Slim (Stephen Dorff) johtaa extremevarkaiden ryhmää, joten rullaluistimet, urheiluautot, seinäkiipeily ja muotoiluvaahtokampaukset tulevat varsin tutuksi ja siinä ohessa tehdään sitten niitä ryöstöjäkin sekä kiusataan viranomaisia. Tottakai eräällä keikalla he saavat haltuunsa jotain jotka tuhma, korruptoitunut poliisipomo MacGruder (Bruce Payne) halusi itselleen ja nyt hän kiristää Slimia joukkoineen tekemään keikkoja omaan laskuunsa taikka vaihtoehtona on hauta. Tosin en oikein ymmärrä tätä kiristysjuttua kun MacGruder ei edes tiedä keitä ryöstäjät ovat, joten hänellä ei ole mitään vaikutusvaltaa heihin. Tai ei ole ennen kuin Slim kavereineen pitää huolen sellaisesta. Samaan aikaan Slim rupeaa tietenkin deittailemaan extremeurheilusta innostunutta poliisia, Karenia (Natasha Henstridge) ja luonnollisesti hänen tehtävänään on saada juurikin Slim ryhmineen kiinni. Voi ei!
Steal tai kuten takakansi kertoo eli Heist on sittenkin Riders ja on 2000-luvun alun ns. parkourbuumin tavanomainen edustaja, että sitä oikein ihmettelee missä Luc Bessonin nimi piileskelee. Onneksi ainakin mukana on jotain Taxi-elokuvasarjan tekijöitä jotta edes sitä kautta saadaan Besson-yhteys aikaiseksi. Siispä piikkihiuksia nuorukaisia, räikeitä värejä niin niissä hiuksissa kuin kameran filttereissäkin, sykkivää teknoa, kamera on siististi vinossa, kieli poskessa-fiilistä ja dialogia joka koostuu cowabungasta, radicalista ja EXTREMESTA!, joista jälkimmäinen näkyy tietenkin myös siinä kuinka jokainen mahdollinen Xgamesrullaluistelu sun muu vastaava muka supercoolurheilulajike on mukana menossa. Ja liikuttiin sitten maastopyörällä, urheiluautolla taikka jalan, tien tulee kulkea paikoissa joissa niillä ei normaalisti kuljeta ja vauhdin tulee olla luokkaa Barry Allen.
Kyseessä on kelvollinen välipala, mutta huolimatta kaikista yrityksistä päästä vauhtiin on Steal varsin väsähtänyt yritys surffata trendiaallolla kun se tuntui jo olevan laantumassa rasvatyyneksi. Harvassa ovat ne elokuvat jotka yltävät esimerkiksi alkuperäisen Myrskyn ratsastajien (1991) adrenaliinivyöryyn ja vielä harvemmassa ovat ne vastaavat tekeleet jotka onnistuvat tuomaan vauhtiin mukaan yhtä paljon järkeä, tasapainoa ja karismaa. Niin ja filosofista huttua, koska sellaisesta jokainen vastaava elokuva haluaa tulla huomatuksi. Sitä Steal ei tee, vaikka sekin muutamaan otteeseen nyökkää Kathryn Bigelowin elokuvan suuntaan.
Elokuvan ehdoton helmi on kyttäpomoa esittävän Bruce Paynen jenkkiaksentti, joka on niin naurettavan paksu ja teennäinen, että aivan kuin hän olisikin oikeasti joku Giovanni Panini jonka 70-lukurooli on huonolla äänisynkalla dubattu amerikaksi.
Lisähupia tuo toinen britti eli Steven Berkoff, joka hänkin vetää vastaavanlaisen absurdismiin yltävän texaksentin. Berkoff tosin esittää ammattitappavaa evankelistaelvisimitaattoria, että hän ainakin tarkoituksessa on niin sanottu hupsu hahmo, kun Paynen puolestaan pitäisi olla vakavissaan. Mutta ei ole, varmastikaan koska tajusi ettei Stealissa muutoin olisi tarpeeksi ilostuttavaa eloa.
Ei kuitenkaan ihan silkkaa yrjöä vaikka valittu viherfiltteri sellaiseen viittaakin.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti