Jahti (Jagten, 2012)

Jokainen vähänkin enemmän blogiani lukenut tietää, että minulla on taipumus turvautua huumoriin kirjoittaessani suurinpiirtein mistä elokuvasta tahasta. Hyvää tai huonoa, niin huumoria kuitenkin. Tätä nyt vuorossa olevaa elokuvaa katsoessa ei varmastikaan ketään suuremmin hymyilytä, joten huumoria tekstistäni kaipaavat saavat tyytyä tähän:

Miksi kana ylitti tien?

No, nyt kun se on selvitetty, niin kehoitan jossain vaiheessa myös vilkaisemaan näitä blogeja:
Double Feature
It's Just a Movie
Movie Mania
Mutaa vai tähtiä
Sillä yhdessätuumin päätimme kukin kirjoittaa tästä samaisesta elokuvasta oman näkemyksemme mukaiset tekstit ja yllä olevista linkeistä pääsee siis lukemaan edellä mainittujen Jahti-arvostelut. Tässä vaiheessa kirjoitusta en itsekään tiedä mitä he Jahdista ajattelevat, mutta melkein uskallan sanoa etteivät he varmaan suuremmin omasta näkemyksestäni eroa, sillä Jahti on hyvin väkevä kokemus.

Avioero, huoltajuusriita ja koulun sulkemisen vuoksi työpaikan vaihtuminen päiväkotiin, niin liekö se ihme, että Lucas (Mads Mikkelsen) saa hieman kamppailla masennusta vastaan. Onneksi mies on kovasti pidetty niin aikuisten kuin lastenkin seurassa, joten ainakin heiltä saatu tuki jaksaa pitää miestä järjissään. Se kaikki muuttuu kun yksi päiväkodin lapsista, Klara (Annika Wedderkopp) haluaa antaa Lucasille lahjan, mutta miehen ystävällisesti kieltäydyttyä siitä, tyttö nolostuu ja menee sanomaan eräälle toiselle päiväkodin työntekijöistä saaneensa sen itse Lucasilta. Asia ei sinänsä ketään vaivaisi, mutta kun tyttö sanoo valheellisesti ohimennen Lucasilla olleen erektio, niin sehän lyö heti hälytyskelloja. Näin epähuomiossa sanottu valhe lyö miehen päälle leiman, kääntää koko kyläyhteisön häntä vastaan ja tässä vaiheessa on aivan sama mitä Lucas sanoo, se ei häntä pelastaisi.

Jahti on tarinaltaan niitä elokuvia jotka pelottavat minua enemmän kuin kauhuelokuvat, sillä nämä jutut ovat valitettavan totta ja siksi huomattavasti jotain jättivillisikoja pelottavampia. Varsinkin nykyään jokainen sosiaalisessa mediassa vieraillut, joka tässä tapauksessa tarkoittaa eritoten Facebookia, on varmasti nähnyt kuinka helposti ihmiset laittavat mitä tahansa esille ja näin ollen esimerkiksi jos jonkun vieraan näköisen hmisen on nähty käymässä soittelemassa lähialueen talojen ovikelloja, niin sen sijaan, että oltaisiin selvitetty mikä on asian laita, niin joku kuvaa salaa tuon henkilön, pistää kuvan Facebookiin ja kirjoittaa heti, että joku epämääräisen oloinen on selvästikin pahoilla teillä. Näin tuo henkilö on heti saanut negatiivisen leiman ja koita nyt siinä sitten selittää, että olit vaikkapa vain jakamassa vaalimainoksia, tms., sillä epäilys on jo lyöty päälle. Vastaavasti kun joku tyhjästä esiin pomppaava silikonibimbo tulee ja kertoo lehdille saaneensa seksiehdotuksia joltain poliitkolta, niin tämän jälkeen tuon poliitikon on aivan turha enää puolustella itseään, sillä vaikka hän kuinka saisi aikaiseksi oikaisuja mediassa ja tuon silikonibimbon myöntämään valehdelleensa, niin aina on ihmisiä jotka jäävät edelleen siihen alkuperäisen väitteen luomaan tilaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö edellisen esimerkin ovikellosoittaja ja jälkimmäisen poliitikko olisivat oikeasti ne tarinan pahikset, mutta näidenkin avulla näemme kuinka helposti jonkun ihmisen elämä voidaan pilata kenties valkoisiksi tarkoitetuilla valheilla ja välillä jopa hyvää tarkoittavilla varoituksilla.
Ja kun vastassa on aikuinen, niin lasta on aina helpompi uskoa jos kyse on Jahdin kaltaisesta tarinasta. Jopa kun Klara puhuu totta, niin sitä pidetään valheena ja se kertoo surullisen totta siitä kuinka helppo on uskoa pahaa hyvistäkin ihmisistä.
Jahti kuvaa dramaattisemman version aiheesta niin pohjoismaisen kolean uskottavasti, että välillä tekee oikein pahaa katsella elokuvaa. Lapsen vahinkovalhe ja siitä kiinni pitäminen ovat varmasti tuttuja kaikille, vaikka se sitten olisi ikkunan rikkominen taikka säästöpossusta rahan ottaminen ja se tulee tässä tapauksessa niin aidosti esille, että ajoittain saattaa unohtaa katselevansa näyttelemistä. Sitä voisi uskoa, että Klaraa esittävä Annika Wedderkopp oikeasti uskoo sanomisiinsa, eikä siis lue käsikirjoitusta. Ei näyttele, vaan elää.
Elokuvaan täydellisesti sopiva Mads Mikkelsen esittää syytösten kohdetta niin särkyvän epätoivoisena, että vaikka kuinka olisi aiemminkin pitänyt miestä hyvänä näyttelijänä, niin uskallan väittää tämän olevan mahdollisesti hänen tulevankin uransa todentuntuisin roolisuoritus. Etenkin kohtaus jossa hän saa tietää epäilyksistä ja koettaa jatkaa töitänsä, osoittaa pelkillä hiljaisilla kasvoilla sisäisen myllerryksen ja muistuttaa itseäni siitä kun minulla epäiltiin olevan aivokasvain ja koetin pitää sen tiedon sisälläni, jatkaen koulunkäyntiä normaalisti. Ei huolta, se osoittautui virhediagnoosiksi, mutta esimerkiksi sen vuoksi tunsin jonkinlaista yhteyttä siihen mitä Lucas tunsi tuossa edellä mainitussa kohtauksessa. Eihän se nyt sama asia ole, mutta jo tästäkin syystä minun oli välillä hyvin vaikea jatkaa elokuvan katselua.

Jahti on tarinaltaltaan liiankin todellinen, roolisuoritukset ovat kauttaaltaan uskottavia ja elokuvan luoma tunnelataus on niin väkevä, että kyseessä on niitä teoksia jonka voi helposti asettaa vaikkapa kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien joukkoon. Samalla se kuitenkin on myöskin niitä elokuvia joita todennäköisesti ei koskaan tule katsottua uudestaan, sillä ensikatselun luoma tila on niin vahva, että tuntuisi vaikealta laittaa elokuvaa uudelleen koneeseen.

Erittäin hienoa elokuvan lopetuksessa on se miten asiat ratkeavat ilman, että siitä tarvitsee erikseen esittää, koska katsoja itsekin ymmärtää sen ilman selitystäkin. Todellisuutta mukaillen epäilys jääkin kytemään. Onneksi sitä metsäreissua ei päätetty siten kuten varmasti jokainen katsoja ehtii luulemaan. Ihan syystäkin, sillä se versio löytyy elokuvan lisämateriaaleista ja sen mukana olo itse lopullisessa elokuvassa olisi saattanut laskea pisteytystä.

Ei oikeasti pahaa sanottavaa, enkä aio edes etsiä.

Tähdet: *****
Jahti