Leijonien laakso (Red Eagle, 1994)

Tämä oli taas niitä tapauksia jonka kansikuva muistuttaa jostakin toisesta cinemaattisesta teoksesta, mutta en millään saa mieleen, että mistä:

Nimi Red Eagle taas puolestaan ei kuulostanut laisinkaan tutulta, mutta onneksi tämä minisarjan toinen nimivaihtoehto Lie Down With Lions ja suomennos Leijonien laakso sitten kuulostivatkin tutummilta. Miksiköhän se piti muuttaa? Ymmärrän kyllä, että tälläisessä agenttitarinassa halutaan markkinoinnissa herättää mielikuvia yhden päätähden toiseen saman lajityypin rooliin, mutta eikö myynnin kannalta olisi kannattanut pitää tuo sama nimi kuin Ken Follettin kirjassa. Ainakaan minä en muista kirjaa julkaistaneen Red Eagle nimellä, tai en ainakaan ole sellaiseen versioon törmännyt. Isän kirjahyllyssä se ei ainakaan sillä nimellä koreillut.
Ah okei, pieni googlaus osoitti, että syynä lienee minisarjan saama ei-niin-positiivinen vastaanotto ja ilmeisesti Timothy Daltonkin oli sitä mieltä, että kritiikki oli aiheellista, sillä hänen on kerrottu pahoitelleen Follettille lopputuloksen heikkoutta. Joten ilmeisesti nimimuutos on ollut taas näitä keinoja koettaa ravistaa negatiivinen maine niskoilta, ainakin siihen saakka kunnes levyt on saatu myytyä pois. Mitä väliä.

Berliinin muurin kaaduttua ja kylmän sodan päätyttyä ainakin virallisissa kommenteissa, ovat Amerikkalaiset huolissaan öljynsaannista ja kyynisen agentti Jackin (Timothy Dalton) tulisi lähteä Azerbaidžaniin varmistamaan mustan kullan virtaus. Kuinka ollakaan samaisessa maassa ovat hyväntekeväisyystöissä aviopari Peter (Nigel Havers) ja Kate (Marg Helgenberger), joista ensimmäinen on Jackin entinen paras kaveri ja jälkimmäinen agenttimme elämän rakkaus. Paria vuotta aiemmin Peter oli esitellyt Katen Jackille ja oli surun murtama kun Kate rakastui Jackiin, mutta heidän suhdeensa kariutui liian erilaisiin persoonallisuuksiin (Kate uskoo ihmisten hyvyyteen, Jack ei) ja tietenkin siihen, että Jack ammattinsa vuoksi ampuu ihmisiä hengiltä. Täten päädyimme siis nykytilanteeseen.
Azerbaidžaniin saapuu Venäläisiä edustava ilkeä agentti Marteau (Jürgen Prochnow) joka pakottaa Peterin avukseen etsimään demokratiaa ajava kansanjohtaja Safar Khan (Omar Sharif), jotta voitaisiin luodein estää hänen aikeensa myydä jenkkisioille öljyä. Peter siis puhtoisen julkisuuskuvansa avulla pääsisi tapaamaan Safaria ja asettamaan hänet kuolettavaan ansaan. Koska Peter tottakai on tapetun Tšekkiläisen toisinajattelijan poika, jonka neukut aikoinaan tarkoituksella säästivät vastapalvelusta varten, on hän Katen turvallisuuden vuoksi pakotettu toteuttamaan Marteaun suunnitelma. Tietenkin Katesta ja Peteristä tietämätön Jack on myös etsimässä Safaria, sillä hänen tulee juuri varmistaa se sopimuksen syntyminen oman maansa kanssa. Tällä tavoin kolmiodraamainen triomme kohtaa jälleen toisensa ja sitten edessä on vielä aivan liian monta minuuttia lopputeksteihin saakka. No ainakin lopussa ollaan onnellisia ja rakastetaan kaikkia tai jotain.

Leijonien laakso ei Daltonista ja takakannen toimintaa mainostavasta tekstistä huolimatta ole mitään tuplanollaseiskaa, Jason Bournea, tai muutakaan sellaista vauhdikasta menoa. Kyseessä kun on arkisen näköisiä ihmisiä juttelemassa arkipäivästään ja se agenttimeininki jota mukaan aika harvakseltaan ripotellaan on enemmänkin keskusteluja kahvikupin äärellä ja diaesityksen katselua. Pääosa elokuvasta kun on saippuasarjojen suhdepohdintaa, että rakastaako hän minua ja koska hän sen viimein sanoo. Joten vaikka mukana on toimintaakin, niin kyseessä on enemmänkin jonkinlaista realismia hakevaa byrokratiajännitystä, joka edellyttää aika vakuuttavan terävää dialogia ja varmaotteisia näyttelijäsuorituksia jaksaakseen kantaa kolmen tunnin verran. Lopputeksteihin saakka pääseminen voi tosin tuottaa vaikeuksia, sillä vaikka mukana on näyttelijöitä (esim. Jürgen Prochnow) joiden ei suuremmin tarvitse edes yrittää kuulostaakseen ja näyttääkseen uskottavilta puhuessaan petoksista, tms., niin kyllä tämä aika hemmetin tylsää katseltavaa on. Kaikki tyypilliset kylmä sota-puheet, yksinkertaiset näkemykset pahasta kommunismista sekä ahneista kapitalisteista ja jutustelu siitä kuinka vaikeaa on sanoa "rakastan" eivät anna näyttelijöille muita juuri aseita käytettäväksi kuin liukuhihnan jolla toimittaa ponneton dialogi ilman kiinnostusta, sillä kaikki mielenkiintoiseltakin vaikuttava osa tekstistä on kirjoitettu simppeleimpään mahdolliseen muotoon. Kun dialogi tuntuu olevan koko ajan sitä että kun toinen sanoo väsyneesti "moi" ja toinen vastaa kyllästyneesti "moi", niin eipä sitä voi edes ydinjätteeseen upottamalla muuttaa supersankaruudeksi. Lopputulos on niin energian puutteesta kärsivä, etten oikein usko rajunkaan tiivistämisen tekevän tästä muuta kuin korkeintaan ihan kivan.
Jackie Collinsin kirjojen taustalle sopiva musiikki ei ainakaan pulssia nostata.

En tiedä miksi, mutta minusta on mainiota kuinka elokuvan takakannessa tekijätiedoissa Jürgen Prochnow on kirjoitettu muotoon Juergen. Kai se johtuu vain jostain urheilutapahtumien seuraamisesta jossa ääkkösiä sisältävät suomalaisnimet kohtaavat saman kohtalon.

Tähdet: *
Leijonien laakso