Iron Sky (2012)

Vuosi on 2018 ja natsit elävät paksusti. Eivät Joensuussa, vaan Kuussa.
Siellä he ovat olleet vuodesta 1945 saakka, mutta nyt on aika palata ja tehdä Maasta se arjalaisen superrodun utopia jollaiseksi se oli aiemmin tarkoitus muuttaa, mutta kun jotkut penteleet menivät ja estivät Aatun suunnitelmat. Idea paluusta herää kun amerikkalainen astronautti James Washington (Christopher Kirby) jää natsien vangiksi ja hänen avullaan löydetään jotain höyryvoimaa vahvempaa, eli modernin tieteen ihme, mobiilipuhelin. Sellaisten vempeleiden avulla Maa valloitetaan, mikä oikeastaan ei nykyaikaa ajatellen kuulosta kovinkaan kaukaiselta.
Natsikomentaja Klaus Adler (Götz Otto) johtaa iskuryhmää Maahan ja hän haluaa tavata yhdysvaltojen presidentin (Stephanie Paul) voidakseen sitä kautta aloittaa natsien maailmanvalloituksen. Mukana matkannut opettaja Renate Richter (Julia Dietze) kuvittelee natsioppien tavoin valkoisen rodun olevan ainoa oikea ja tämän tälläistä, joten hänen paatokselliset puheensa ovatkin juuri mitä republikaanipresidentti tarvitsee uudelleenvalinnan varmistaakseen. Joten natsismista tulee ilman tiettyjen termien käyttöä republikanismi.
Jossain vaiheessa totuus valkenee ja poliiittisiin tarkoituksiin kehitelty avaruussota syttyy, mutta tärkeintä on, että Renata oppii mitä natsismi oikeasti onkaan.

Jotenkin tuntuu, ettei Iron Skyn kohdalla saa olla samalla tavalla puolueellinen kuin Star Wreckin ja näin ollen elokuvan puolustuksena ei saa olla kommentteja kuten "tosi hyvä kotimaiseksi", tms. Iron Sky kun on selkeästi tehty tuota toista esimerkkiä kansainvälisemmäksi, joka tässä tapauksessa tietenkin tarkoittaaa Lordin kökön Dark Floorsin tavoin amerikkalaisempaa elokuvaa. Tätä en tietenkään pidä negatiivisena seikkana. Tai no, en ainakaan negatiivisena seikkana.
Poistamalla kotimaisuuspuolueellisuus ja Renny Harlinismi, tulee mieleeni vertailukohtina enemmänkin jenkkiläiset tieteiskomediat kuten nyt vaikkapa Mel Brooksin Spaceballs. Mikä itse asiassa on mielestäni varsin hyvä valinta Iron Skyn kanssa suoritettavaan tuplanäytökseen. Toisen ollessa parodia tieteisseikkailuelokuvista ja toisen natseista, mutta parodioita yhtälailla. Huumorikin on suht' samankaltaista siinä mielessä, että ironia jää aika usein hassujen sanojen ja ilmeiden alle. Iron Skyssa vitsit ovat tietenkin jenkkien tapa puhua homeboyslangia ja kiroilla, sekä vitsailla löysästi kaksipuoluejärjestelmästä, mutta eipä se lopulta juuri eroa Brooksin jiddišistä, sillä samaa naamanvääntelyhassuttelua se pohjimmiltaan on. Tapahtui se sitten puheessa taikka silmämunissa, niin Michael Winslown voi kuulla piippaamassa ja tuuppaamassa.

Kliseillä leikitään ihan hyvin, vaikkakin pääosin aika helpoilla ratkaisuilla mennäänkin. Sarah Palin-vitsi toimi paljon paremmin Lisa Annin johtamana ja kulutettiin jo silloin loppuun, mutta natsien ihastuminen kännyköiden tuottamaan massiiviseen voimaan toi aika hauskan mielikuvan modernisoidusta Coca cola-pullosta joka putoaa alkuasukkaiden hämmästeltäväksi. Lisäksi onhan veto natseille suosiolliseksi editoidusta Chaplinin Diktaattorista varsin hauska ja natsisymobiliikkaa sen Albert Speermäisellä juhlallisuudella piikitellään ajoittain mainiosti, kuten nyt vaikkapa sillä swastikanmuotoisella Kuuasemalla. Joten kyllä mukana on paljonkin tarpeeksi hauskaa pällisteltävää, että elokuvan jaksaa komediana katsoa. Lisäksi vaikka visuaalisesti elokuva kärsiikin siitä samasta sumuisesta ääriviivojen peittelystä ja pelimäisyydestä kuin Sky Captain and the World of Tomorrow, niin onhan tämä visuaalisesti hyvin rikas ja Sky Captainin tavoin retrohenkisyys tarjoilee makeita kuvia.

Näyttelijätyo on osittain todella hyvää, sillä esimerkiksi Julia Dietze on erittäin mainio sinisilmäisenä natsina ja osaa esittää uskottavasti sen heräämisen totuuteen, pitäen hyvin tasapainon draaman ja komiikan välillä. Samaa ei todellakaan voi sanoa esimerkiksi Peta Sergeantista, jonka roolihahmon tarpeellisuutta en pysty mitenkään perustelemaan itselleni ja neidin kiroiluun pohjautuva esiintyminen on yksinkertaisesti tylsää. No, tissit.
Götz Otto on jäykkyydessään varsin hauska karikatyyri natsiylpeydestä, vaikka välillä tuokin mieleen jotkut Ilsa-elokuvat Perikadon sijaan. Yhden vitsin varaan rakennettu jenkkipresidentti ei saa Stephanie Paulin esittämänä kuin sen yhden kuluneen vitsin ja Udo Kier menee aika hukkaan dandymaisena John Malcovich-natsina.
Se mikä minua miellytti Christopher Kirbyssä oli se, että heti kun mies palautettiin valkoiseksi muutettuna Maahan, ei hänen tarvinnut enää tukeutua vain siiihen boyz 'n the hood-esiintymiseen, vaan hän pääsi esittämään paljon hauskempaa osaa muututtuaan entisestä mustasta malli/astronautista valkoiseksi kodittomaksi joka koettaa varoitella kuunatseista ja hän tuntuukin olevansa mielummin jälkimmäisessä osassa rooliaan. Kirbyn hahmosta tuli samalla tavalla vinksahtaneen huvittava kuten esimerkiksi Ossie Davis on mustana John F. Kennedyna ja tällöin rooli sai kiintoisampia piirteitä osakseen kuin vain oleminen pinnallinen vitsi afroamerikkalaisesta katu-uskottavuudesta. Tosin myönnettäköön, että vain Dietze tuntuu elokuvan jälkeenkin pysyvän mielessä.

Sopivan hauska, sopivan näyttävä ja vaikka uskonkin, että Iron Sky olisi huomattavasti hauskempi puoleen tuntiin puristettuna, niin suunnitellut jatko-osat tulee varmastikin ostettua hyllyn koristeeksi.

Onhan tämä hieman fetissifantasiaa.

Tähdet: ***
Iron Sky