Tuhon sydän (Disaster, 2003)

Aka Cult of Fury, joka kuulostaa hieman sopivammalta nimeltä elokuvalle joka ei ole mikään luonnonkatastrofikertomus, tms. kuten Disaster-titteli yhdistettynä kansikuvaan antaisi ymmärtää. Katastrofi kylläkin.

Tuomiopäivän kulttia johtava Maxwell (Sonny Surowiec) koettaa saada maailman ymmärtämään hänen haluavan rauhan, rakkauden ja reilun meiningin olevan tie pelastukseen, joten sen todistaakseen hän räjäyttelee paikkoja, kuten nyt vaikkapa tuon loistoristeilijän. Maxwellin morsiamekseen valitsemansa Tracy (Marnie Alton) ei pidä herran metodeista ja pakenee, mikä käy kulttijohtajan itsetunnolle ja vaikka kuinka kauan siinä menisi aikoisi Maxwell todistaa Tracylle rakkautensa. Mikä siis tarkoittaa, että vuosikausien tai päivien jahdin jälkeen hän löytää naisen ja rupeaa taas räjäyttelemään paikkoja kunnes Tracy ymmärtää Maxwellin olevan oikea mies hänelle. Onneksi Costas Mandylor-imitaattorikyttä Roger (Jim Davidson) on neidon apuna.

Tuhon sydämen tuotantotiimistä löytyvät nimet Yossi Wein, Boaz Davidson ja Danny Lerner, mikä siis tiivistäen tarkoittaa B-luokan rymistelyelokuvia joita harvemmin tarvitsee kehua ainakaan tolkullisuudesta, mutta ei yleensä joudu myöskään haukkumaan tylsiksi. Jos edellä mainittu trio yhdistetään yhdeksi luonnottomaksi mutanttihirviöksi on siellä filmografiassa isojakin elokuvia joita tähdittävät yhtä isot nimet (myös draaman puolella), mutta jos ensimmäisenä mieleen tulee vain jokin Davidsonin ohjaama Lunar Cop on se ihan hyvä läpileikkaus kaikesta.

Yksin tai yhdessä, Tuhon sydän lukeutuu taatusti koko trion kehnoimpiin elokuviin ja näin vuoden 2020 alkupuolella voisin jo melkein todeta tässä olevan huonoin leffa jonka tulen tänä vuonna katsoneeksi. Toki tässä on kaikki tarvittavat huonon B-elokuvan ainekset aina hölmöstä juonesta umpisurkeisiin roolisuorituksiin, sysirumista tehosteista räjähdyksiin räjähdysten vuoksi ja näin pois päin, mutta kaikki toteutetaan ihan käsittämättömän tylsästi. Onhan se tietenkin huvittavaa kun vempeleet räjähtävät ilman mitään syytä joten sitä luulisi tälläisen pitävän hereillä, mutta jotenkin tässä on onnistuttu muuttamaan kaikki sellainen unilääkkeeksi ja oli se sitten dialogin esittäminen taikka pajatson tulinen räjähdys on se yhtälailla monotonista, väsynyttä paperista lukemista.

Siltikin mukana on reipas määrä ammuskelua, räjähdyksiä, räjähdyksiä, räjähdyksiä, äijämäistä dialogia ja siekailematonta Die Hard-apinointia, joten kaipa sitä pitää peukuttaa taitoa ettei siitä saatu vaivaiseksi puolentoistatunnin ajaksi edes siedettävää ajantappoa. Pitkästyttävyys aiheuttaakin sen ettei siitä kehnoudestakaan oikein pääse nauttimaan, joten tämän olisi voinut jättää tekemättä. Kohokohta oli luulla hetken ajan Jim Davidsonin olevan Costas Mandylor ja sekin on korkeudeltaan lattiatasoa.

Onneksi sentään vaijerit näkyvät kun porukka lentää räjähdyksien voimasta.

Tähdet: *

Tuhon sydän