Marsupilamin seikkailu (Sur la piste du Marsupilami, 2012)

Hyvin paljastavalla nimellä varustettu sensaatiotoimittaja Dan Geraldo (Alain Chabat) on matkaamassa Palombian viidakoihin tekemään reportaasia paikallisen intiaaniheimon pitkästä iästä ja koska hän on aikoinaan tehnyt samassa maassa valheellista uutisointia sissisodasta, eivät kaikki ole järin vastaanottavaisella tuulella kuuluisan toimittajan uudesta vierailusta. Maata rautanyrkillä hallitseva kenraali Pochero (Lambert Wilson) haluaa tietenkin hyötyä Gerandon maineesta voidakseen tavata Celine Dionin.
Oppaakseen Geraldo saa pikkuhuijari Pabliton (Jamel Debbouze), joka toki on oikeasti mukavan ihmis- ja eläinrakas henkilö, mutta kovin epäonninen ja siksi toistuvasa pulassa paikallisten gangsterien kanssa. Näin ollen Pablito toimii oppaana vain huijatakseen Geraldolta fyffeä.
Toisaalla iän haurastuttama kasvitieteilijä Hermoso (Fred Testot) löytää uuden orkidealajin, jolla osoittautuu olevan nuorentava vaikutus ja kun se pudottaa salamana proffan iästä 20 vuotta pois, niin hän haluaa tuon hetkellisen reaktion muuttuvan pysyväksi. Valitettavasti Hermoso ei ole tietoinen mistä orkidean löysi, mutta onneksi hän sai huomata, että samaisella alueella asustaa eräänlaisena legendana pidetty apinamainen eläin nimeltä marsupilami. Tarvitsee siis vain löytää toinen niin löytyy myös toinen ja niinpä hän lähtee apulaisensa Pétunian (Géraldine Nakache) kanssa takaisin viidakkoon. Pian Pétunia saa kuitenkin huomata, että kuten Eddie Murphyn muodonmuutos Pähkähullussa professorissa, ei Hermoson kokema muutos ole hyvästä ja miehestä on tullut nuoruudenjanossaan julma ilkimys, joka ensitöikseen syrjäyttää kenraali Pocheron ja siirtyy siten diktaattoriksi diktaattorin paikalle. Marsupilami on vangittava jotta orkidea saadaan ja sitten eläimestä voidaan tehdä vaikka purilaisia, sillä who cares.
Tottakai Geraldon etsimä intiaaniheimo payat löytyy ja ilmenee, että ennustus kertoo pahojen ihmisten saapuvan varastamaan orkideat, joka tuhoaa maailman tasapainoa valvovan marsupilamin ja silloin myös koko viidakko katoaa, kuten myös siellä elävät kansat. Tai kuten intiaanipäällikkö kertoo, käy aivan kuten Avatarissa. Onneksi legenda kertoo myös kahdesta epätodennäköisestä sankarista ja mehän tiedämme keitä he ovat: Piko ja Fantasio. Tai no, ehkeivät sentään.

Olen varmasti todennut tämän täällä jo aiemminkin, mutta hitto kuinka Ranskassa osataan tehdä sarjakuvaelokuvia jotka näyttävät lähdeteoksiltaan ja huvittavasti sieltä tuntuu löytyvän roppakaupalla näyttelijöitä jotka muistuttavat ilman suurempaa maskeerausta karikatyyrimäisiä eurosarjakuvien hahmoja. Vaikka itse marsupilami nyt onkin elokuvassa ehkä hieman hieman

pehmolelumaisen lapsellisemman näköinen kuin sarjakuvissa, niin itse ihmiset näyttävät aikalailla samanlaisilta kuin ovat Asterixissa, Lucky Lukessa ja nyt tämän elokuvan kohdalla Franquinin sarjakuvissa. En tiedä onko Piko ja Fantasio taikka Niilo Pielinen vielä päätyneet elokuviksi saakka, mutta olen varma, että Ranskasta löytyy yrittämättäkin oikean näköiset näyttelijät rooleihin. Koska marsupilami on tietenkin animoitu hahmo, niin sen kohdalla on ollut hiirikäden tehtävänä saada hahmo muistuttamaan sarjakuvaversiotaan ja vaikka aivan samaa ilkikurisuutta ja hysteerisestä naurusta silkkaan raivoon siirtymistä ei esiinnykään, niin varsinkin Jasso-kissa-hännällä on samanlainen oma elämänsä, joten kyllä marsupilami on ihmisten tavoin aika hyvin onnistunut versio alkuperään verrattaessa.
Eniten jääkin harmittamaan se sama seikka joka harmittaa oikeastaan kaikissa näissä ranskalaisissa sarjakuvaleffoissa, että vaikka ne muistuttavat kovasti ulkoasultaan sarjakuvaa ja hahmot ovat luonteiltaankin helposti tunnistettavissa, niin ne ovat toistuvasti aika harmittoman oloisia. Sellaisia hieman liian vahvasti koko perheelle soveltuvia ja vaikka esimerkiksi ei tämänkään elokuvan sarjakuvaversio nyt mitään rated x-kamaa olekaan, niin siinä on kuitenkin enemmän särmää kuin mitä elokuvaan päästettiin. Jos otetaan jenkkien sarjakuvafilmatisoinnit vertailukohteiksi siitäkin huolimatta, että he painottavat enemmänkin supersankaritarinoita, niin Marsupilamin seikkailu olisi silloin lähempänä Iron Mania, Kapteeni Amerikkaa ja Thoria, eli elokuvia jotka ovat hyvin viihdyttäviä ja koska niitä katsoessaan nauttii näkemästään, niin niitä ei viitsisi suuremmin kritisoida, mutta ne eivät kuitenkaan tee samanlaista syvempää vaikutusta kuten Nolanin Batmanit (tai minun kohdallani Watchmen). Joten kyllä tätä elokuvaa katsoessaan pitää näkemästään, vaikka sitä ei sitten jälkeenpäin jääkään suuremmin miettimään. Ja jos oikeasti hakee jotain kunnon valittamista Marsupilamin seikkailusta, niin miten hitossa tämä on hänen seikkailunsa, kun koko elukka tuntuu hädintuskin edes vilahtavan ruudussa. Joten vaikka idea onkin, että kyseessä on harvinainen piilossa pysyttelevä eläin, niin c'mon hei, hänen takiaanhan moni tämän kuitenkin ottaa katsottavakseen, joten hahmon tulisi olla muutakin kuin pienessä sivuosassa.

Tähdet: ***
Marsupilamin seikkailu