Iron Maze (1991)

Pikkukaupunki joka ennen oli kovin vauras, kiitos suuren terästehtaan joka tarjosi lukuisille ihmisille töitä, on nyttemmin tuon tehtaan sulkeuduttua ränsistynyt slummi jolla on ihmisille annettavaan ainoastaan suunta murheeseen. Valoa tilanteeseen tuo japanilainen bisnesmies Sugita (Hiroaki Murakami) joka ostaa suuren määrän kiinteistöjä, mukaan lukien tuon entisen terästehtaan rakentaakseen paikalle huvipuiston. Se tarkoittaisi työpaikkoja, rahaa ja huomiota joka saattaisi palauttaa kaupungin entiseen loistoonsa. Kaikille tämä ei kuitenkaan kelpaa ja pian Sugita löydetäänkin tehtaalta kuolleena eikä epäiltyä tarvitse kaukaa hakea, varsinkaan kun hän itse antautuu poliiseille. Kaikki todisteet viittaavatkin siihen, että paikallinen paha poika-duunari Barry (Jeff Fahey) olisi Sugitan saattanut hengiltä ja tätä mieltä on sekä hän itse että Sugitan vaimo Chris (Bridget Fonda). Kyttä Jack (J.T. Walsh) ei kuitenkaan ole aivan varma ettäkö edellä mainitut puhuisivat totta, mutta miksi etenkään Barry syyllistäisi itsensä murhaajaksi? Ehkäpä Sugita itse voisi kertoa mitä tapahtui, koska tämä kuolleeksi uskottu mies onkin vain tosi, tosi, tosi pahasti murjottu ja saattaa jopa selvitä hengissä koettelemuksestaan.

Ajassa 30:40 min, mikrofoni tekee cameon.

Ajassa 44:48 min, mikrofoni päättää laajentaa roolinsa kokonaiseksi sivuhenkilöksi.

Ajassa 67:45 min, mikrofoni ottaa pääosan elokuvasta.

Iron Maze on niitä jännäreitä joissa jotain kohtalokasta on jo tapahtunut ja sitten asiaa selvittävä kyttä kokoaa eri ihmisten tarinoista kokonaisuutta joka takautumien kautta pyrkii kertomaan mitä tapahtui ja kuka puhuu totta. Yksi kehutuimmista tällaista ideaa käyttävistä elokuvista on Bryan Singerin Epäillyt (1995) ja se onkin erinomainen esimerkki teoksesta jossa kootaan ns. tarinapalapeliä niin, että se on sekä loppuun saakka kiehtova mysteeri, mutta ei tunnu missään vaiheessa joltain suoritukselta johon pitäisi keskittyä viihteellisyyden kustannuksella. Hyvin kirjoitettu, hyvin näytelty ja kokemus on palkitseva.

Iron Maze ei ole Epäillyt.

Pari kertaa oli vaikea välttyä naamapalmulta kun esimerkiksi eri näkökulmista kerrotut tapahtumat olivat tehty siten, että Fondan kertoma oli että hän miehineen olivat viattomia hyväntekijöitä joiden ympärillä sirkutteli pikkulintuja ja ilma oli sakeanaan halua pelastaa maailma jota pilaamassa oli Faheyn esittämä nilkki joka suurinpiirtein sitoi naisia ratakiskoille ja kopioi ajotaidoissaan sekä naurussaan Highlanderin Kurgania, ollen myös enemmän kuin halukas bylsimään ilman lupaa Fondan roolihahmoa. Eli kunnon karikatyyri pahiksesta. Sitten Faheyn kertoma oli, että Fonda oli juonikas femme fatale joka halusi eroon juoposta, raiskaavasta tyrannimiehestään joka oli tullutkin vain tuhoamaan amerikkalaisen unelman varmaan koska Pearl Harbor uudestaan tai jotain. Ja toki on varsin ymmärrettävää, että epäiltyjen kertomukset eroavat toisistaan jolloin tutkivan viranomaisen on löydettävä rivien välistä totuus, mutta tämä on tehty kuin jossain animaatiossa jossa korviin kuiskuttelevat varsin stereotyyppiset eriävät mielipiteet, että vain punainen pirunsarvipuku ja enkelinsiivet puuttuivat.

Joten jo nuo liian äärilaitaan viedyt erot tuntuivat epäuskottavilta, mutta erityisen koomiseksi ne muuttuivat kun itse elokuvan sävy pyrki olemaan hyvin synkkä ja painostava, että kaikki esitetään kuin oltaisiin vihaisesti kuolemassa syöpään ja aidsiin kun samanaikaisesti ilkeä vouti on ulosmittaamassa vanhan mamman orpokotia, niin silloin olisi ehkä kannattanut vältellä jotain kieli ja silmät pitkällä ulvovan suden himoa Jessica Rabbittiin, koska niin teatraalista toteutusta on pistetty tuomaan dramatiikkaa. Se ei ainakaan auta, että dialogi esitetään naama vakavana äärimmäisellä hekumalla, mutta sitten sanotaan ainoastaan viisauksia kuten "oletko muusikko?" koska miehellä on ponihäntä. Siispä ohjaus vaikuttaa olleen "on sateisen synkkä syyspäivä ja saat sanottavaksi maailman laiskinta tekstiä, joten sano se kuin olisit lääkäri kertomassa murtuneille vanhemmille heidän lapsensa kuolevan syöpään... kivuliaasti, ja vievän mukanaan kaikki osaston lapset... kivuliaasti, mutta olet myös Patch Adams".

Bonuksena superangstinen teinipoika joka ihailee Barrya ja on kasvattanut toisen pikkusormensa kynnen pitkäksi ja värjännyt hopealla, aivan kuten Barrykin on tehnyt sillä he ovat veriveljien sijaan kynsiveljiä tai jotain.

Tuottajana Oliver Stone, joten kaipa se kynsi viittaa johonkin hänen kokkelivuosiinsa. No, ainakin jotkut olivat kamaa vetäneet, sillä Iron Maze voitti Tokyo International Film Festivalilla parhaimman käsikirjoituksen palkinnon.

Onneksi loppu sentään on kuin jostain Disneyn perhe-elokuvasta jossa kaikki ovat yhtä suurta perhettä.

Kiitos J.T Walshille kun pysyttelit tyynenä ja pyrit tuomaan tolkkua sisältöön.

Tähdet: *

Iron Maze

Doctor Strange: The Sorcerer Supreme (2007)

Huippuneurokirurgi Dr. Butcher MD... ei kun sori, siis tohtori Stephen Strange keskittyy nyt edustamisen ja rahankeruun sijaan ihan oikeaan potilastyöhön. Mistä syystä hän jättää hoidon kesken ja painuu mäkeen. No, ehken minäkään toivoisi kirurgikseni ihmistä joka näkee toistuvia demonisia näkyjä, koska sellainen saattaisi häiritä kun pitää viipaloida maksaa tai jotain. Erään näyn seurauksena Strange ajaa kolarin ja loukkaa kätensä, mikä johtaa työttömyyteen ja lopulta vararikkoon. Hmm, jos hän kerran oli sairaalansa tunnetuin nimi joka keräsi paikalle sekä julkisuutta että runsaasti rahalahjoituksia, eikö hän siis olisi voinut jäädä vaikkapa sairaalan hallintoon tekemään muita töitä kuin työntämään skalpellia kalloihin? Toisaalta silloin Strange ei kenties ajautuisi epätoivoon, itsemurhayritykseen ja lopulta voittaisi ahdinkoaan. Siispä mystisen viestin saattelemana Strange patikoi Tiibetiin, kiipeää vuorelle ja päätyy mystisten taikurimunkkien opetukseen. Täällä hänen kätensä ja mielensä parannetaan, egoistisuus sekä narsismi karkoitetaan ja miehestä tulee taikurimestari joka käyttää kykyjään supersankaruuteen. Lisäksi hänen parran- ja hiustenkasvunsa saa hänet näyttämään John Wickilta:

Mutta supersankaruus saa vielä odottaa, sillä ensin pitää oppia hallitsemaan voimia ja se edellyttää sekä Rocky nelosta muistuttavia treenauksia (siis niitä Rockyn itsensä Venäjällä suorittamia fyysisiä raadantoja) ja ilmeisesti Dark Side of the Moonin kuuntelua oikeasssa mielentilassa. Kun suuri pahuus eli Saatana on koomassa olevien lasten kautta nousemassa maan päälle on Strangen otettava paikkansa luvattua vapahtajana, mistä hänen taikurioppilaskollegansa Mordo ei yhtään diggaa ja koettaa pistellä kapuloita rattaisiin.

Vahvasti tietokoneistettu animaatio jossa hahmot toki ovat ns. käsinpiirrosta, mutta taustat, ajoneuvot ja efektit (myrskyt, räjähdykset, tms.) ovat silkkaa binäärikoodia, ja niiden hiirettömien hahmojen liikkeissäkin näkyy kompuutterianimoinnin apua koska varsin painovoimatonta toiminta usein on. Esimerkiksi valoefekteissä tietokonevahvistus ei ole haittaavaa, mutta muutoin se on samalla tavalla valitettavan silmiinpistävästi muusta eroavaa samoin kuin muinoin kalvoanimaatioissa se irtoavan oksan väriero taustasta.

Piirros ei ole aivan yhtä kulmikasta kuin esimerkiksi tuon edellisen postauksen Hulkeissa, mutta edelleen samassa tyylissä pysytään ja esimerkiksi ihonväritys on edelleen samanlaista tasapintaista väriä jossa on yhdenlainen vaalea beige ja toisenlainen tumma väri varjona, mutta ei sen suurempia sävyeroja.

Liike on sujuvaa ja musiikki sopivaa eikä tämä origin storykaan ole hullumpi, vaikka tätä päivää ja elokuvan kautta ajatellen se tuntuukin täysin samalta kuin Batman Begins feat. taikuus. Lisäksi tämä myös minimoi tohtorin live action-versiota kertomalla aikalailla samaa tarinaa ja siksi onkin hämmentävää, että vuoden 2016 ns. oikeilla näyttelijöillä tehdyn elokuvan kirjoittajakrediiteissä ei mainita laisinkaan animaatioelokuvan tekijöitä. Varmaan ottanut päähän, mutta nimenomaan julkaisuajankohtaa ajatellen Christian Balen kolme vuotta aiemmin koetut vuoristomunkkiseikkailut ovat tarpeettoman läheisiä, jolloin sieltäkin suunnasta olisi voinut tulla pyyntöjä käsikirjoittajien nimilisäyksistä. Syntytarina on siitäkin huolimatta sopivan toimiva ja animaatioelokuva on jo pitkälti sen vuoksi vuoksi mainiota katseltavaa. Lisäksi pidän siitä miten Marvel-elokuvia ja niiden tunnettua universumia yleisesti ajatellen tämä tuntuu varsin erilaiselta kuin muut, elokuvan ajautuessa useastikin varsin kauhuleffamaisiin sävyihin, joskin pysytellen juuri ja juuri poissa suoranaisesta kauhusta. Kaupungilla kävelevät pahuuden valtaamat pupillittomat lapset ovat kyllä silkkaa Romeroa.

Lopputulos saa kaipaamaan tarkempaa viimeistelyä jossa perinteinen ja modernimpi animaatio olisi sulautettu paremmin yhteen ja muutoinkin olisi joitakin yksityiskohtia tarkennettu, jolloin muuten oltaisiin täysin pyyhitty pois Benedict Cucumberin version tarpeellisuus kun tämä olisi ainoa mitä tarvittiin ja se riittää koska hyväksyvän nyökkäyksen tohtorin animaatioilmentymälle antaa.

Tähdet: ***

Doctor Strange: The Sorcerer Supreme

Wolverine (Hulk Vs Wolverine, 2009)

Joka on siis pikemminkin Hulk, koska mukana tällä dvd:llä on kaksi tarinaa joissa molemmissa esiintyy Hulk, mutta vain toisessa Wolverine. Lisäksi takakannen antaman alkuperäisnimen perusteella tuo ensimmäinenkin osa antaa Hulkin ottaa pääosan ja jos mennään vielä pidemmälle, niin näyttäisipä molemmat sisältävä alkuperäisjulkaisu olevan vain Hulk Vs., että näin vielä katsomatta koko tapausta ajan epäilemään Wolverinen olevan olemassakaan.

HULK VS. WOLVERINE

Jokin mitä amerikkalaiset kutsuvat Hulkiksi tuhoaa kanadalaisessa vuoristossa paikkoja, joten hallitus lähettää Wolverinen pysäyttämään tämä ns. Hulk - joka siis on vanha tuttu oikea Hulk - keinolla millä hyvällä. Wolverine seuraa tuhojälkiä löytääkseen aran puolialastoman pikkumiehen, Bruce Bannerin ja haistaa hänessä vaaran, mutta mitä haittaa tuollaisesta ruipelosta muka olisi ja siksipä Wolverine alkaa kovistelemaan Brucea. Sitä voisi pitää virheenä koska nyt Bruce suuttuu ja vihreäksi muuttuu ja Wolverine saa nyrkistä naamaansa. Tappelu kuitenkin keskeytyy kun Deadpool, Sabretooth ja kaksi muuta Wolverinen Ase-X-menneisyydestä tuttua henkilöä tainnuttavat heidät ja vievät molemmat vanhaan kotoisaan laboratorioon leikeltäväksi. Hulkista kun voisi saada uutettua mitä-lie-gammanestettä jota käyttää tulevien ihmishirviöiden luomiseen. Wolvien on siis paettava ja saatava huumattu Bruce raivostumaan jotta voitaisiin yhdessä vetää koko laitos muussiksi. Mutta niin Wolverine kuin muutkin paikalla olevat saavat huomata, että herätetty Hulk ei toimi suunnitelmien mukaan ja jokainen aie Hulkia kohtaan vain suututtaa häntä enemmän. Sitten.... ei mitään, leffa jätetään tyystin kesken ja lopputekstit koska tällä ilmeisesti vain haluttiin myydä seuraavakin Marvel-julkaisu, joten se jätetään aikalailla teaseriksi. Tämä on saippuasarjameininkiä, että mitään ei viedä loppuun saakka koska pitää jättää ratkaisu seuraavaan jaksoon, jossa sielläkään sitä ei kerrota koska se pitää säästää seuraavaan jaksoon.

HULK VS. THOR

Loki on taas kiukkuinen Thorille ja haluaa kostaa hänelle käyttämällä apunaan vangitsemaansa Bruce Banneria. Suututetaan Brucesta esiin Hulk, irroitetaan taikakeinoin heidät erillisiksi hahmoiksi ja ohjastetaan banneriton Hulk kohtaamaan Thor. Joskaan ei varmaan tule kenelläkään yllätyksenä se, että kauaa ei Loki pysty Hulkia hallitsemaan ja kohta koko Asgård on menossa sekin muussiksi.

Tämäpä hieman hölmöä: teos ilmoittaa kannessaan, että se on suomeksi puhuttu, mutta onneksi myös mukana olevan kotimaisten harakanvarpaiden ohella ne perinteiset kolme muutakin pohjoismaista tekstitysvaihtoehtoa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan mukana toki ovat suomi, ruotsi, norja ja tanska, kuten myös alkuperäiskieli englanti, mutta kaikki ainoastaan dubbauksina, ei tekstitysvaihtoehtoja laisinkaan. Ei se nyt mikään ongelma ollut ja katsoin Hulkit vaivatta alkuperäisääniraidalla ilman tekstitystä, mutta heille jotka haluaisivat kokea elokuvan samoin ja silti saada tekstityksen, ei sellaista vaihtoehtoa levyllä ole vaikka näin kerrotaan.

Perustasokasta animaatiota jossa liike on varsin sujuvaa ja piirros tarpeellisen ilmeikästä, mutta silti varsin simppeliä jotta sitä ei voi aivan liian yksinkertaiseksi haukkua, vaikkakaan ei myöskään kehua kenenkään tavoitelleen mitään sikstiiniläiskappeliakaan. En vieläkään oikein oikein pidä tästä näille animaatioelokuville tyypillisestä kulmikkaasta piirrostyylistä, kun en minä nyt Wolverinea katsoessani halua saada mielikuvia Minecraftista, mutta ei se ylitsepääsemätön ongelmakaan ole, edustaahan se jokseenkin kunnialla oman aikakautensa tyyliä. Ainakin osittain Wolverine- ja Thor-osuuksilla on eri animoijat, taikka sitten jälkimmäiseen on käytetty enemmän vaivaa koska sen väritys on huomattavasti sävykkäämpää ja piirros yksityiskohtaisempaa mikä ei ehkä paljastu noista ylempänä olevista yksittäisistä kuvista. Legopalikoita ne molemmat siltikin ovat.

Ääninäyttely on pääosin sopivaa, vaikkakin etenkin Hulk Vs Wolverinen kohdalla suurin osa dialogista nyt koostuukin pelkistä murahduksista ja tuskanhuudoista, että jos verrataan ensimmäiseen Terminatoriin oli Schwarzenegger suhteessa aikamoinen suupaltti. Siten dubbauksessakin on päästy suht' helpolla.

Wolverine-osuuden suurin ongelma on se, että tällaisenaan se on aika surkea ilmestys, koska mukaan tuodaan viitteitä Wolverinen alkuperästä johon ei kunnolla panosteta ja vaikka sen sivuuttaisi niin elokuva jätetään silti täysin kesken. Tämä ilmeisesti olikin suunniteltu esiosaksi myöhemmälle Wolverine and the X-Men-animaatiosarjassa käytävälle tarinalle, mutta teaserin sijaan ei varmasti olisi paljoa vaadittu jotta Hulk Vs. Wolverinesta olisi saatu aikaiseksi sellainen teos joka olisi tuntunut myös omalta yksittäiseltä tarinaltaan eikä vain elokuvalta jolta loppui filmi kesken. Se pilaa aika paljon kokemuksesta kun muutama minuutti lisää ja oltaisiin saatu lopetuskin mukaan. Erityisen ärsyttävää tässä on se, että elokuva, tms. ei lopu edes cliffhangeriin jotta sen ratkaisua odottaisi näkevänsä toisaalla, vaan se vain loppuu kesken meneillä olevan tappelun. Joskin tietäen myöhemmän jatkon pystyy tästä nimenomaisesta animaatiovierailusta näkemään, että suurempaa oli ollut mielessä kuin mitä levylle saakka päästettiin.

Thor-puoli toimii omillaan paremmin, koska vaikka siinäkin tehdään viitteitä muualle niin ne ovat vähäisempiä merkitykseltään, ollen vain osoituksia yleisfiiliksestä kuin kertomassa jostain oman jaksonsa ansaitsevista tarinoista. Tämä on enemmänkin vain se perusjakso jossa kohdataan tämän viikon monsteri, vaikka se nyt sattuukin olemaan jonkin puuhirviön sijaan merkittävä Marvel-hahmo. Sinänsä tässä olisikin voinut olla jokin geneerisempi lihashirviö jota Loki käyttäisi marionettinukkenaan, ettei juoni erikseen vaatinut nimenomaan Hulkia mukaan ja lopetus esimerkiksi ei johda mihinkään sellaiseen joka osoittaisi Hulkin olleen työkaluna merkittävämpi kuin sen nimettömän esimerkkipuuhirviön. Se toki tekee kertomuksesta vähemmän tärkeän kuin Wolverinen viittaukset Ase-X-historiaan, mutta näin yksittäisenä jaksona se on toimivampi.

Musiikki on molemmissa aivan loistavaa ja menisi täydestä missä tahansa suuren budjetin liveactionleffassakin (tai no, aivan yhtä animaatiota nekin nykyään ovat).

Ja molemmat ovat tietenkin varsin sujuvaa ajantappoa, joskin aika selvästi hieman isommille lapsille suunnattuja, sen verran väkivaltaisia molemmat ovat ja varsinkin Wolverine-osuus sisältää niin runsaan määrän sekä verta että irtoraajoja, että gorehoundit iloitsevat. Tietenkin tuttuun Marvel-tyyliin ei haittaa vaikka pää irtoaa, sitä vain ravistaa pölyt harteiltaan ja kaikki on taas ihan super. Mutta hetken se pääkin ehtii olla muissa maisemissa.

Tähdet: ***

Wolverine

Vaikenemisen hinta (Fall: The Price of Silence, 2001)

Toisen Daniel Baldwinin ohjaaman elokuvan kohdalla totesin seuraavaa: "Kuten The Tunnel todistaa, niin Baldwinin katraan Danielkin on kunnostautunut elokuvaohjaajana. Tosin tässä tapauksessa kunnostautuminen on sama kuin jos räkäkännissä oleva pultsari ymmärtää laskea housunsa ennen kultaista suihkua, sillä The Tunnelin perusteella Daniel Baldwin on elokuvaohjaajana yhtä hyvä kuin elokuvanäyttelijänä ja jo ensimmäisten 10 minuutin aikana olin ehtinyt useampaan otteeseen kysyä itseltäni "onko tämä huonoin elokuva koskaan?""

No, nyt on sitten vuorossa miehen vuotta ennen The Tunnelia tekemä esikoisohjaus.

Mafian gorilla Jeremy (Michael Madsen) on päätymässä vankilaan murhasta, mutta miehen entinen lanko ja sopivasti FBI-agentti (Joe Mantegna) tarjoaa ulospääsyn tilanteesta: juorua pomostasi Kingista (Lawrence Dane) ja pääset todistajansuojeluun.

Lojaalina heppuna Jeremy kertoo tilanteesta juurikin pomolleen, joka kehittää mielestään nerokkaan suunnitelman: suostu ja minä hoidan loput. Ei, älä pelkää, ei sinulle käy kuinkaan.

Siispä tottakai King lähettää tappajaveljekset Carlettit (Chad McQueen ja Daniel Baldwin) pitämään huolen jotta Jeremy tai ehkäpä joku muu (hmm...?) ei enää vastaisuudessa puhu kuin korkeintaan Haley Joel Osmentille.

Vaikenemisen laki on piiiiiiiiitkästyttävä elokuva eikä sen mä oon niin äijä, että-näytteleminen aiheuta juuri muuta kuin myötähäpeää, varsinkin kun herra Baldwin on keskittynyt ohjauksessaan nimenomaan siihen kuinka muka v*tun badasseja jokainen äijä - hän mukaanlukien - elokuvassa on. Siltikin kun vertaa tuohon edellä mainittuun The Tunneliin on Vaikenemisen hinta varsinainen peukuttamisen arvoinen yllätys ja aikalailla hyvä esimerkki siitä miksi jaksan panostaa näihin B-elokuviin: toisin kuin isojen budjettien ja isojen tekijöiden elokuvat, ei näitä tällaisia kohtaan ole edes niitä ennakko-odotuksia, että se on varmastikin vähintäänkin ihan hyvä koska tekijät määrittelevät sen sellaiseksi. Jokin Martin Scorsesen, Steven Spielbergin tai vastaavan leffa voi toki osoittautua pettymykseksi, mutta niissä on oikeastaan poikkeuksetta tuotantoarvot kohdillaan ja siten aikaa, rahaa sekä lahjakkuuksia apuna. Joten jos Scorsese-leffa on huono on se yleensä enemmänkin odotuksiin nähden heikompi kuin varsinaista sontaa, vaikka toki ajoittain henkilökohtainen mielipide saattaakin tuohon jälkimmäiseen kallistua. Ja jos se osoittautuukin todella hyväksi, niin mikä yllätys se muka olisi koska niinhän sen pitkin olla.

Vaikenemisen hinta puolestaan kuuluu siihen elokuvien sarjaan joissa on kenties tekijöitä jotka houkuttavat katsomaan (ts. Michael Madsen, tms.), mutta jollaista kohtaan ei ole todellisia odotuksia, kuin ehkä korkeintaan negatiivisia joita minulla oli The Tunnelin perusteella. Jolloin jos sellainen elokuva ei olekaan ihan sontaa on se mitä todennäköisemmin jo tuolloin noussut positiivisen puolelle, joten kyse on suhteellisuudesta. Pieni kala, iso kala ja jonkinasteinen lampi.

Se missä Vaikenemisen hinta nimittäin yllätti on siinä, että toisin kuin olisi olettanut ei kyseessä olekaan toiminta-elokuva vaikka kuinka takakannen pyssyttelykuvat, juonikuvaus ja lajityypitys niin antaakin ymmärtää. Toki tässä on lajityyppiin sopiva perusrunko pahiksista ns. petturin perässä ja häntä suojeleva kyttä, mutta esimerkiksi kaksi jälkimmäistä ovat suuren osan elokuvaa poissa kuvioista ja pääosa keskittyykin tappajaveljesten keskinäiseen hengailuun sekä läpänheittoon. Silloin harvemmin kun siirrytään Madsenin ja hänen kyttäsuojelijansa (Karl Pruner) seuraan on sekin ruuanlaittoa sekä muuta arkista aherrusta esimerkiksi joidenkin takaa-ajojen sijaan. Tämä saattaakin tulla pettymyksenä heille jotka nimenomaan odottavat toimintaa muuallakin kuin puheissa, sillä tosiaankin kyseessä on elokuva joka pyrkii kietomaan pauloihinsa näyttelemisen, henkilökemioiden ja terävän sarjatulidialogin avustuksella kuin ammuskellen. Sääli vain ettei yksikään niistä kolmesta koukuksi tarkoitetusta seikasta ole onnistunutta, joten sen kokemani positiivisen yllätyksen pitää tulla vain siitä ettei elokuva ollutkaan nimenomaan sitä mitä yleensä tämänkaltaiset teokset tuppaavat olemaan. Siispä peukut ideasta, ei toteutuksesta.

Tähdet: **

Vaikenemisen hinta

Peter Fonda 1940-2019

Operaatio Stormbringer (Frogmen: Operation Stormbringer, 2002)

Seuraava jenkkiarmeijan alalajike vauhtiin ja kyllä, tämänkin taustalta löytyy Avi Lerner ja muut samat tutut nimet kuin tuosta edeltävän postauksen Marinesista sekä niistä kaikista muistakin vastaavista Operation Delta Forceista, etc.

Ja kas! Operaatio Stormbringer on toiselta nimeltään U.S. Seals 3: Frogmen.

Niin ja tietenkin myös U.S. Seals 3: Dead or Alive sekä Commando Deep Sea.

Sammakkomiehet, joka ei siis vesillä ja maalla liikkumisesta huolimatta tarkoita jotain amfibifista ihmiseläintä vaan ihan vain navy sealseja ja he ovat tällä kertaa superpahan terroristi Casperin (Bentley Mitchum)  perässä. Kiinniotto-operaation (ei vielä Stormbringer. Joskaan sitä titteliä ei taideta käyttää myöhemmänkään mission aikana) alkaessa eräs sammakkomiehistä kertoo vaimonsa menevän seuraavana päivänä synnyttämään, joten ihan satavarmasti tämä mies menehtyy tällä reissulla. Jep.

Tehtävän siis mentyä käsille on aloitettava uusi ja nyt ryhmänjohtaja Rickillä (Tyler Christopher) on aiempaa suurempi motiivi onnistua saamaan Casper kiinni, kuolihan hänen vuokseen hyviä miehiä kuten se tuleva isä joka muutti vaimonsa leskeksi. Siispä matkataan Albaniaan estämään Casperia saamasta jotain atomivetylaserpommia tai jotain ja tottakai tämä hyvin yhteenhitsautunut sammakkomiestiimi on koostettu sotilaista joilla ei joko ole aiempaa kenttäkokemusta tai eivät vain muuten ole Rickin mieleen, kuten vaikkapa se kollega jota hän syyttää edellisen tehtävän epäonnistumisesta ja terroristiopas joka oli vielä pari päivää sitten Casperin bestis. Vai oliko? Ettei vain olisi Casper itse? Sepä vasta olisikin yllätys kun mies kuitenkin pääsi yhden edellä esiintyvän kansivaihtoehdon ainoaksi ihmisvalinnaksi.

Operaatio Stormbringer on ihan samaa tauhkaa kuin ne kaikki muutkin. Jopa niin paljon, että levyt voisi sekoittaa keskenään eikä huomaisi katsovansa väärää elokuvaa koska se ei sisältönsä perusteella olisikaan sellainen. Aivot narikkaan ja rutiinitoimintaa. Sinänsä se Casperiin liittyvä susi lammasten vaatteissa-idea oli kelvollinen, että ainakin hetken verran oli kirjoittajille annettu mahdollisuus tuoda mukaan jotain liukuhihnaa yritteliäämpää, mutta se jääkin ainoaksi hetkeksi kun kulmakarvojaan nostaa, muutoin mennään eh!-tasolla jälleen kerran.

Vein kirpparille, hintapyyntönä 0,50€.

Tähdet: *

Operaatio Stormbringer

Marines (2003)

Jenkit haluavat saada tšetšeenisissipäällikkö Antonovin (Hristo Shopov) kiinni elävänä taikka mielummin kuolleena, mutta tottakai sotilasoperaatio menee käsille ja pian on pelastettava omia poikia. Siispä merijalkaväen tiimi yhteistyössä venäläisten sotilaiden kanssa lähetetään matkaan ja diili on, että jenkit saavat pelastaa omat vangituksi jääneet kaverinsa kun venäläiset saavat Tšetšenian. Ihan hyvä niin, sillä mitä hittoa sillä maalla tekisikään kun ei siellä kuulemma ole muuta kuin lunta ja jakkeja. Hetken jenkit ja venäläiset esittelevät toisilleen kivestensä kokoja, mutta sitten sissit iskevät ja tappavat lähes kaikki venäläiset sotilaat, että ilmeisesti amerikkalaiset voittivat tämän erän. Huomioitavaa on se, että jenkit ottavat mukaansa venäläiset aseet jotta eivät pistäisi silmään vieraalla maaperällä, mutta kukaan heistä ei sitten osaa siellä käytettävää kieltä, joka voisi olla ihan hyödyllinen taito jos ei halua paljastua vierasmaalaiseksi. No kuitenkin, kuljetaan kera henkiin jääneen venäläissotilaan, ammutaan matkalla vähän porukkaa, konttoripomot haluavat keskeyttää tehtävän, mutta ei tässä mitään ranskalaisia olla ja lopulta pelastetaan maailma.

Marines on taas yksi niistä Avi Lernerin (feat. Boaz Davidson) tuottamista murica, fuck yeah!-patriotismielokuvista joihin lukeutuvat muun muassa sellaiset mestaripökäleet kuten U.S. Seals, U.S. Seals 2, Submarines, Air Strike, Operation Delta Force 1-jotain 128, etc. ja taas etc. Siispä niitä suoraan videolle-toimintaleffoja joissa vuoron perään nosteltiin jotain jenkkisotilaiden eri lajikkeita ja erikoisyksiköitä esille, tehden heistä kaikista voittamattomia sankareita tappamassa turbaanipäitä, tms. Toimintaelokuvia amerikan persuille, jotka tosin saattavat toimia muillekin vaikkakin hieman eri syistä, nämä kun ovat elokuvia joiden tahattomasta komiikasta saa usein suurimmat ilonhetket ja guilty pleasuren ohella niin huono että hyvä-titteli on useammin kuin kerran ojennettavissa. Ongelmia niille nauramisessa tuo se, että koska ne kaikki ovat tehty tismalleen samalla tavalla ja suunnattu samalle yleisölle niin sitä syystäkin olettaa kaikkien huvittavan yhtälailla, mutta parhainta on kuitenkin pitää niiden katselujen välillä taukoja, koska muutoin yliannostus vain muistuttaa etteivät ne ole hyvin tehtyjä elokuvia.

Marines on huonosti näyteltyä jenkkiuhoa jossa toki hieman vihjaistaan, että kyllä jostain toisestakin maasta löytyy heeroksia, mutta paisuneimmat pallit ovat aina ja ikuisesti Made in America. Tästä syystä Marinesin tuotantoporukka on kotoisin Palestiinasta.

Ammuskelua, räjähdyksiä ja äijäilyä on riittämiin, joten niiden suhteen näläntunne täytetään. Joskin mainittavaa on ettei näitä toteuteta mitenkään erikoisesti, jolloin liukuhihnameiningillä mennään vaikka meteli sitä ehkä koettaakin piilotella. Rutiinipölhöilyä siis, mutta valitettavasti ei ainakaan tämän katsojan fiilistä ajatellen tarpeeksi innostavasti jotta siitä saisi todellisia riemunhetkiä koettavaksi. Aivan liian laiskalla rutiinilla toteutettu toimintaleffa jotta oikeasti piristäisi, jonka vuoksi suositellaan siis puoliväsyneenä katsottavaksi jotta se mielummin tuudittaisi uneen kuin herättäisi siitä.

Kansivaihtoehdoistakaan ei saa kunnon otetta, mitä nyt tuo vasemmalla on lähinnä huvittavaa.

Koko matkan mukana pysyttelevää venäläissotilasta esittävä Mark Ivanir on suhteessa muihin aika mainio ja hän on ainoa jonka hahmossa on edes jotain sisältöä, hänen ollessa se tyyppi joka saattaa olla petturi tai sitten ei. Ei ole.

Lisäksi hän muistuttaa olemukseltaan Ron Perlmania ja sovitaan, että se on hyvä juttu.

Marines ja kollegansa ovat täsmäohjuksia kohti farkkuhaalaria pitävää Billy-Bobia jolle Budweiser merkitsee lempijuoman ohella serkun kanssa tehdyn lapsen nimeä. Jiihaa!

Huomautettakoon, että tuottajille tyypilliseen tapaan Lernerin nimi löytyy myös muunlaisistakin teoksista kuin B-elokuvista, mutta aika harvassa ovat hänen Talo jalavan varjossa-yrityksensä.

Tähdet: *

Marines

Demons from Her Past (2007)

25 vuotta sitten Allison (Alexandra Paul) oli kahden miespuolisen kaverinsa kanssa ajamassa landeversiota torimunkista ja he sattuivat kuolettavasti törmäämään pikkupoikaan. Kaverit tietenkin pakenivat paikalta ja antoivat Allisonin kantaa syyn, minkä seurauksena hän joutui kolmeksi vuodeksi vankilaan ja päätyi kotikylässään ei-toivotuksi henkilöksi. Neiti siis muutti pois ja pysyi poissa aina tähän päivään saakka kunnes oli palattava isoäidin hautajaisiin. Tietenkään Allison ei ollut todellisuudessa pysynyt poissa, sillä vaikka hän ei ollut fyysisesti paikalla oli mieli edelleen pysynyt onnettomuudessa ja siinä kuinka kaverit valehtelivat päästäkseen itse pälkähästä. Siispä nyt Allison haluaa totuuden tulevan esiin, mutta kotikylässä on ihmisiä jotka eivät sitä halua. Se on se sama perusjuttu kuin aina, että menneisyydessä peiteltiin jotain koska osallisina oli jotain kaupungin kermaa ja nyt totuuden pelätään aiheuttavan samoja ongelmia heille kuin tuolloinkin. Luonnollisesti yksi kavereista on nyttemmin juoppo koska tuntee syyllisyyttä.

Demons from Her Pastin ohjannut Douglas Jackson on tehnyt mittavan uran tv-elokuvien parissa, millainen myös tämä nyt vuorossa oleva teos on ja jos pelkkien nimien perusteella voi päätellä millaisia Jacksonin elokuvat ovat, niin katsokaapa näitä: Sisäkön salaisuus, Tappava lavastus, Äidin pikku enkeli, Justinen synkkä salaisuus, The Perfect Husband, The Perfect Marriage, The Perfect Neighbor... jatkanko vielä? Tämä nimisarja kertoo pikkutrillereistä joissa on saippuasarjamaista esiintymistä ja samanlaisia käänteitä, elokuvien vaikuttaessa kerta toisensa jälkeen mistä toi on tuttu?-naamojen kaatikselta ja sisällön syvyys on kuin Maybelline-mainos kiiltopintaisella paperilla. Itse asiassa olen nähnytkin muutaman Jacksonin elokuvista ja ne tosiaan ovatkin olleet sellaisia nyyhkyjännäreitä kotirouville, että tottakai niiden nimet ovat juuri tuollaisia koska ne ovat rakennettu kertomaan katsojalle mistä on kyse, aivan samalla tavalla kuin mikä tahansa joka koettaa jo kannellaan, tms. vetämään oikean yleisön puoleensa. Tämä vielä ei ole kriittinen osoitus elokuvien kuten Demons from Her Pastin tasosta, vaikka myönnettäköön etten ole tällaisen varsinaista kohdeyleisöä ja siten altis näkemään enemmänkin vikoja kuin mitä niitä jonkun toisen silmissä on, mutta se kuitenkin on huomio siitä kuinka tällaisten elokuvien tekijät nimenomaan tuntevat yleisönsä ja kohdistavat ne suoraan heille.

Demons from Her Past on ihan tavanomainen televisiojännäri joka edustaa sitä vanhaa klisettä, että tv-leffat ovat jotenkin B-sarjaa eivätkä yhtä hyviä taikka laadukkaita kuin ns. oikeat elokuvat. Ja onhan tämä. Tämä on juuri sellainen kuin aikaisemmin kuvailin eli saippuasarjamainen, mikä tulee esille esimerkiksi valaistuksessa jossa peitetään kasvojen juonteita, äänimaailmassa jossa dramaattisen dialogin päättyessä tulee se rautalankavääntöääniefekti (vrt. salamanisku otollisella hetkellä) ja kuvaus pysyttelee lähes yksinomaan lähikuvissa jotta likinäköisimmätkin pysyvät kärryillä. Lisäksi asioita toistellaan niin usein, että vaikka poikkeaisi vessassa useammankin kerran niin ei taatusti putoa kärryiltä.

On aika vaikea sanoa ovatko näyttelijät hyviä vaiko eivät, sillä esiintyminen on varsin pinnallista ja siten hyvin linjassa elokuvan sävyn kanssa, että se on ainakin asiayhteys huomioiden toimivaa, mutta samalla kaikki on niin mitäänsanomatonta ettei silläkään olisi mitään merkitystä jos koko elokuvaa ei olisi olemassakaan. Tällaisella elokuvalla ei juuri arvosteta katsojaa ja se nähdään siinä kuinka joidenkin seikkojan kanssa ei edes yritetä koska ei uskota kenenkään välittävän siitä. Mitä tuosta asiavirheestä, ei kukaan huomaa sitä kuitenkaan. Demons from Her Past onkin parhaimmillaan silloin kun se pyörii olohuoneen televisiossa ja olet itse keittiössä tiskaamassa, kuullen aina silloin tällöin repliikin taikka laukauksen. Tämä on vain yksinkertaista ja laiskaa elokuvaa.

Tähdet: **

Demons from Her Past

Stark Raving Mad (2002)

Ben (Seann William Scott) pyörittää yöklubia ja on järjestämässä kovaääniset ravet jolla  on tarkoitus peittää kellarista tulevat äänet, siellä kun porataan seinään aukkoa koska Ben junailee samanaikaisesti varkautta naapuriin. Tarkoitus olisi nyysiä eräs patsas velanmaksuksi rikollispomo Gregorylle (Lou Diamond Phillips), mutta todellisuudessa Benin suunnitelmiin lukeutuu jotain aivan muuta. Lisää keitokseen sekalainen joukko häiriöitekijöitä kuten innokas pikaruokalähetti, aasialaisgangsterit, tottelematon dj, reivaajiksi soluttautuneet viranomaiset ja tanssimusiikkia niin eiköhän siitä ihan hyvä ilta sukeudu. Paitsi jos se tanssimusiikki on E-Typea. Silloin ei kenelläkään ole kivaa.

Takakannessa on maininta Seann William Scottin kohdalla, että hän on "yksi Hollywoodin uusista, nousevista kyvyistä..." ja olen tainnut mainita tästä jo jonkun aikaisemmankin Scottin elokuvan kohdalla (jep, Bulletproof Monkin), että hänestä koetettiin kovasti leipoa uutta suurta tähteä juuri suunnilleen tässä vaiheessa uraansa, mutta ettei muutamasta hittihausta huolimatta kipinä iskenyt tulta ja Chris Evansin sijaan hänestä tuli Hayden Christensen. Tätä kuluvaa päivää ajatellen en itse asiassa edes muista missä olisin Scottin viimeksi nähnyt, mutta äkkivilkaisu filmografiaan kertoo että jos sieltä karsitaan pois ääninäyttelyt ja paluu Stifleriksi (joka kuitenkin oli hänen alkuperäinen läpimurtonsa), ei siellä nyt aikamoiseen toviin ole hirveän huomattavia teoksia ollut. Goon-jääkiekkokomediat lienevät ne suurimmat hänet itsensä huomioiden ja ainakin mies näyttää tehneen varsin säännöllisesti töitä, että se on enemmänkin vain profiili joka on himmennyt. Ei niin ettäkö oikeasti odottaisin näkeväni Scottin isoissa tuotannoissa koska mikään fani en todellakaan ole, mutta koska pidän häntä aivan samanlaisena kuin vaikkapa edellä mainitut Evans ja Christensen, on mielenkiintoista pohtia miksi joku heistä mutta ei joku toinen.

Tämä Stark Raving Mad ei mikään ison budjetin leffa ollut ja Scottin ohella tunnetuin nimi on Lou Diamond Phillips, joten tämän elokuvan suurin huomioarvo lienee ollut siinä, että se on A Band Apartin tuottama ja se taas tuo peliin nimen Quentin Tarantino. Ja vaikka Tarantino onkin ollut vain nimi firman papereissa, on hänen henkeään selvästi haettu varsinkin hahmojen tavassa esittää dialogia ja siinä mitä siinä tekstissä on luettavana. Jo elokuvan aloittava Scottin liikkeessä kameralle pitämä monologi Buffalo Billista ja hänen kohtalostaan on juuri sitä popkulttuuribullshittausta joka Tarantinoon ehkä edelleenkin yhdistetään ja kenties asiaan vaikuttaa nahkatakki sekä saniteettitilat, mutta tilanne tuo mieleen Tim Rothin kertomassa hetkestä kun meni kamalastin kanssa vessaan ja paikalla oli tullihenkilökuntaa. Elokuvassa on muitakin vastaavia ns. tarantinomaisia hetkiä (juonesta irrallista puhetta grungemusiikista, kissoista ja muusta sellaisesta joka ei äkkiseltään tunnu vievän mihinkään, mutta kuitenkin elävöittää tilanteita), että mielleyhtymiltä ei voi täysin välttyä. Joskin huomioarvoista on se kuinka kyseessä on pikemminkin jonkinlainen post Tarantino eli epileptinen leikkaus, kuvaleikittely ja modernimman musiikin käyttö tuokin mieleen Guy Ritchien, jonka ensimmäiset ohjaustyöt Puutaheinää ja Snatch saivat aikaiseksi vertailuja Tarantinosta speedia nauttineena. Näin ollen voinkin suht' suopein mielin suositella tätä Ritchien elokuvista pitäville, joskin ehkä hieman vähemmillä lahjoilla tehtynä.

Vaikka Stark Raving Madin kohdalla kenties olikin laskelmoidusti haettu jonkin Snatchin herättämää yleisöä ja se maksoi vaivaiset viisi miljoonaa dollaria, ei siitä kuitenkaan menestysilmiötä tullut kun se toi takaisin vain 50 tuhatta ja ajautui unohduksiin, saaden huomiota vain tämän blogin kaltaisissa jälkijättöisissä postauksissa. En minä oikein uskokaan, että tästä mitään kaupallista hittiä olisi tullutkaan eikä edes kulttiklassikkoa, riippumatta esimerkiksi julkaisuajankohdasta, mutta kyllä se olisi ihan hyvin saattanut kuolettaa kulunsa koska varsin kelvollinen elokuva on kyseessä. Siispä ihan mainiota bullshittausta, perushyvä kilpailu kelloa vastaan-tarina ja näyttelijät tekevät vähintään ok-tason työtä, että vaikk'ei erityisen muistettavasta elokuvasta olekaan kyse niin onnistuneesta ajantaposta kuitenkin.

Vai että täältä Michael Mann nappasi Tom Cruisen lookin Collateraliin:

Tähdet: ***

Stark Raving Mad

Steal (2002)

Slim (Stephen Dorff) johtaa extremevarkaiden ryhmää, joten rullaluistimet, urheiluautot, seinäkiipeily ja muotoiluvaahtokampaukset tulevat varsin tutuksi ja siinä ohessa tehdään sitten niitä ryöstöjäkin sekä kiusataan viranomaisia. Tottakai eräällä keikalla he saavat haltuunsa jotain jotka tuhma, korruptoitunut poliisipomo MacGruder (Bruce Payne) halusi itselleen ja nyt hän kiristää Slimia joukkoineen tekemään keikkoja omaan laskuunsa taikka vaihtoehtona on hauta. Tosin en oikein ymmärrä tätä kiristysjuttua kun MacGruder ei edes tiedä keitä ryöstäjät ovat, joten hänellä ei ole mitään vaikutusvaltaa heihin. Tai ei ole ennen kuin Slim kavereineen pitää huolen sellaisesta. Samaan aikaan Slim rupeaa tietenkin deittailemaan extremeurheilusta innostunutta poliisia, Karenia (Natasha Henstridge) ja luonnollisesti hänen tehtävänään on saada juurikin Slim ryhmineen kiinni. Voi ei!

Steal tai kuten takakansi kertoo eli Heist on sittenkin Riders ja on 2000-luvun alun ns. parkourbuumin tavanomainen edustaja, että sitä oikein ihmettelee missä Luc Bessonin nimi piileskelee. Onneksi ainakin mukana on jotain Taxi-elokuvasarjan tekijöitä jotta edes sitä kautta saadaan Besson-yhteys aikaiseksi. Siispä piikkihiuksia nuorukaisia, räikeitä värejä niin niissä hiuksissa kuin kameran filttereissäkin, sykkivää teknoa, kamera on siististi vinossa, kieli poskessa-fiilistä ja dialogia joka koostuu cowabungasta, radicalista ja EXTREMESTA!, joista jälkimmäinen näkyy tietenkin myös siinä kuinka jokainen mahdollinen Xgamesrullaluistelu sun muu vastaava muka supercoolurheilulajike on mukana menossa. Ja liikuttiin sitten maastopyörällä, urheiluautolla taikka jalan, tien tulee kulkea paikoissa joissa niillä ei normaalisti kuljeta ja vauhdin tulee olla luokkaa Barry Allen.

Kyseessä on kelvollinen välipala, mutta huolimatta kaikista yrityksistä päästä vauhtiin on Steal varsin väsähtänyt yritys surffata trendiaallolla kun se tuntui jo olevan laantumassa rasvatyyneksi. Harvassa ovat ne elokuvat jotka yltävät esimerkiksi alkuperäisen Myrskyn ratsastajien (1991) adrenaliinivyöryyn ja vielä harvemmassa ovat ne vastaavat tekeleet jotka onnistuvat tuomaan vauhtiin mukaan yhtä paljon järkeä, tasapainoa ja karismaa. Niin ja filosofista huttua, koska sellaisesta jokainen vastaava elokuva haluaa tulla huomatuksi. Sitä Steal ei tee, vaikka sekin muutamaan otteeseen nyökkää Kathryn Bigelowin elokuvan suuntaan.

Elokuvan ehdoton helmi on kyttäpomoa esittävän Bruce Paynen jenkkiaksentti, joka on niin naurettavan paksu ja teennäinen, että aivan kuin hän olisikin oikeasti joku Giovanni Panini jonka 70-lukurooli on huonolla äänisynkalla dubattu amerikaksi.

Lisähupia tuo toinen britti eli Steven Berkoff, joka hänkin vetää vastaavanlaisen absurdismiin yltävän texaksentin. Berkoff tosin esittää ammattitappavaa evankelistaelvisimitaattoria, että hän ainakin tarkoituksessa on niin sanottu hupsu hahmo, kun Paynen puolestaan pitäisi olla vakavissaan. Mutta ei ole, varmastikaan koska tajusi ettei Stealissa muutoin olisi tarpeeksi ilostuttavaa eloa.

Ei kuitenkaan ihan silkkaa yrjöä vaikka valittu viherfiltteri sellaiseen viittaakin.

Tähdet: **

Steal

Hard Cash (2002)

Ennen kuin kerron yhtään enempää elokuvan juonesta, niin heti alussa on kohtaus missä rikollisporukan raskaana olemista teeskelevän naisen vatsakumpu paljastuukin piiloutuneeksi kanssarikolliseksi, joka täten on vaatteiden alla roikkunut kääpiö (Verne Troyer). Hei, sen jälkeen kyseinen kääpiö menee piiloon vessanpönttöön. Antakaa tämän upota tajuntaanne ja koettakaa sen jälkeen ottaa elokuvan loppuosa vakavissanne. Tässä vaiheessa aikaa on kulunut juuri ja juuri puolitoista minuuttia.

Tämä edellinen osuus liittyy mestarivaras Taylorin (Christian Slater) ryöstösuunnitelmaan, joka muuten menee heti käsille ja hän päätyy vankilaan, että ehkäpä se mestarivaras on vain kunniatitteli.

Vapauduttuaan Taylor pyrkii seesteisempään, kunnialliseen elämään, onhan sitä huolehdittava tyttöystävä Paigesta (Sara Downing) ja tyttärestä Meganista (Holliston Coleman) jotka jäivät hetkeksi vaille isän ja miehen mallia. Työpaikka ambulanssikuskinakin oli jo odottamassa, joten tarjolla on ihan hyvä uuden elämän alku. Tottakai kaikki tietävät, että tällaisessa tarinassa on selvää se kuinka ex-rikollinen ei ihan noin vain siirry laillisille poluille. Siispä Taylor sattuu chillailemaan vedenlyöntitoimistolla juuri kun se keikataan ja yhden rikollisen loukkaannuttua hän hoitotyöntekijänä päätyy auttamaan tuota henkilöä ja kohta ajetaankin ambulanssilla toisaalle osoittamaan, että tämä kaikki olikin Taylorin junailema ryöstö. Se mikä ei tullut otetuksi suunnitelmassa huomioon on se, että he ryöstivät FBI:n valvoman paikan ja rahat ovat siten merkittyjä. Nyt on siis mietittävä miten tästä eteenpäin kun rahanpesuongelman ohella on välteltävä eksentristä ja tietenkin korruptoitunutta FBI:n Cornellia (Val Kilmer), selviteltävä juoneen oleellisesti mukaan kuuluvia ryhmän keskinäisiä epäluuloja ja tottakai mukaan astuvat kaikenlaiset petokset, venäläisgangsterit ja appelsiineja myyvä meksikolaissiirtolainen. Ay, dios mío.

Kuten elokuvan aloitus osoittaa on tässä tietoista huumoria mukana, mutta aivan niin koominen se ei kuitenkaan ole kuin alkuminuuttien perusteella voisi luulla vaan kyllä yritystä on ollut tehdä rikoselokuvaa jossa huumori on tekemässä henkilöistä samaistettavia, ei naurunalaisia. Hahmot ovat tietenkin enemmän taikka vähemmän ns. erikoisia ja olen esimerkiksi varma, että Val Kilmer on esittänyt jo liiankin usein FBI-agenttia joka vaikuttaa olevan hieman tärähtänyt, uppoutuen oopperan suloihin kuin tavarankantajat juoksuhiekkaan Johnny Weissmullerin Tarzaneissa.

Elokuva kallistuu loppua kohden vakavampaan suuntaan, mikä on mielestäni hyvästä sille koska ajoittain tuntui siltä kuin oltaisiin turhan väkisin yritetty olla hauskempia ja erikoisempia kuin on ollut ensinnäkään tarvetta ja toisekseen jollaiseen olisi ylipäätään kykyäkään. Tähän sitten yhdistetään väkivaltaista toimintaa ja letkeitä musiikkikappaleita, joten hetkittäin tulee myös mieleen halun olla tarantinoesque, mutta esimerkiksi oikeaoppinen bullshittausdialogi uupuu. Esikuvat eivät ole huonoja ja mukana on esiintyjiä joilla on joko jo kokemusta sopivista elokuvista taikka jotka voisivat sellaisiin istua, jolloin esimerkiksi kohtaukset joissa Slater ja Kilmer keskustelevat antavat viitteitä siitä mitä olisi saattanut olla. Yritystä ja ideoita tuntuu siis olleen, mutta keskittymiskyky hyödyntää niitä on jäänyt hieman puolitiehen ja siten esimerkiksi kaikenmaailman luulitko tosiaan, että luotan sinuun-käänteet muuntuvat rasittaviksi umpikujiksi. Olen kuitenkin kakampiakin lajityypin esiintymiä nähnyt, että kyllä tämän paremman puutteessa katsoo, mutta kyllä sitä kuitenkin toivoo että jos halutaan toisintaa taikka lainata vaikka pelkän hengen suhteessa jotain mistä on digannut, niin ei otettaisi vain jotain punch linea, tms. joka on ollut hauska ja kuviteltu koko elokuvan koostuvan vain siitä.

Tähdet: **

Hard Cash

Hard Time: The Premonition (1999)

Hard Time on näemmä kolmen mitä ilmeisemmin itsenäisen televisioelokuvan sarja, joista ensimmäisen kansikuva kyllä näyttää tutulta, joskaan en uskalla väittää nähneeni sitä. Mutta tosiaan kun nämä kaikki kolme ovat ymmärtääkseni aivan omia yksittäisiä tarinoitaan joissa vain on luonnollisestikin samoja hahmoja ja oletettavasti viitteitä aiempaan, ei siltikään taida olla mitenkään vaadittua katsoa kahta muuta pysyäkseen tolkuissaan tämän keskimmäisen kohdalla. Joskin ottaen huomioon, että tuota edellisen postauksen hardleffaa eli Hard Groundia (ei sukua) tähdittivät tosi kyllästyneen oloiset Reynolds ja Bruce Dern, jotka ovat myös tässä mukana, alan jo etukäteen uskomaan jotta tolkuissaan ei kannattaisi ollakaan.

Logan McQueen (Burt Reynolds) on kovaotteinen kyttä joka noudattaa vain omia sääntöjään jopa siihen saakka, että on päätynyt vankilaan murhasta jota ei ole tehnyt, mutta ottanut syyn niskoilleen koska suojelee pahoille teille ajautunutta pariaan (Charles Durning) joka ei hänkään ilmeisesti ole syyllinen murhaan, eikä McQueen kuitenkaan ole omasta tahdostaan ottanut syyllisyyttä kantaakseen ja onkin vankilassa vain koska haluaa saada syyllisen sinne. Siis häh? Okei, olen nyt katsonut seitsemän minuuttia ja olen jo pihalla. Tämä alkuosuus koostuu osittain takautumista ja on ilmeisesti edellisestä osasta kierrätettyä kuvamateriaalia jossa tottakai myöskin esiintyi Durning ja jonka juonena näyttäisi olevan se, että McQueen joutuu murhaajaksi lavastettuna vankilaan vain paetakseen sieltä ja ottaakseen oikean syyllisen kiinni. Näin ollen sitä näkemättä (nyt siis varmistui etten ollut nähnyt sitä) vaikuttaisi siltä, että mitä siinä nyt sitten tapahtuikaan oli lopetus sellainen jossa McQueen ei tainnutkaan saada todistettua syyttömyyttään. Ainakin siitä päätellen, että pitää näyttää takautumia edellisestä elokuvasta ja osoittaa sen ohessa, että McQueen ei vain ole edelleenkin vankilassa, mutta myös odottamassa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Joten tämä seuraava ainakin on meneillään olevan elokuvan juoni:

Logan McQueen on kova ex-kyttä joka viruu kuolemansellissä murhaajaksi lavastettuna ja vierustovereinaan hänellä on se tuttu elämää kokenut kirjaviisas, henkinen vanha mies eli Professori (Roscoe Lee Browne) ja toisen seinän takana sekavatukkainen sekopää sekoilemassa eli Winston (Bruce Dern). Samaan aikaan kaupunkia terrorisoi hullu pommittaja joka takakannen kuvauksen perusteella valitsee tuhotöidensä kohteiksi paikkoja joissa on mahdollisimman paljon ihmisiä jotta tragedia olisi mahdollisimman suuri ja siksipä hän räjäytteleekin yksittäisiä henkilöitä autoihinsa, varoen sivullisia uhreja. Koska McQueen on kuolemansellissä on varsin ymmärrettävää, että hänet vapautetaan pian ihan elossa olevana koska on istunut tuomionsa loppuun. Luonnollisesti kytät ovat vielä enemmän pihalla kuin minä niiden seitsemän ensimmäisen minuutin aikana, joten McQueenia pyydetään avuksi pommittajajahdissa ja kohta jompikumpaa niistä kuolemansellikollegoista tarvitaan myöskin. Se ei ole Professori koska hän ehti jo saada piikistä. Siispä Winston, sinähän näet näkyjä etsittävänä olevasta murhaajasta. Haluaisitko sekoilla poliisien apuna? Jaa mann, jos vain tyttäreni Janice (Gigi Rice) joka vihaa minua tulee messiin ja voit McQueen vaikkapa deittailla häntä. En ole jamaikalainen.

On siis se piilossa pidettävä ja siten muka yllätyksenä paljastettava naisongelmainen murhaaja. On kovaotteinen sankarikyttä joka joutuu työskentelemään saastan seassa ja on siksipä myös nuori noviisikyttä joka ei vielä ymmärrä elämän raadollisuutta. On se apuna toimiva murhaajasta näkyjä näkevä, myöskin naisia tappanut sekopää ja siten myös hänestä erkaantunut tytär jonka kyseinen sekopää haluaa tavata jotta suostuu avuksi. On paljon tuimia katseita, osoituksia siitä kuka on uros ja pimeys on valaistus, koska se on mutrunaamojen ohella paras tapa osoittaa kuinka synkkää meno on. Esimerkiksi aika vastaavanlainen tv-elokuvasarja on Tom Selleckin tähdittämä Jesse Stone.

Pidän nyt mainitusta Selleckin sarjasta enemmän kuin tästä Hard Timesta, mutta varsin samanlaisia niin tyylillisesti, tarinallisesti, näyttelijänimiltään kuin myös suht' harmittoman toteutuksensa osalta nämä molemmat ovat, että Hard Time menee hyvin taustalla ruokailun taikka jonkun muun aktiviteetin ohessa. Sen enempään ei tästä kuitenkaan ole eikä sitä mainion tahattoman koomista tarinallista sekoilua ole oikeastaan kuin sen intron verran, joka sekin kärsii oikeastaan vain huonosti rytmittävästä leikkauksesta.

Reynolds ei ole yhtä virkeä kuin B.L. Strykerina (joka aina tuntui Selleckin Magnum P.I.:n kopiolta), mutta hän ei sentään vaikuta aivan koko aikaa miettivän koska päivä on ohitse ja hahmonsa on varsin sopiva hänen esittäväkseen, jolloin ehkäpä 10-15 vuotta aikaisemmin hän olisi tehnyt Hard Timea suuremmalla vakaumuksella.

Tähdet: **

Hard Time: The Premonition