Bullitt (1968)

San Franciscolainen kyttä Frank Bullitt (Steve McQueen) saa tehtäväkseen suojella todistajaa joka voisi kaataa suuren rikollisjärjestön. Tietenkin Frank hengailee mielummin muualla kuin suojeltavansa luona, joten annetaan pahiksien käydä tappamassa todistaja. Frank epäilee poliitikko Walter Chambersin (Robert Vaughn) olevan jotenkin tapahtuneen takana, sillä vaikka nimenomaan Chambers pyysi Frankia suojelemaan nyttemmin kuollutta todistajaa ja on järjestämässä sitä nimenomaista senaatin kuulustelua johon miestä tarvittiin, niin kyseessä on sen verran lipevän oloinen opportunisti, ettei hänen sanoihinsa voi luottaa. Frank saa pomoltaan käytännössä vapaat kädet selvittää tapaus ja sehän tarkoittaa takaa-ajoja tavallisilla ja kumisilla jaloilla, vakavia katseita, tiukkaa puhetta ja rystystervehdyksiä.

No oikeastaan vaikka Bullittin kohdalla otetaankin toistuvasti esille sen auto-takaajakohtaus (joka on edelleenkin vaikuttava), niin heille jotka odottavat runsaasti toimintaa saattaa elokuva osoittautua pettymykseksi, sillä pääosin tämä on hyvinkin rauhallisesti kulkeva ja toimintaa otetetaan esille vasta kun jännitystä on kasvatettu tarpeeksi. Eli kannattaa siis keskittyä niihin vakaviin katseisiin ja dialogiin joka on karsittu pelkkään asiaan.
Toki Bullitt on toiminnallinen, mutta se on sitä sillä keskittyvällä tyylillä joka ei koeta kaataa kaikkea kerralla niskaan, vaan uskoo pölykapselien lennätyksen olevan melkeinpä palkinto kärsivällisyydestä.

Steve McQueen hyödyntää Joe Cool-mainettaan tehokkaasti ja pitää Charles Bronsonin, Clint Eastwoodin ja vastaavien tavoin eleensä ja puheensa vähäisiä, keskittyen esittämään vain tarpeellisen ja nimenomaan se tekee hänen esiintymisestään tehokasta. Sama pätee oikeastaan kaikkiin muihinkin elokuvan esiintyjiin ja täten joku vilkkuvimpiin silmiin tottunut saattaa pitää Bullittia jopa jäykkänä, mutta ainakin se on sitä perustellusti. Jos ei kerran tarvita mitään ylimääräistä, niin ei sitten laiteta sitä mukaan. Tätä ajatellen jopa se autotakaa-ajo San Franciscon kaduilla tuntuu ylimääräiseltä ja päällekäyvältä, mutta tuntuu siltä enimmäkseen vain pituutensa vuoksi.

Olen muuten aika varma, että lopun lentoasemaosuus ja kenties muutenkin koko Bullitt on toiminut yhtenä suorimmista esikuvista William Friedkinin Elää ja kuolla L.A.:ssa-elokuvalle. Sen verran usein ja vahvasti sitä luo mielessään yhtäläisyyksiä elokuvien välille.

Ai niin ja jos on harkinnut Bullittin hankkimista, niin saatavilla olevista julkaisuvaihtoehdoista kannattaa harkita tätä kahden levyn versiota. Siinä tosin ei ole snapcasea kuten vanhemmassa, mutta kakkoslevyn ekstrojen vuoksi tämän nimenomaisen version saattaisi ostaa vaikk'ei sitä itse Bullittia haluaisikaan. Mukana nimittäin on kaksi elokuvaan liittymätöntä puolitoistatuntista dokumenttia jotka kelpaisivat mainiosti myös omina sooloesiintymisinä ja ovat tietenkin bonuksina enemmän kuin tervetulleita.

Näistä dokkareista ensimmäinen, The Essence of Cool kyllä käsittelee Steve McQueenia, että vaikka siinä vain ohimennen mainitaan Bullitt, niin sen läsnäolo on kohteensa vuoksi kuitenkin looginen lisä elokuvan oheen. Kyseinen dokumentti siis yksinkertaisesti kertoo Steve McQueenista ja siinä käydään läpi hänen uraansa, jonkin verran yksityiselämää ja kollegat sekä sukulaiset pääsetvät puhumaan niitä nitä. Koska dokumentin nimi on The Essence of Cool, niin jo se riittää kertomaan, ettei kyseessä ole siis mikään lokaa tonkiva kritiikki, vaan koko sisällön voi kiteyttää siihen, että kaikkien mielestä McQueen oli tosi cool. Mikä sitten alkaa jossain vaiheessa kyllä hieman kyllästyttämään ja sitä kaipaa edes hieman toista näkökulmaa. Toki siellä ex-vaimo taikka joku muu huomauttaa ettei McQueen nyt mikään hirveän ystävällinen mies aina ollut, mutta ne kommentit meinaavat hukkua sinne Robertien Culp sekä Vaughn ja Lawrence Kasdanin pulputtamaan hehkutukseen siitä kuinka loistava McQueen oli. Kuitenkin kyseessä on mainiosti rullaava dokkari jota katsoo mielellään, sillä ainakin McQueenin uran kannalta merkittävimmät elokuvat saavat sopivasti tilaa ja elokuvan aikana näkee miten mies kehittyi epävarmasta kuumapäästä vähäeleisyyteen uskovaksi itsevarmuuden malliksi.

Toinen bonuksena oleva pitkä dokumentti, The Cutting Edge: the Magic of Movie Editing onkin sitten hieman kiehtovampi, vaikka onkin edellistä vielä vähemmän kriittinen aihettaan kohtaan. The Cutting Edge nimittäin valottaa leikkaajien, ohjaajien ja tietenkin elokuvien kautta elokuvaleikkauksen kehittymistä ja materiaalia on aivan hemmetisti. Sitä on jopa niin paljon, että dokkari olisi kenties kaivannut agressiivisempaa leikkaajaa kohdalleen. Bullittiin tämä lisä ei liity sitten millään tavalla, ellei halua perustella sen mukanaoloa sillä, että tuon elokuvan takaa-ajokohtauksia pidetään arvossa leikkauksensa vuoksi. Mutta ei The Cutting Edgessa Bullittia käsitellä laisinkaan. Samapa tuo, sillä suurinpiirtein jokainen muu koskaan tehty elokuva vaikuttaisi olevan mukana. No, Bullitt sai kyllä Oscarin leikkauskesta, että kyllä se riittää perusteluksi The Cutting Edgelle.
Aiheensa vuoksi The Cutting Edge on todella kiehtovaa katseltavaa ja vaikka nimekkäistä ohjaajista (Martin Scorsese, Quentin Tarantino, Rob Cohen, Steven Spielberg, etc.) koostuva runsaslukuinen puhuvien päiden armeija jutusteleekin mukavia, niin heidän sijastaan on  paljon mielenkiintoisempaa seurata itse leikkaajien puheita, sillä vaikka hekään eivät mitään negatiivista esitäkään, niin heidän kauttaan huomaa ammatin merkityksen paremmin.
The Cutting Edge näyttää oikeastaan kaiken tarpeellisen elokuvataiteen kehityksestä leikkauksen kautta, miten tietyt pienetkin ratkaisut muuttavat näkemäämme, kuinka katsojaa manipuloidaan jotta elokuvasta saadaan paras mahdollinen ja miten leikkaajien itsensä arvostus elokuvantekijöinä muuttui nimettömyydestä välillä ohjaajiakin suuremmiksi. Erittäin mielenkiintoista on esimerkiksi se, että alunperin elokuvaleikkaajat olivat lähes pelkästään naisia, sillä kyseiseen työhön tarvittiin ompelijoita jotka olivat tottuneet yhdistämään pieniä osia (Walter Murch kertoo elokuvaleikkauksen olleen hänelläkin kuin ompelukoneen käyttöä) ja ompelutaitoiset olivat enimmäkseen naisia, mutta äänen tullessa mukaan elokuviin alkoivat miehetkin siirtymään enemmän leikkaajiksi, sillä äänipuolta pidettiin eräänlaisena sähkötyönä jonka puolella taas oli enemmän miehiä. Iso osa nykypäivänkin merkittävimmistä leikkaajista on edelleen naisia, että jos ohjaajien puolella joku vieläkin itkee sitä kuinka siellä miehet ovat vallassa, niin näiden samojen ohjaajien mukaan leikkaaja lopulta päättää millaiseen suorituksen ohjaaja tekee.
Tuollaisen ohella on myös hauska nähdä miten se itse leikkauslaitteisto on ajan saatossa muuttunut ja miten leikkaajat ottivat teknisen kehityksen haltuunsa.
Olisi tosin ollut mielenkiintoista nähdä sen ylistyksen joukossa joitakin elokuvia joissa pidetään nimenomaan juuri leikkausta epäonnistuneena, mutta ilmeisesti tälläisiä tapauksia ei uskallettu ottaa mukaan, sillä muutoinhan joku Tommy Wiseaun kaltainen ihminen olisi heti uhkaillut oikeusjutulla. No, ainakin James Cameron näyttää esimerkikin miten vääränlainen leikkaus olisi pilannut Terminator kakkosen ja siten osoittaa ettei leikkaus tarkoita vain elokuvan pituuden muuttamista.
Dokkari myös varmistaa yhden seikan jota on pidetty suurena syynä siihen miksi Steven Seagalin elokuvaura lähti aikoinaan syöksyliitoon ja miksi hän mielummin tekee niitä keskieurooppaelokuviaan kuin suostuu isojenkaan Hollywood-leffojen sivurooleihin. Kappaus merellä kakkosen leikkaaja Michael Tronick kertoo kuinka epämukavaa ja painostavaa oli kun Seagal tuli määräilemään leikkaushuoneeseen ja teki sen ilman ohjaajan läsnäoloa, sillä Seagal halusi päättää millainen elokuva on ja millaisena hän siinä näkyy. Seagalinhan sanotaan tekevän niitä halpiseuroleffojaan koska on niissä varmasti isoin nimi ja päätäntävallassa, kun taas suostumalla esittämään pientä roolia jossain suuressa jenkkileffassa hän joutuisi tottelemaan muita ja olisi tähtistatukseltaan korkeintaan muiden rinnalla, eikä korkeampana. Kuitenkin oletettavasti suostuminen muutamaan pikkurooliin isoissa leffoissa hän voisi saada taas jalkansa oven väliin ja pääsisi tekemään laadukkaampia ison rahan toimintaleffoja. Enemmän Machetea, vähemmän Against the Darkia.

Takakansi myös väittää, että kakkoslevyllä on Bullittiin liittyvä dokumentti nimeltä Bullitt: Steve McQueen's Commitment to Reality, mutta kyseinen tekele löytyy ykköslevyltä elokuvan ohesta. Kakkoslevyllä ovat siis vain elokuvan ulkopuoliset ekstrat ja elokuvalevyllä ovat ne Bullittiin liittyvät bonukset.
Tuo Commitment to Reality on tyypillinen puffidokkari joka on tehty elokuvan kuvausten rinnalla ja siinä kerrotaan aika ympäripyöreästi, mutta tietenkin kehuen millainen elokuva on tuloillaan.
Tämän ohella on tarjolla traileri ja ohjaaja Peter Yatesin lämminhenkinen kommenttiraita.

Yhteenvetona Bullitt on cool, vähäeleinen toimintaelokuva jossa pääosassa on enemmän jännityksen kasvattaminen kuin suora turpaanveto.

Tähdet: ****
Bullitt