Drugstore Cowboy (1989)

Bob (Matt Dillon), Dianne (Kelly Lynch), Rick (James Le Gros) ja Nadine (Heather Graham) ovat narkkareita ja yksi keino jolla he hankkivat huumausaineita on ryöstellä apteekkeja. Siis ei mitään ammuskelukeikkoja, vaan yksi hämää apteekkaria kun toinen tekee ratsian. Poliisi Gentry (James Remar) on väsynyt jahtaamaan pikkunilkkejä kuten Bob ystävineen, mutta jotenkin he vain pääsevät luistamaan suuremmista ongelmista. Osa ryhmän onnesta juontuu juuri Bobin taikauskosta, jonka avustuksella he osaavat ainakin omasta mielestään vältellä epäonnea. Kun Nadine kuolee yliannostukseen uskoo Bob heidän saaneen kirouksen päälleen ja on se totta tai ei, niin tästä eteenpäin elämä voi vain valua viemäriin. Kenties kyse kuitenkin on vain väistämättömästä kohtalosta jonka narkomaani kokee, jolloin onni on jo syntyessään virhepainos. On siis aika ainakin kokeilla toisenlaista elämää.

Siirtykäämme ajassa aivan 90-luvun alkuun ja näemme siellä jossakin tilanteen peruskouluajaltani kun oppilaille esitettiin huumevalistuksena tämä Gus Van Santin teos. Elokuvan jälkeen oppilailta kysyttiin mitä opimme huumausaineista ja niiden vaikutuksesta ihmiseen, ja kun olin yksi heistä sattumanvaraisesti vastaamaan joutuneista/päässeistä, niin en usko opettajan saaneen haluamaansa vastausta, sillä totesin elokuvan olleen aivan sairaan siisti. Tietenkin ymmärsin etteivät huumeet olleet hyvästä, mutta jos tällä elokuvalla haluttiin järkyttää ja säikäyttää ihmisiä, niin olisivat sitten valinneet jonkin toisen elokuvan esitettäväksi. Tässä kun on hieman sama ongelma kuin Trainspottingissa, siis jos sen haluaa ongelmana nähdä. Eli vaikka molemmat esittävätkin addiktion ymmärrettävän negatiivisessa valossa, niin molemmissa on jotain aivan liian coolia, jotta se toimisi varsinaisesti vierannuttavana ja kauhistuttavana pahekertomuksena. Trainspottingissa se cooleus oli tietenkin Underworldia, Iggy Popia, New Orderia, etc. Kun taas Drugstore Cowboyssa se on puolestaan Matt Dillonin James Deanmäisyys ja vaikka elokuva edeltääkin grungea, jo pelkästään siksi että se sijoittuu 70-luvun alkuun, niin tätä katsoo kuin kuuntelisia Mad Seasonia. Aivan liian makeeta. Elokuvan epävireinen jatsaava score ja melkeinpä Twin Peaksmäinen väärän oloinen lähiötunnelma tekevät tästä Dilloniin yhdistettynä kuin Taistelukalan sisarteoksen ja ainakin omasta mielestäni se on vain hyvästä. Joten vaikka mukana tietenkin on huumeiden aiheuttamaa kärsimystä, niin en usko tätä tarkoitetunkaan minkäänlaiseksi valistusteokseksi ja täten opettaja joka Drugstore Cowboyn aikoinaan minullekin esitti, teki mielestäni hyvän valinnan näyttäessään erinomaisen elokuvan, mutta jos hän todellakin tarkoitti sitä jonkinlaiseksi varoittavaksi esimerkiksi, niin olisi sitten vaikka odottanut Reindeerspottingin ilmestymiseen saakka.

Matt Dillon tekee yhden uransa parhaimmista roolisuorituksista ja tuo hahmoonsa sellaista paloa, että tekee mieli pistää Velvet Undergroundia soimaan. Lynch, Remar ja muut ovat myös varsin hyviä rooleissaan, vaikka jäävätkin aikalailla Dillonin sekä elokuvan ääni- ja kuvakielen peittoon. Varsinkin siinä vaiheessa kun Nadine kuolee, muuttuu elokuva melkeinpä soolokeikaksi.

Jos aikoo eläessään katsoa vain yhden Gus Van Santin elokuvan, niin sen tulisi olla Matkalla Idahoon. Mutta jos aikoo katsoa kaksi, niin Drugstore Cowboy on se toinen.
Muutenkin jos pitää Van Santin rosoisemmista elokuvista, niin tämä on varmasti herkkua heille. Kuten myös sille ihmisjoukolle jotka teininä ahmivat Bukowskia, Baudelairea ja Burroughsia, sillä Samurai Fictionin puffitekstiä siteeraten:

Cool! Funky! Peace!

Tähdet: ****
Drugstore Cowboy