À l'aveugle (2012)

Kaupungilla liikkuu taas yksi yliälykäs rauhallinen sarjamurhaaja (Lambert Wilson) joka pitää poliisia pilkkanaan, mutta onneksi hyviksillä on apunaan äkkipikainen, antisosiaalinen ja siksi muka persoonallisen Housemainen kyttä Lassalle (Jacques Gamblin). Hei arvatkaa mikä tässä sarjamurhaajassa on erilaista muihin verrattuna? Hän on sokea. Vau, siis ihan niin kuin Zatoichi.

Murhaaja paljastetaan lähes heti, ilmeisesti vain jotta voidaan mässäillä sillä sokeus-ajatuksella. No jaa, senkun.

Vaikka nyt juonikuvaus varmasti kuulosti silmiin aika kyyniseltä, niin ei tämä mikään hullumpi murhaajajahtielokuva ole.
Luc Besson on tietenkin monelle se syy ottaa tämä elokuva katseluun ja sitä se oli minullekin, sillä kyllähän hänen vanhemmat elokuvansa jaksavat vieläkin vakuuttaa, vaikka miehen nykykunto tuntuukin muuttuneen sellaiseksi Wes Craven esittää/John Woo esittää/Quentin Tarantino esittää-tavaksi pistää nimi melkein mihin tahansa. Jokaisella mainitsemallani esimerkillä on loistavia elokuvia filmografiassaan ja uskon sellaisia olevan vielä tulossakin jopa Bessonin kohdalla, mutta jokainen heistä on aika tarpeettoman usein "suositellut" elokuvia joita ei olisi kenties kannattanut koskaan tehdäkään. Besson tietenkin tuntuu hieman kiertävän tuota pelkän nimensä luovuttamista teettämällä muilla elokuvia jotka pohjautuvat hänen ideoihinsa ja sellainen on myös À l'aveugle, joka ymmärtääkseni on julkaistu Suomessa nimellä Blind Man. Monesti kuitenkin vaikuttaa siltä, että Besson ei ole nähnyt ideoidensa eteen edes ajatuksen verran vaivaa, vaan tyytyy sanomaan jotain sellaista kuten "tehkää Teräsmies punaisella puvulla" ja siinäpä se. Niinpä kun yhdessä vaiheessa jokainen Bessonin nimellä myyty elokuva tuntui olevan munkit ja parkour/postimiehet ja parkour/ikkunanpesijät ja parkour, niin eipä Bessonin ideoilla oikeasti tunnnu olevan painoarvoa, kunhan vain ohjaajan nimi saadaan jollakin tavalla esille. À l'aveugle on kyllä sujuvasti tehtyä synkkäilmeistä murhaajajahtia jossa sopivan karismaattiset näyttelijät tekevät varsin hyvää työtä ja kokonaisuus on hyvin hallussa, niin silti tästä tulee mieleen, että Bessonin idealampun välähdys oli vain "tehkää Seitsemän-tyylinen elokuva, mutta nyt murhaaja on sokea." Tämä kokemani idean vähättely saattaa toimia hieman tunnelmaa pilaavana seikkana, varsinkin kun Gamblinin esittämää kyttää on helppo pitää valmiista mallista otettuna rutiinierikoisena hahmona, eikä Wilsonin murhaajassa ole lopulta mitään sen erikoisempaa. Toki hahmolle oli luotu aika kiintoisa motiivi teoilleen, mutta yhtä hyvin murhaaja olisi voinut olla naiseksi pukeutuja, mieheksi pukeutuja, skitsofreenikko, lasiluinen, aikamatkustaja, tms. ja silti elokuva oltaisiin voitu tehdä samanlaisena. En nyt väitä ettäkö sokea murhaaja olisi mitenkään oikeasti huono idea ja oma nihkeyteni elokuvaa kohtaan johtuukin vain Bessonin nykyään jo monivuotisesta tavasta ottaa asiat liian helposti.
Masentavaksi murhaajaelokuvaksi tämä on kuitenkin sujuvasti tehty ja kaikki oikeat palat ovat mukana, aina siitä jatkuvasta pimeydestä (joka tosin ei tunnu peilaavan sokeutta, vaan on lajityypin perusvaatimus) muka vaihtoehtoiseen taistelupariin hiiri ja kissa-leikissä ja tällä kertaa sitten siihen pohdintaan, että mitä sokea oikeasti lainausmerkeissä näkee. Jälkimmäiseen liittyen elokuvan varmasti antoisimmat tilanteet tulevatkin Gamblinin ja Wilsonin yhteisistä kohtauksista, joka nimenomaan lajityyppiin kuuluvasti sisältääkin sopivia epäilyksiä, vihjailuja ja kuuman puuron kiertämistä. Tosin kun murhaaja paljastetaan hyvin nopeasti, niin edellä mainitut epäilykset tuntuvat hiukan tarpeettomilta, kun olisivat yhtä hyvin voineet puhua suoraan heti alusta alkaen.

Hyvä musiikki.

Tähdet: ***
À l'aveugle