tarkoitettu olemaan tarkoituksella B-elokuvaa Snakes on a Planen tapaan, niin kuten siinä nimenomaisessa elokuvassa, tarkoituksellinen huonous piirtyy ruudella väkinäisenä ja huumorintajuttomana.
Mieleni tekee matkustaa tapaamaan Milleriä ja puukottaa häntä silmään. Tai ainakin pyytää häntä jättämään elokuvateollisuus rauhaan.

No, ainakin David Newmanin säveltämä musiikki kuulostaa alkuteksteissä aivan Danny Elfmanin Batmanilta.

Toivottavasti te pidätte tästä minua enemmän.

Tähdet: *
The Spirit