Sivumaininta Gremlinsistä

Vaikka vuoden 2016 Ghostbusters lievästi sanottuna jakoi mielipiteet niin moni varmastikin oli kuitenkin jo pitkään toivonut kolmatta Haamujengiä, sillä piti vuoden 1989 kakkososaa heikompana kuin ensimmäistä tai ei oli se silti edelleen hyvin viihdyttävä menestyselokuva ja oletus oli, että kolmas osa olisi taatusti heti nurkan takana. Toki Haamujengi sai jo aiemman tulemisensa aikana osakseen animaatiosarjan, sarjakuvia, pelejä ja leluja, mutta varsinkin ns. aito selvästi samaan maailmaan kuuluva elokuva jäi tulematta, kunnes sitten tietenkin tuo 2016 viimein ilmestyi ja sen aitoudesta taikka pikemminkin rehellisyydestä voidaankin kiistellä.

Vuoden 2016 Ghostbusters herätti kuitenkin ajatuksia, että jos se viimein sai uutta jalansijaa niin kenties, ehkä, mahdollisesti sama tapahtuisi myös toiselle varsin samanhenkiselle rakastetulle kahden elokuvan pituiseksi jäänelle elokuvasarjalle joka jätti jälkeen nälän joka talttuisi vain keskiyön jälkeen syödessä. Toki siitä siitäkin on ajan saatossa kuultu huhuja, joskaan ei lähellekään yhtä vakuuttavia ja paljon kuin Ghostbustersista, mutta ehkäpä se kolmas elokuva saattaisi nyt viimein muuttua realiteetiksi kun Warner tuottaa siitä uuden animaatiosarjan.

Tule tule Gremlins kolmonen.

Älä kuitenkaan ole cg-elokuva vaikka haluatkin olla.

Todennäköistä on nimenomaan se, että Gremlins kolmonen toteuttaisi riiviönsä kompuutteritehosteina ja pidän myös liiankin mahdollisena sitä, että jos se elokuva tehdään niin se ei tule olemaan kolmasosa vaan nykytavan mukaisesti jonkinasteinen uudelleenversiointi jotta voidaan myydä vanhaa uudella rusetilla. Joten voi olla etten todellisuudessa haluaisikaan kokea sitä, mutta kyllä Gremlinsin puute on vaivannut jo pitkään ja kolmannen elokuvan näkymättömyys on kakkosan lievästä floppaamisesta huolimatta ollut mielestäni aina yksi suurimpia mysteerejä Hollywoodin elokuvatuotantoja ajatellen. Jos ne muut niin miksi ei se?

IMDb esimerkiksi listaa kolmannen osan olevan tuotannossa, mutta viimeinen päivitys näyttää sekin olevan kahden vuoden takaa eikä siltikään siitä ole käytännössä mitään paria oletusta enempää kerrottavana.

Mark Hollis 1955-2019

Black Dragons (1942)

Arvostetun tohtori Saundersin (George Pembroke) illalliskutsut keskeytyvät kun ovelle saapuu mystinen mies (Bela Lugosi) vaatimuksenaan tavata arvon tohtori, sillä kuten hän itse asian ilmaisee: kaikki kuolevat joskus.

Saunders ei tunnista vierasta, mutta heillä on yhteinen menneisyys ja pian se valkenee tohtorillekin. Kohta Japanin suurlähetystön portailta löydetään kuollut amerikkalainen merkkihenkilö ja lisää on odotettavissa.

Saundersin sukulaistyttö Alice (Joan Barclay) saapuu kyläilemään ja samaan aikaan paikalle osuu poliisi Dick (Clayton Moore) koska murhauhrin tiedetään olleen Saundersin illallisten kutsuvieraana. Jompikumpi, Alice taikka Dick on liikaa sillä yhdessä he ovat vain jotta heistä saadaan jonkinlainen pari aikaiseksi ja salaperäisyyden vyyhdin purkamiseen tarvitaan vain joku eikä sen tarvitse olla ainakaan molemmat, jos sitten kumpikaan. Itse asiassa ei kumpikaan, kuten elokuva tulee myöhemmin osoittamaan.

SEURAAVA VÄRILLINEN OSA JATKAAKIN JUONTA SPOILEREILLA, JOTEN HYPÄTKÄÄ YLI JOS EI VATSA KESTÄ.

Pienin vihjein ilmenee, että mystinen vieras on todellisuudessa natsiplastiikkakirurgi Melcher joka lähetettiin Japaniin muokkaamaan muutaman kaksoisagentin (ts. mustat lohikäärmeet) kasvot amerikkalaiseen muottiin, jotta he voisivat sitten korvata nuo todelliset ihmiset jotka tottakai ovat kukin jonkinlaisia merkkihenkilöitä ja näissä rooleissa he toimisivat muricasta käsin nousevan auringon maan hyväksi. Tohtori Melcher sai kuitenkin huomata ettei tällaisesta palkita kuin yrityksellä kadottaa todistajat ja niinpä mies tuomittiin loppuiäkseen vankilan pimeimpään nurkkaan. Nyt hän kuitenkin on vapaa ja jäljittää selkäänpuukottajia jotta voisi puolestaan puukottaa heitä ihan mihin paikkaan vain joka on elämisen kannalta kohtalokas. Saundersille puolestaan tarjolla on karumpi kohtalo kuin pikainen kuolema.

Black Dragons kiirehdettiin heti Pearl Harbor-iskun jälkeen tuotantoon nimellä The Yellow Menace, joten ei liene ihme kuinka lopputuloksessa tuoksuu sotapropaganda. Joskin vaikka aiheena on vieraan vallan agenttien soluttautuminen niin varsin rohkealla tavalla tätä aihetta käsitellään, kun sitä ehkä odottaisi tuon ajan elokuvalta enemmänkin sellaista missä puhdassydäminen purutupakkasankari menee ja yksinkertaisesti pistää viholliset lihoiksi jotta voisi sanoa MURICA, FUK JEA! sekä heiluttaa nyrkkiä ilmassa. Sen sijaan sankari onkin pahis joka oli suunnitelmassa mukana ja vaikka hahmolla onkin petoksen vuoksi aika perusteltu syy olla vihamielinen niin hän vaikuttaa erityisen sadistiselta varsinkin kun huomioi, että katsoja kuten myös elokuvan kaksoisagenttijuonesta tietämättömät henkilöt näkevät amerikkalaiset japanilaiset vain edellisinä ja siinä suhteessa ns. hyviksinä koska ovat lääkäreitä, poliitikkoja, etc. Joo, tiedän, en minäkään pidä poliitikkoja hyviksinä, mutta tämän elokuvan tarinan puitteissa hekin edustavat jonkinlaisia arvostettavia luottamuksen kohteita. Näitä vihollisagentteja taikka Lugosia kun ei ennen ihan lopussa olevaa takaumaa lukuunottamatta näytetä ns. oikeilla kasvoillaan, ovat he siis siltäkin osin muka tavallisia amerikkalaisia joita joku paha mies tulee murhailemaan. Joten asiayhteydestä irroitettuna sitä pitäisi elokuvaa kaikkena muuna kuin sotapropagandana ja jopa sen tietäen se ei silti täysin kallistu osoittamaan, että japsit taikka sakut olisivat pahiksia: siinä nyt vain on joku tyyppi joka tappaa joitakin toisia tyyppejä. Siispä peukut siitä kuinka rohkean erilaisesti uskallettiin tehdä ns. sotapropagandaa lähes suorastaan sellaista tematiikkaa kritisoivana teoksena ja siksipä oli vain hyvä, että elokuvan nimi vaihtui siitä The Yellow Menacesta vähemmän johonkin tiettyyn suuntaan painottuvaan.

Lisää kehuja Black Dragons saa myös näyttelijätyöstään jossa kaksoisagentteja esittävät toimivat kuin olisivat vain tavallisia jenkkejä ilman sotapoliittisia pyrkimyksiä ja siinäkin vaiheessa kun heidän todellinen merkityksensä alkaa paljastumaan eivät he vaihda esiintymistapaa alleviivaamaan sitä, jolloin ainoa joka toimii alusta loppuun erityisen vihuliaisesti on Bela Lugosi joka siten onnistuu harhauttamaan katsojan puoltamaan vihollisen agentteja koska näkee heidät uhreina. Lugosi muuten onkin aivan loistavassa vedossa ja kyseessä saattaakin olla hänen roolisuorituksistaan se kaikkein "pelottavin" hänen ollessaan kuin jonkinlainen V niin kuin verikoston V:n ja Menetetyn maan Anton Chigurhin natsisiitos. Itse asiasssa osa näistä ihmismuokkauksista ja idea petetystä miehestä joka saapuu kostamaan yhteiskunnan "arvostetuille" poliittisille toimijoille saakin pohtimaan josko Alan Moore olisi ainakin nähnyt Black Dragonsin. Etenkin kun Lugosin puheissakin on hienoista runollisuutta, joskaan ei aivan yhtä paatoksellista, mutta ainakin poliittista.

No kuitenkin, varsin onnistuneesta jännäristä on kyse, joka päätyisi täysiin tähtiin jos ei loppupuolella koettaisi liian tarmokkaasti kertoa koko juonta, sortuisi siinä vaiheessa nolon stereotyyppiseen jenkit esittävä japanilaisia-esityksiin ja jos mukana ei olisi sitä mies ja nainen-duoa jollainen tuntui olevan kaikissa tämän aikakauden jännäreissä ja jostain syystä heidän pitää olla hieman liian komediallisella tuulella koska hei, mies ja nainen toimimassa yhdessä on yhtä kuin muka nasevaa sanailua.

Lopetus on kaikessa tylyydessään sen verran hyvä, että pitää nostaa isovarvasta kun peukut loppuivat kesken.

Väitänkin, että esimerkiksi IMDb:n arvosana (tällä hetkellä 4,3) juontuu osittain Lugosin kökköelokuvien tahraamasta maineesta ja itse Black Dragonsin propagandaviitteellisyydestä. On tämä ainakin 6,2 arvoinen.

Tähdet: ****

Black Dragons

White Zombie (1932)

Madeline (Madge Bellamy) ja Neil (John Harron) saapuvat Haitille huomatakseen, että täällähän on zombeja eli eläviä kuolleita jotka ovat nostettu haudoistaan ilmaiseksi työvoimaksi sokeriviljelmille. Haitilla pariskunta on koska ovat tulleet viettämään aikaa risteilyllä tapaamansa äverikön Charlesin (Robert Frazer) luona ja vaikka jälkimmäinen vaikuttikin mukavalta hepulta niin paremmin hänet tuntevat varoittelevat, että pysytelkää kaukana miehestä, hänellä on pahat mielessään. Charlesin motiivina onkin hankkiutua eroon Neilista jotta saisi Madelinen itselleen ja täällä zombien kansoittamassa maassa sen ei luulisi olevan ongelma eikä mikään, varsinkaan kun Charlesin apuna on työnjohtajanoitatohtori Legendre (Bela Lugosi). Mutta Legendrella on oma elävä kuollut lehmänsä ojassa sillä luottaisitko sinä mieheen jonka koko nimi on Murder Legendre?

White Zombie on zombeilua ajalta jolloin voodoo oli da shit eikä mikään Sputnik herättänyt lihanhimoa elävissä kuolleissa, joten tänäpäivänä katsoessa sen näkemys saattaa tuntua hyvinkin vieraalta, enemmän kuin vertailu juoksevan ja kävelevän zombien välillä. Mutta kunhan ohittaa märkärupi-iho-ongelmat ja ihmisyönnin ovat zombiet sukupolvieroista huolimatta edelleen kakka pöksyssä käveleviä ilmeettömiä ihmispelättejä, jolloin jokin taikatempulla zombiutuminen ei tee tehosta sen heikompaa kuin naamaan pureminen. Ja poislukien Lugosin noitatohtorin esilletuonti (joka tapahtunee suurelta osin roolin sijaan näyttelijänimen suuruudesta) on White Zombiessa hyvin paljon samaa kuin myöhemmässä Hammerin Plague of the Zombies-näkemyksessä käyttää zombeja eräänlaisina hikipajatyöläisinä ja sanoisinko jopa siten kommenttina tuotto ennen kaikkea-tehdastyöläisyyden epäinhimillistävästä vaikutuksesta. Hammerin elokuva on zombie-evoluutiossa vieläpä hyvä välivaihe sen ollessa nimenomaan sekä perinteistä voodoozombeilua että jo Hammerille tyypillisen visuaalisen annin vuoksi vahva askel niin sanottuun moderniin zombeiluun joka syntyi pari vuotta myöhemmin George Romeron Night of the Living Deadissa. Näillä kolmella elokuvalla saakin siis hyvin triplanäytöksen suht' suorasta linjasta zombie-elokuvan kehityksessä.

Plaguessa myös hyödynnetään tämänkin elokuvan ideaa miehestä jonka rakas joutuu zombiekirouksen uhriksi ja siten siis on taas kerran pelastettava neito suurelta pahalta, joten samoin kuin Hammerin versiot Draculasta tai Frankenteinista nojautuvat osittain Universalin aiempiin elokuviin, mutta ovat selvästi omanlaisiaan "uudelleenversiointeja" pätee sama myös aika pitkälle Plague of the Zombiesiin verrattaessa sitä White Zombiehen.

Ja jos puhutaan White Zombiesta nimenomaan sen vaikutuksen kautta niin vaikka kyseessä onkin elokuva joka päätyi public domainiksi (tai ainakin niputetaan kuten tässä tapauksessa muiden sellaisten joukkoon) ja oli ilmestymisaikansa kaupallisesta menestyksestä huolimatta ns. halpiselokuva jonka kohdalla ihmeteltiin miksi juuri suureen suosioon noussut Bela Lugosi slummaili, niin tosiaan vaikutusta tulevaan sillä ainakin oli. Ajatellaan Plague of the Zombiesia jonkinlaisena White Zombien remakena tai ei niin täysin huomioimatta sitä ei voi ainakaan jättää, joskin mitenkään elokuvaa vähättelemättä White Zombien suurempi perintö lienee kuitenkin muualla kuin itse tarinallisessa sisällössä tai muutoinkaan elokuvassa itsessään. Dracula-lookin ohella Lugosin kulmakarvaimago White Zombiesta lienee yksi parhaiten muistettavia, herran voodooitsekättely on sekin nähty myöhemmin muiden ilmentymien käsittelyssä, mutta varmasti tunnetuin White Zombiesta irronnut ilmiö oli samaa nimeä käyttänyt laulu- ja soitinyhtye:

Joskin jos elokuva muistetaan jostain yksittäisestä kuvasta taikka siksi, että nimi mainitaan jossain musiikillisessa yhteydessä niin muistetaanko silloin elokuvaa laisinkaan? Monelle White Zombie varmastikin on ensisijaisesti popyhtyeen nimi ja vasta jossain kaukana, kaukana häämöttää tietoisuus sen olevan myös elokuva ja vielä kauempana millainen elokuva.

En nyt väitä White Zombien olevan mikään niin poikkeuksellisen hyvä elokuva jotta se tulisi muistaa ylitse muiden, mutta varsin onnistunut se kuitenkin on. Onhan siellä osittain esimerkiksi aika juustoista näyttelemistä, mutta elokuvassa on varsin onnistunut goottilaisromanttinen visuaalinen anti, ääniraidalla käytetään aika onnistuneesti klassista musiikkia ja Lugosi on hyvin ahdistava, tehden roolistaan Draculan tavoin sellaisen jonka uskoo voivan manipuloida ihmismieltä, mutta poistaen itsestään kaiken siinä nähdyn hurmurimaisuuden ja ollen vain yksinkertaisesti pelottava.

Zombiutuneessa Madelinessa on jotain kovin aavemaista eteerisyyttä ja se tuntuu mainiolta kunnianosoitukselta 20-luvun saksalaisia mykkäelokuvia kohtaan:

Zombiet ovat muutoin tavanomaisempia ja vain Madeline eli tittelin valkoinen zombie on romantisoitu ilmestys. Miinusta tuleekin osittain nimenomaan zombeista, koska vaikka tosiaan otsikkokin osoittaa tärkeimpänä olevan vain yhden heistä niin zombeja käytetään valitettavan harvakseltaan ja vaikka pari kertaa niin tehdäänkin jää silti heidän uhkansa aika minimaaliseksi jolloin zombeista ei niinkään välitä. Madelinekin olisi voinut olla vaikkapa jossain kokaiinikoukussa ja elokuva oltaisiin voitu pitää lähes ennallaan.

Hieman lisää miinusmerkkejä kirjataan syystä, että mukana on pari koomisen teatraalista roolisuoritusta jotka rikkovat valitettavan tehokkaasti muutoin hyvin luotua synkkää tunnelmaa.

Jos ei muuta syytä löydä niin White Zombie kannattaa katsoa jo nähdäkseen miten ja mistä zombie-elokuva on kehittynyt sekä tietenkin jos diggaa samannimisestä yhtyeestä ja haluaa huomata mistä se nimi sitten sai alkunsa.

Tähdet: ***

White Zombie

Scared to Death (1947)

IMDb:ssä Scared to Deathin juonikuvaus kertoo mukana olevan "...a hypnotist, a midget and a mysterious figure in a green mask", mutta dvd:n takannessa kyseessä ovatkin "...a hypnotist, a midget and a mysterious figure in a blue mask." Mihin tässä voi enää luottaa? Ei ilmeisesti ainakaan julkaisuvuoteen joka dvd:n perusteella onkin 1941.

Ristiriitaisuuksista puheen ollen, WIkipedia kertoo Scared to Deathin olevan "...historically important as the only color film in which Bela Lugosi has a starring role", mutta takakannessa kyseessä onkin toinen kahdesta Lugosin tekemästä värielokuvasta.

Laura (Molly Lamont) makaa kuolleena ruumishuoneella, mutta mitään selviä merkkejä kuolinsyystä ei ole havaittavissa. Siirrymme siis Lauran lähihistoriaan ja huomaamme rouvan kokevan aviokriisiä miehensä Billin (Nat Pendleton) kanssa, mutta kiusallakaan hän ei ole halukas suostumaan avioeroon mikä turhauttaa Billia suuresti. Kuten myös perheen tohtoria Josephia (George Zucco) ja vaikuttaisikin siltä, että yhdessä Billin kanssa he suunnittelevat Lauran erottamista suvusta mahdollisesti kuoleman kautta. Tohtorissa on muutoinkin jotain epäilyttävää kun eräs hienostorouva harrastaa hänen kiristämistään ja kun pian paikalle saapuu tohtorin salaperäinen mentaaliprofessoriystävä joka on sekä vihollinen että vieläpä serkkukin Leonide (Bela Lugosi) kera kääpiöapulaisensa voi juoni todenteolla ruveta sotkeutumaan. Siispä mukaan vielä puupäinen komediakyttä joka on ihastunut Josephin vihamieliseen sisäkköön niin varsinainen pääjoukko on kasassa ja sitten voidaankin puhua jostain kuoleman tanssissa jota varjosta tarkkailee vihreäkasvoinen mies joka on puheista riippumatta tästä eteenpäin sininen, joten molemmat aiemmat maininnat väristä pitävät paikkaansa vaikka se nyt selvästi onkin maalia eikä naamio. No, välillä tuo mystinen hahmo vilkuilee elokuvan hahmoja verhojen välistä, että kaipa hänellä jokin merkitys on. Varsinainen punainen lanka kun kuitenkin on elokuvan nimi, joten irtonaamoja ja päähänkolautuksia riittää.

Hmm,,,rikas pariskunta on liittonsa lopun partaalla, mutta mustasukkainen vaimo ei suostu antamaan eroa, nynnerö mies joka on suostumassa manipuloivan perhelääkärin murhasuunnitelmaan. Juonitteleva sisäkkö, tyhmä poliisi, mahdollisesti ajatuksia lukeva hypnotisoijaprofessori, mykkä kääpiö ja eikö tämä kaikki saakin Scared to Deathin vaikuttamaan saippusarjan jaksolta? No, siltä se pitkälti tuntuukin, varsinkin kun jos jo hahmovalikoiman vuoksi elokuva vaikuttaa tarpeettoman sekavalta niin tahatonta koomisuutta tuo lisää muassaan hyviltäkin vaikuttavien ideoiden valitettavan kömpelö toteutus. Erityisen surku tässä tapauksessa on se, että on varmasti ollut varsinkin tekoaikanaan varsin nokkela sekä erikoinen idea kertoa elokuvan tapahtumat takautumina ja juurikin tuon ruumishuoneella makaavan rouvan toimiessa postuumina kertojana. Joskaan kuolleen Lauran näkökulma ei toimi ensinnäkään siksi, että hän kertoo suurelta osin tapahtumista joista ei ollut tietoinen eikä täten laisinkaan osallisena niihin, mutta vaikka sen kuittaisi olankohautuksella sillä tokihan kuolleet tietävät kaiken jonkin astraaliprojektiotietämyken kautta, tms., mutta kömpelömmäksi tämän ajatuksen hyödyntämisen tekee se, että ruumishuoneosuudet ovat kuin jälkijättöinen ratkaisu. Toisin sanoen elokuva kulkee normaalisti ilman niitä ja sitten sekaan on heitetty kasa nopeita leikkauksia ruumishuoneelle jossa Laura toteaa vain jotain yhtä merkityksellistä kuten "seuraavana päivänä" ja sitten siirrytään näyttämään mitä silloin tapahtui. Joten ei Lauralla ole ole oikeasti mitään sanottavaa ja kun sanoin nopea leikkaus niin sitä se todellakin on, sillä kuva vain yllättäen siirtyy häneen, hän sanoo pari sanan virkkeen ja poistutaan samantien. Tähän kun vielä lisätään sellainen thereminääniefekti viemään sisään ja ulos on se erityisen naurettavaa. Se on hieman kuin vanhan Batman-televisiosarjan lepakkologopyyhkäisy.

Eivätkä ne nopeat koomiset siirtymät jää ainoastaan Lauran harteille vaan mukana on muun muassa niinkin loppuun harkittuja kohtauksia kuten se missä kuolleeksi luultu tohtori yht'äkkiä nousee pystyyn ja kysyy eräältä paikalla olevalta "tapoitko sinä minut?" ja sitten ollaankin taas normaalissa arjessa.

Mutta palatakseni vielä hetkiseksi siihen, että elokuva on takauma jossa kertojana toimii henkilö joka ei ollut suurelta osin mukana tapahtumissa, niin kun ideana on suorittaa murha tappamalla joku säikäyttämällä hänet hengiltä - johon siis liittyvät muun muassa se sininaama - on elokuvassa toki hetkiä joilla pelotellaan mukana olevia hahmoja, ei niistäkään suurin osa edes kohdistu Lauraan eikä hän edes näe kuin kerran koko sininaamaisen tyypin. Pistääkin siis mietityttämään, että miksi esimerkiksi sitä sininaamaa piti ylipäätään ajoittain näyttää jos ainoa hänet huomaava on elokuvan katsoja.

Niin ja se väri. Ei sillä ole muuta merkitystä kuin osoittamaan, että sillä verhojen välistä kyttäävällä tyypillä on sininen naama.

Tosin eipä sillä kääpiölläkään ollut mitään muuta oleellista annettavaa kuin, että kävi näyttäytymässä. Mikä oli myös Lugosin roolin merkitys.

Hitto, se kiristystä harrastava hienostorouvakin katosi kuvioista heti esittelynsä jälkeen.

Tähdet: *

Scared to Death

Varastetut sydämet (Two if by Sea, 1996)

Varaspariskunta Frank (Denis Leary) ja Roz (Sandra Bullock) päättävät vetäytyä eläkkeelle ja siinä avuksi tulee arvokkaan maalauksen nyysiminen josta tilaaja on valmis maksamaan jopa 10 000 dollaria! Ei millään pahalla, mutta ei tuolla summalla vielä jäädä eläkkeelle, mutta Frank ja Roz eivät nyt niitä ns. penaalin terävimpiä kyniä olekaan. Siksipä suurin yllätys onkin, että he ylipäätään pysyvät kyttien edellä kun tuntuvat tekevän kaikkensa jotta jäävät kiinni.

FBI-agentti O'Malleylle (Yaphet Kotto) maalauksen ja sen varkaan kiinni saaaminen on kunniakysymys sillä hän jo 12 vuotta jäljittänyt Jallittajana tunnettua taidevarasta, vaikka väitetysti hän on kuollut jo ajat sitten, mutta O'Malley on vakuuttunut nimenomaan Frankin olevan Jallittaja.

Pariskunnan olisi kulutettava pari päivää ennen kuin pääsevät tapaamaan taulun ostajan, joten murtaudutaan tyhjillään olevaan loistoasuntoon ja huomataan, että nyt pitää teeskennellä naapureille olevansa kultturelleja hienostoihmisiä ja sehän se vasta etenkin täysääliö-Frankilta sujuu kuin pyöräily jalattomalta norsulta. Mukana on Rozille flittaileva naapurin epäilyttävä britti (tottakai britti, koska aksentilla osoitetaan hänen olevan korkeampaa luokkaa kuin Frank) joten siitä saadaan aikaiseksi hieman pinnallisia suhdeongelmia ja on naapurustossa oleva kauhukara joka heittelee Frankia kananmunilla jolloin tottakai Frankista tulee isähahmo kyseiselle muksulle, olemmehan kuitenkin Learysta huolimatta perinteisen koko perheelle sopivan romanttisen komedian seurassa.

Denis Leary on pääosittamisen ohella myös kirjoittanut Varastettuja sydämiä ja tietämättä kuinka suuri osa siitä on nimenomaan hänen käsialaansa voi äänen kuitenkin kuulla osasta elokuvan dialogia, sillä varsinkin Learylla itsellään on esitettävään muutama ns. rant-puhe. Ei järin pitkiä ja ajoittain pilkottuna monologin sijaan keskusteluun Bullockin kanssa, mutta varsin tutunkuuloista paasausta se silti on. Mikä on hyvä asia, koska Leary ja Bullock pelaavat siedettävästi yhteen ja juurikin heidän jutustelunsa on elokuvan harvoja eläväisiä asioita. Suurelta osin tämä romanttinen rikoskomedia kun on valitettavan laiska ja siihen kun pistää mukaan pulssittoman yllätyksettömyyden niin sitä rupeaa ihmeellisesti miettimään muita asioita kuin itse elokuvaa ja esimerkiksi itse huomasin keskittyväni liiankin usein katselemaan pöydälläni olevan tuoksukynttilän liekin huojuntaa. Leary ja Bullock eivät ole niin kipinöivä pari, että jaksaisivat suuremmin innostaa ja mitä tulee näyttelijöihin niin kyllä se on liian vähäisellä käytöllä olevan Yaphet Kotton kireä FBI-agentti joka suurimmat vienot hymyt aiheutti, mutta nekin aikalailla koska hän tuntui olevan toistamassa rooliaan paljon paremmasta komediasta, Keskiyön paosta.

Se ei ole hyvä asia, sillä sekin saa miettimään muuta kuin tätä nimenomaista katselussa olevaa elokuvaa.

Löysä romanttinen komedia joka saa Brad Pittin ja Julia Robertsin The Mexicanin vaikuttamaan Casablanca-tason mestariteokselta.

Tähdet: **

Varastetut sydämet

Bruno Ganz 1941-2019

Panssaritiikerit (Death Race, 1973)

Tunnetaan kotimaassamme myös tittelillä Kamppailu aavikolla, mutta itselleni nimeä tärkeämpi on se että muistan penskana pyytäneeni vanhempiani vuokraamaan tämän ihan vain koska sen kansikuvapiirros oli mielestäni tosi cool.

On se sitä vieläkin. Tulee vähän mieleen Action Force eli jenkkiläisittäin G.I. Joe. Sitä tosin en laisinkaan muista tykkäsinkö muustakin kuin kannesta, mutta jos siinä ammuttiin ja jotain räjähti niin oli se varmaan sillä hetkellä parasta koskaan.

Niin ja tottakai niitä nimivaihtoehtoja löytyy enemmänkin, joista melkein voisi arvella vaihtoehtoisen enkkunimen State of Divisionin syntyneen halusta erottaa teos parin vuotta myöhemmin ilmestyneestä Roger Cormanin Death Race 2000-epookista. Tai sitten ei.

Vielä siihen kanteen palatakseni, hiukan ärsyttää kuinka tässä minun versiossani ovat aikansa mad photoshop skillsit leikanneet pahastikin tuota piirrosta.

Mutta mutta, keitäköhän kannen henkilöt ovat. Elokuvassa he eivät ainakaan esiinny.

Pohjois-Afrikka vuonna 1942 ja natsit ovat pahasti alakynnessä, mistä kaikki muut paitsi natsit ovat varsin tyytyväisiä. Kaksi liittoutuneiden jenkkilentäjää Culpepper (Doug McClure) ja McMillan (Roy Thinnes) lähtevät katsomaan ettei kukaan vaan satu astelemaan miinakentälle kun he törmäävät natsikenraali Beimlerin (Lloyd Bridges) joukkojen rippeisiin ja luonnollisesti alkaa kaksintaistelu jonka seurauksena molemmat lentokoneet tekevät hätälaskun. Beimler päättää ottaa tankkinsa ja todistaa itselleen, että sota kenties on hävitty mutta nämä kaksi nulikkaa saavat tuta ettei se silti tarkoita kotiinpääsyä muutoin kuin puupalttoossa.

Lähes mainio aavikolle sijoittuva takaa-ajoelokuva jossa epäonnistumisen ja häviön kieltävä natsikenraali antaa maanisuutensa peittää järkensä toiminnon. Pidän kovasti ideasta sijoittaa suuri osa elokuvasta aavikolle jossa piilopaikkoja on kitsaasti, se kun voisi luoda varsin toimivaa painostavuutta juurikin syystä ettei pakoon pääse kuin eteenpäin ja horisontin perusteella ei sielläkään ole mitään. Huomatkaa että "voisi", mikä ei tarkoita sen olevan tunnelmaltaan jännittävän painostava vaan pikemminkin koominen ja sitä usein arvatenkin tahattomasti, mutta siltikin edelleen huvittava.

Ensinnäkin se takaa-ajo toimii sinänsä loogisesti, mutta vaikka toinen laskeutuneista lentokoneista toimiikin sen verran että sillä voi ajaa kuten autoa ja tottakai kuka tahansa hyödyntäisi sitä enemmän kuin omia jalkojaan niin näyttäähän se aika naurettavalta kun takaa-ajossa lentokone ajaa tankki perässään.

Toisekseen takaa-ajettavia esittävät McClure ja Thinnes ottavat tilanteen aivan liian rennosti, aivan kuin kyseessä olisi pikemminkin Konna ja koukku kuin dramaattinen sotaelokuva.

Kolmanneksi jos jenkkisotilaissa on jotain tarpeettoman kevytmielistä niin saksalaissotilaiden esittäjistä voi ainakin todeta sen, että kukaan heistä ei näyttele kuin olisi piknikillä veistelemässä puujalkoja, mutta roolitus on silti aika epäonnistunutta. Lloyd Bridges oli hyvä näyttelijä ja vetää osansa vakaumuksen osalta mallikkaasti tässäkin, mutta hänestä ei saa natsia yhtään sen paremmin kuin Bubba Smithista.

Niin pinnallinen seikka kuin se onkin varsinkin Bridgesin äänenkäyttö vie ajatuksen pois verenhimoisesta natsista ja kohti reipasta sirkuksen tirehtööriä. Muiden saksalaisten jenkkipuhe ei ole niin häiritsevää ollessaan aika neutraaliam jolloin Bridgesin ääni korostuu entisestään.

Se että kyseessä on suurelokuvan sijaan televisiotuotanto tai kuinka budjetin rajoittuneisuus näkyy varsinkin joissakin tehosteosuuksissa ei pahemmin haittaa, koska elokuva kuitenkin pysyttelee suurelta osin minimalistisessa miljöössä ja keskittyy enemmän hahmoihin kuin räiskintään. Näin ollen raha ei näy varsinaisena rajoituksena ja elokuva näyttää täsmälleen niin hyvältä kuin sen tarvitseekin. Vaikka hahmojen uskottavuus onkin välillä koetuksella niin varsinkin siellä saksalaisten puolella on paljonkin toimivia elementtejä, suurimpana niistä Bridgesin esittämän kenraalin pakonomainen halu saada saalis kiinni ja alaisten keskuudessa kypsyvä epäilys päällikön kyvykkyydestä tehtäväänsä.

Jos elokuva vain ottaisi itsensä hieman vakavammin ja Bridgesiltä olisi kielletty heliumin imppaaminen niin ehkä sitten...

Jos tuossa joskus aiemmin blogissa esiintyneen Agent on Icen kohdalla huomautin kuinka tarpeettoman ylellistä oli käyttää puolentoistatunnin pituiseen elokuvaan 180min kasetti, mutta siinä tapauksessa se kenties olikin asiasta huomauttavan ison logon perusteella jonkinlainen myyntijippo (KATSO! SAAT ENEMMÄN SAMALLA RAHALLA! Vaikka se nyt onkin vain tyhjää tilaa johon nauhoittaa itse jotain ylimäääräistä) niin Panssaritiikerit luottaa päinvastaiseen kun seinä tuli vastaan heti lopputekstien jälkeen. Säästeliästä.

Tähdet: **

Panssaritiikerit

Driving Miss Daisy (1989)

Pippurinen eläkeläisnainen Daisy (Jessica Tandy) ajaa autollaan haaverin jossa uhrina on vain viheriöivä pensas, mutta huolestunut poika Boolie (Dan Aykroyd) on sitä mieltä ettei äitiä voi enää päästää autoa ohjastamaan. Boolie palkkaa äitinsä vastustuksesta huolimatta autonkuljettajaksi kiltin Hoken (Morgan Freeman) ja kun vuodessa 1948 sekä syvällä etelässä ollaan niin köyhä musta mies ajamassa rikkaan perheen juutalaismammaa tarkoittaa tietenkin rotukeskustelua kuten myös muita yhteisön luomia ennakkoluuloja. Joskin kun samalla ollaan esimerkiksi Forrest Gumpistakin tutussa kevytdraamassa jossa opetetaan ns. erilaisuuden ymmärtämistä niin mistään Ku Klux Klan-meiningistä palavine risteineen ei kuitenkaan ole kyse, vaan kuten monissa buddy cop-elokuvissakin taikka Jack Lemmonin yhteistöissä Walter Matthaun kanssa, eripurainen pari ystävystyy ehdollistamisen sekä samaistumisen myötä vahvasti.

Ennakkoluuloinen sivistyneistön edustaja Daisy ja lukutaidoton eli siten yksinkertainen Hoke tunnustelevat jäätä kunnes ajan myötä rikkovat sen ja ovat ystäviä ikuisesti.

Pulitzer-palkittuun näytelmään pohjautuva elokuva oli sekin varsin arvostettu kun muun muassa Oscareita ja niiden ehdokkuuskia sateli muiden palkintojen ohessa ja esimerkiksi kaikki kolme näkyvintä näyttelijää (Tandy, Freeman sekä Aykroyd) huomioitiin näissä kekkereissä, joista Tandy itselleen näyttelijäoscarin nappasikin. Syystäkin, sillä etenkin näyttelijät ovat erinomaisia Driving Miss Daisyssa, etunenässä nimenomaan Tandy ja Freeman joiden yhteispeli onkin elokuvan merkittävin osa. Tarinansa ja onnellisen mutta sopivasti hetkittäin melankolisen-kevytdraamarakenteensa osalta Driving Miss Daisy on aika ymmärrettävä Oscar-täky joka miellyttää kriitikoiden ohella myös maksavaa yleisöä ja vastaavaa tyylilajia käytti varsin onnistuneesti hyväksi myös jo mainitsemani Forrest Gump, eikä siinä mitään sillä kun kirjoitus on mietittyä ja näyttelijät esittävät osansa vakaumuksella niin totta mooses elokuva toimii. Ja mikä hienointa, nyt ei tunnuta sortuvan siihen liiallisen laskelmointiin jossa koetetaan tehdä vaikka väkisin Oscar-elokuvaa puristamalla kyyneleitä kivestä ja menemällä "full retard" kuten Cuba Gooding Jr. teki Radiossa taikka Sean Penn I Am Samissa. Välillä se saattaa olla vaikea huomata milloin vaihdetaan aitoudesta eksploitaatioon ja kuten niin huono että hyvä-elokuvien tapauksessa se raja voi olla ainoastaan katsojan silmissä, mutta ajoittain se on liiankin ilmiselvää ja sen Driving Miss Daisy väistää olemalla teos jossa jokainen tekee parhaimpansa, mutta sen sellaisella rentoudella ettei luo sisällöstä mielikuvaa sen olevan mitenkään pakotettua hittihakuisuutta.

Freeman kuitenkin on se elokuvan Sademies, Gump, etc., ja varsinkin jälkimmäistä ajatellen Tandy on puolestaan vastaava kuin Gary Sinisen (joka olikin Oscar-ehdokkaana roolistaan) esittämä jääräpää luutnantti Dan, joten vaikka Driving Miss Daisy ilmestyikin vuosia aikaisemmin en menisi kutsumaan sitä sisältönsä vuoksi erityisen poikkeukselliseksi, kunhan on käyttänyt apunaan hyvää sapluunaa. Joten taas ollaan sen sairauden/rodun/sukupuolisen suuntautuneisuuden hyväksikäyttäjiä ja se saattaa iskeä eteen jonkinlaista muuria. Siispä kun katsoo punaista lankaa on kyseessä aika tuttu tarina ja tuttuja hahmoja, mutta kuten jo todettua niin se on hyvin näytelty, hyvin kirjoitettu ja tunnelmassa on juuri sopiva määrä elämäniloa jotta strategisiin kohtiin sijoitetut kyynelkanavien kutittelut eivät jätä surumieltä puseroon.

Vaatii siis vahvaa kyynisyyttä löytää jotain todella elokuvanautinnon pilaavaa Driving Miss Daisysta ja minä kovasti yritin, mutta esimerkiksi ainoa oikeasti itseäni kiusaava tekijä elokuvassa on sen musiikki. Hans Zimmer sävelsi kyllä sopivanoloista lurittelua, mutta sen toteutus syntikoilla vieraannuttaa jonkin verran elokuvan tapahtuma-ajasta jolloin ei nyt vielä pahemmin fairlightit soineet.

No joo, toinen asia joka jonkin verran vaivaa on elokuvan aikajana jonka perusteella Hoke on hyvin kauan Daisyn palveluksessa ja se on merkityksellistä koska sinä aikana nähtäisiin asioiden sekä asenteiden muuttumista, mutta poislukien se kuinka hiuksiin laitetaan harmaata taikka joku saa silmälasit ei se ajankulu näy kovinkaan hyvin, johon osasyyllisenä lienee elokuvan pituus joka toki on mukavat 95 minuuttia, mutta sen seurauksena tarinan vuodet eivät ole niin pitkiä kuin tarkoitettu. 25 vuotta muuttui viideksi. Lisäminuutit olisivat siis tulleet tarpeeseen.

Muuten, tämän elokuvan tapahtuma-aika ja sen hyödyntäminen maailman ja yksilöiden muutoksessa on sekin hyödynnetty jo liian usein mainitussa Forrest Gumpissa. Joskin siinä huomattavasti painokkaammin.

Pidän enemmän tästä julisteesta (joka muistaakseni oli käytössä ainakin kasettijulkaisussa) kuin itselläni olevan dvd:n kansikuvasta.

Tähdet: ****

Driving Miss Daisy

Albert Finney 1936-2019

The Banker (1989)

Ajassa 04:31, mikrofonicameo.

Kyyninen kyttä Dan (Robert Forster) saa noviisiparinsa kanssa tutkittavakseen prostituoituihin kohdistuvan tapaussarjan jossa vääjäämättä seksiä seuraa murha. Ei ole spoileri eikä mikään paljastaa kuka murhaaja on, sillä elokuva alkaa hänen tekemällään murhalla ja kyseessä on rahoitusalalla työskentelevä omaa kroppaansa palvova juppi Spaulding (Duncan Regehr) joka ei saa enää kicksejä pelkästään kalleimmista raybaneista, kiiltävimmistä autoista taikka kokkelista, vaan on etsittävä syntisiä naisia jotka voi paneskelun jälkeen tappaa hyvinkin raa'asti.

Jo pelkästään elokuvan kansi toi mieleeni Bret Easton Ellisin American Psychon ja vaikka sisällöissä onkin keskenään suuria eroja niin siellä on kuitenkin sellaisia yhtäläisyyksiä, että sitä voisi melkein olettaa elokuvan saaneen vaikutteita Eastonin hyvinkin tunnetusta kirjasta.

MUTTA HETKINEN? Eastonin American Psycho julkaistiin vuonna 1991 ja The Banker 1989, että oliko mukana aikamatkustusta? Tuskin, tai ehkäpä takuulla. Lievät samankaltaisuudet saattavat olla vain sattumaa ja arvattavasti Eastonia inspiroi 80-luvun pinnallinen rahanahne juppikulttuuri ihan samalla tavalla kuin se teki The Bankerin tekijöitäkin, mutta saattaahan se ollakin niin että Easton oli The Bankerinsa katsonut. Onhan tässä kuitenkin rahabisnestä ja hän kenellä on isoin auto sekä tuorein tekniikan ihme on trendien huipulla, ja koska imago on kaiken A ja O ei muulla ole mitään arvoa. On narsistinen murhaajajuppi joka rakastaa esitellä lihaksikasta yläkroppaansa, kauneudenhoitoa 101 ja seksiorgioita jotka johtavat verenroiskutukseen. Satiirisuus puuttuu ja näkökulma on eri, elokuvan ollessa pitkälti varsin tavanomainen murhaajajahti, mutta kuitenkin.

Ja nyt kun kansikuva tuli mainituksi niin tässä on jälleen esimerkki elokuvasta joka on julkaistu useilla erilaisilla kuvavaihtoehdoilla, jotka ovat ajoittain hyvinkin erilaisia keskenään ja osa vähintäänkin huvittavia.

Suosikkini on varmastikin kauan elokuvan valmistumisen jälkeen kokoonsaatettu versio joka antaa käsityksen elokuvan olevan jonkinlainen Jerry Bruckheimer-tuotos:

No mutta kuitenkin, vaikka nyt vahvasti otinkin esille American Psychon niin ei anneta sen estää nauttimista The Bankerista, sillä toki kyseessä on (kuten jo mainitsinkin) aika tavanomainen murhaajajahti ja siten tarinankulku taikka hahmot eivät yllätyksiä tarjoakaan, on tämä silti B-leffaksi sopivan tehokas myllytys. Juppitappajaa esittävä Duncan Regehr on mainion tyly ja asenteeltaan uskottavasti kun mikään ei riitä-sadisti, joten vaikka hän ei selvästikään ole kukaan jonka olettaisi vaivatta hyppivän roolista rooliin sopii hän kuitenkin tähän The Bankeriin mainiosti. Robert Forster puolestaan on perushyvä oma itsensä ja se perushyvä tarkoittaa juuri sellaista i'm too old for this shittiä minkä hän taitaa vaikka unissaan, mutta kun hahmonsa onkin avioeroa käyvä lasten puumajassa nukkuva ja ilmeisen krapulainen veteraanikyttä niin etkö sinäkin olisi väsynyt? Tunnelma on kelvollisen painostava eikä raha tuo kuin murhetta, jota tosin on sen määrällä helpompi hankkia, että hyvä niin.

Melkein jopa sanoisin, että kyseessä on kadonnut helmi, mutta ei se nyt kovin kadoksissa ole kun minäkin sen juuri katsoin ja helmeksi se on kuitenkin aika pieni.

Nyttemmin edesmennyt Jeff Conaway esittää cowboy-nimellä tunnettua pornojuppia ja hänen teksas-aksenttinsa on niin surkea, että se aika vahvasti tekee jokaisen kohtauksen jossa sen kuulee valitettavan koomiseksi.

Tähdet: **

The Banker

Don on kuollut (The Don is Dead, 1973)

Gangsteri Frankin (Robert Forster) isä kokee luonnollisen kuoleman, mikä johtaa monen muun kohdalla aivan muunlaisiin menehtymisiin sillä kyseinen isä sattui olemaan yksi kolmesta kaupunkia hallitsevasta mafiapäälliköstä, eivätkä kaksi muuta sukua ole halukkaita jakamaan valtaa liian nuorena ja kypsymättömänä pitämänsä Frankin kanssa. Koska edesmenneen päällikön ohella myös toinen on ainakin osittain poissa pelistä hänen viettäessään aikaansa vankilassa ja luottaessaan edustajansa toimivan oikein, pääsee kolmas eli don Angelo (Anthony Quinn) vakuuttamaan muut, että toimisi kaikkien parhaaksi jos käytännössä nousisi suurista suurimmaksi. Samaan aikaan kuitenkin näennäisen kakkosaseman saaneen mafiapomon (ts. sen vankilassa olevan) edustaja, lakimies Luigi (Charles Cioffi) suunnittelee valtausta jossa kaikkien kolmen suvun päälliköt ovat poissa kuvasta ja hän itse olisi ainoa don jakamattomassa vallassaan. Luigin mestarisuunnitelma on hyvin kaukaa haettu, sillä hän junailee Angelon tapaamaan Frankin tyttöystävän Rubyn (Angel Tompkins) jotta alkaisi suhde joka tekee Frankin mustasukkaiseksi ja hän aloittaisi siten sodan Angeloa vastaan. He tappaisivat toisensa ja Luigi seisoisi ruumiskasan äärellä uutena päällikkönä. Oho! Angelon ja Rubyn välille syttyykin romanssi, joten tottakai Frankista tulee kuolettavan mustasukkainen. Hitto! ei se nyt sitten niin kaukaa haettu juonikyhäelmä ollutkaan.

Ensimmäinen asia joka minulla tulee mieleen tästä elokuvasta on sen muinaisen suomikasetin kansikuva joka pyrki vihjailemaan olevansa niin vahvasti Kummisedässä, että yhtä hyvin voisit luulla kyseessä olevan jatkoa tuolle Francis Ford Coppplan mafiaelokuvaklassikolle.

Ei ollut, ei.

Coppolaa enemmän tässä on Sam Peckinpahia ja varsinkin James Glickenhausia, joten seepiasävytteinen mafiaromantiikka on kaukana poissa kun tilalla on kylmää väkivaltaa rappiota huokuvassa maailmassa. Varsin 70-lukulainen elokuva siis. Ja se kulkee ihan mallikkaasti, jolloin vaikka sitä ehkä koetettiinkin myydä Kummisedän vanavedessä niin kyllä se ihan omillaan toimii eikä vertailusta Coppolan teokseen ole kuin korkeintaan haittaa. Lisäksi huomautettakoon, että vaikka edellä näkyvä kansikuva viittaakin Kummisetien silloisiin mustavalkopiirroksiin ja ehkäpä myöskin ajallisesti reippaasti myöhemmin valmistuneeseen Brian De Palman Scarfaceen, joihin voi ehkä vetää väkisin joitakin vertauksia niin se ainakin on varmaa ettei Quinn heilu aseen kanssa. Kyllä ne ovat ihan muut tyypit jotka paukuttelevat.

Elokuvan juonen suhteen olisin toivonut jotain muuta valtataistelun osaksi kuin kahden mafiatyypin ihastumista samaan naiseen. Tai ei, korjataan hieman. Se itse ihastuminen samaan naiseen ja siitä syttyvä tunteiden kuohunta joka sumentaa ajatukset joka johtaa veriseen taisteluun ei ole niinkään huono idea, vaan se miten asia alunperin pistetään liikkeelle. Se toteutettiin niin typerästi, että pisti miettimään tuliko se mieleen vasta kun valtaosa elokuvasta oli jo kuvattu ja joku huomautti alusta puuttuvan hetken joka sytyttää langan. Luigi vain yksinkertaisesti sanoo Angelolle, että käypä tapaamassa tuota neitoa ja pam! kaiken tuhoava romanssi alkoi. Mutta millä todennäköisyydellä niin tapahtuisi ja miten Luigi muka sen osasi etukäteen päätellä tapahtuvaksi. Onko hän jokin oraakkeli, mitä häh? Sinänsä sillä ei ole niin väliksi koska hieman kuten jossain Yojimbossa, tms. tässä tarvitaan vain joku kolmas osapuoli joka huijaa kaksi muuta taistelemaan keskenään ja sitähän Luigi edustaa, mutta kohtalokkaat tapahtumat aloittavan seikan olisi voinut tehdä ilman, että se tuntuisi hätäpissalta housuihin. Kun se sota sitten syttyy niin se on varsin tehokkaan brutaalia menoa jossa ei voittajia tule olemaan, mutta kukaan ei voi astua syrjäänkään sen jo alettua. Se mistä elokuvan yojimboismissa pidän on se kuinka irrallaan Luigi pidetään tapahtumista, ettei hän ole koko ajan kaatamassa lisää bensaa liekkeihin vaan antaa enimmäkseen tapahtumien rullata omalla painollaan ja hetkittäin ehtii jo unohtamaankin, että sehän oli juuri hän joka kaiken takana on. Tai ehkäpä vaimonsa Marie (Jo Anne Meredith) joka tuntuu provosoivan miestään kiipeämään pitkin verisiä uratikkaita.

Hahmot kuten myös heidän tarinansa ovat hieman stereotyyppisiä,  mutta näyttelijät ovat pääosin varsin vakuuttavia. Mitä nyt Forster on liiaksi sellaisessa fogetaboutit-kliseemoodissa, mutta etenkin Quinn ja ammatistaan eroon haluavia tappajaveljeksiä esittävät Al Lettieri sekä Frederic Forrest ovat erinomaisia, osoittaen pyörän olevan onnistunut tuotos ilman uudelleenkeksimistäkin. Ja mikä parasta, he vetävät roolinsa läpi liioittelematta elokuvassa jossa on helppo sortua pinnallisuuksiin hahmojen perusteella ja sisällön agressiivisuuden varjolla liialliseen metelöintiin.

Al Lettieri oli muuten 70-luvun viiksi- ja hiuslookissaan hämmentävänkin samannnäköinen kuin Warren Oates samalta ajalta:

Tähdet: ***

Don on kuollut

Attila (Attila, 1954)

Tunnetaan myös nimellä Jumalan ruoska.

Mutta nimeä ehdottomasti tärkeämpi on Attilan kansikuva jonka vuoksi on kyllä nostettava nimettömäksi (tai ei kenties niin nimetön, koska olen näkeväni nimen Castaro) jäävälle taiteilijalle molemmat peukut, koska edes Drew Struzan ei yltäisi samanlaiseen yhdennäköisyyteen näyttelijän ja lopputuloksena olevan maalauksen suhteen. Tuohan on niin Anthony Quinn etten edes aluksi huomannut kumpi oli oikea ihminen ja kumpi pelkkä maalaus.

Mahtaisiko olla niin ettei tuo nimenomaisen kansiversio olekaan alunperin tätä elokuvaa varten tehty ja otettu käyttöön vain viemään mielikuvia jonnekin Conan barbaarin suuntaan. Lisäksi olenkin aika varma jotta olen nähnyt saman kuvan jonkin toisen elokuvan yhteydessä, mutta nyt mieleen tulee vain Erik viikinkisoturi, joskaan siitä ei kuitenkaan ole kyse.

Vuosi on 450 ja hunni Attila (Anthony Quinn) valloittaa maita sekä mantuja, tuhoten kaiken tieltään koska mitä hittoa niillä mailla ja mannuilla nyt tekisikään. Barbaarien invaasio huolettaa Roomaa, joten Attilaa ja hänen kanssaan vallan jakavaa veljeään Bledaa (Ettore Manni) tapaamaan lähetetään kenraali Augius tai versiosta riippuen Aetius (Henri Vidal), jolla onkin kaverillinen historia Attilan kanssa ja hän olisi siten hyvä neuvottelija rauhan suhteen. Bleda onkin sitä mieltä ettei hunnien tule taistella roomalaisten kanssa, mutta Attila janoaa verta ja sotakorvauksia aiemmista roomalaisten hirmuteoista, vaikka aika vahvasti elokuva esittääkin roomalaisten edustavan sivistyneistöä joka vain haluaa, että kaikilla on kiva olla ja Attilaan kiteytyvä hunnismi on pää pölkylle ja heti! Siispä Bleda voi pitää suunsa kiinni kun kohta se on sota ja damn, son! Attila pitää niin tiukkoja pöksyjä ettei mikään jaa arvailujen varaan. "Stupid sexy Flanders".

Attila tapattaa veljensä jotta saa vallan tyystin itselleen ja johtaa sitten miehensä tappamaan roomalaisia. Sophia Loren tulee tarjoamaan itseään Attilalle ja kunhan ollaan paneskeltu on Loren aivan lääpällään Attilaan, miestä joka kohtelee naista kunnioittaen nyrkillä sekä hellalla. Jep jep. Tapetaan lisää porukkaa ja Augiuskin menee kuolemaan. Lisää Attilan tuttujen kuolemia ja ilmeisesti opetus on, että barbarismi johtaa vain turmioon. Ei kun sori, se opetus onkin että kristinusko pysäyttää suurimmankin vihollisen. Ei kun ihan oikeasti, SE ON ELOKUVAN OPETUS!

Miksiköhän elokuvan suomennos on Jumalan ruoska kun Attila on vahvasti uskontoa vastaan? Varsinkin kun muunmaalaisissa versioissa lisänimi taitaa poikkeuksetta viitata päinvastaiseen.

Älkää antako nimien kuten Anthony Quinn, Sophia Loren taikka Irene Papas hämätä, kyllä tämä on aika tuttua B-tason italialaista miekka ja sandaali-meininkiä, että joukosta puuttuu vain Steve Reeves sekä vaihtoehtoinen nimi joka väittäisi kyseessä olevan Hercules-elokuva ja läpi menisi kuin kuuma veitsi voista. Näyttelijävalinnat ehkä vaikuttavat eniten siihen, että aivan suurimpiin ylilyönteihin ei mennä, mutta kyllä mukana on tarpeeksi juustoista esiintymistä ja esimerkiksi vaikka Quinn onkin täydellä höyryllä mukana niin olisi kenties paremmin kotonaan jos tarkoitus olisi ollut tehdä parodiaa taikka Attila olisi hullu tiedemies aikeissa tehdä atomisupermiehiä. Huvittuneisuutta herättää myös Attilan kireät trikoot ja paita joka huutaa Saturday Night Feveriä, ja tietenkin maailman valkoisimmista näyttelijöistä koostettu hunnirotu. Onneksi dubbauksessakin on ajateltu kalpeanaamaisuutta ja ilmeisesti haalittu näyttelijät briteistä sekä jenkeistä jotta mielikuva olisi tiukasti herrarodussa. Luojan kiitos dubbaus on juuri sopivasti epäsynkassa. Siispä jos Attilan löytäisi jostain 50 elokuvan public domain-boksista sitä kenties ihmettelisi miten näin nimekkäällä porukalla tehty elokuva on päässyt sinne, mutta missään vaiheessa sitä ei pysty kuvittelemaan suurteosten kuten Ben Hur, Spartacus taikka Cleopatra seuraan, vaan nimenomaan jonkin Hercules Against the Moon Menin kumppaniksi ja siispä paikka public domaisissa olisi vain looginen. Ei Attila mikään huono elokuva ole, joskaan ei kovin hyväkään. Se nyt vain on ajoittain valitettavan hupsu, usein varsin epäuskottava ja saa epäilemään liiran kurssin olleen tekoaikana hyvinkin alhaalla. Lisäksi heti kun päättää ottaa elokuvan vakavissaan esiin astuu räikeä kristillinen propaganda vetämään maton jalkojen alta.

HUOM! vakuutan etten tiennyt tätä päätekstin kirjoittamisen aikana, mutta Attila tosiaankin on saanut teattereissa osakseen tuplajulkaisun jossa toisena elokuvana oli Steve Reevesin Hercules. Näin ollen epäilenkin, että jossain päin maailmaa oli otettu se tärkeä askel ja Attilaa myyty suoraan Hercules-teoksena.

Tähdet: **

Attila

Best of the Best (1989)

Entinen karatelupaus ja nykyinen olkapäävaivainen autotehtaan liukuhihnatyöntekijä Alex (Eric Roberts) pyrkii jenkkien olympiajoukkueeseen potkimaan ihmisiä ja saisi siten uuden mahdollisuuden tehdä jotain mitä eniten rakastaa. Siis mitenkään vähättelemättä poikaansa.

Rahoittajien silmissä Alex on riskivalinta, mutta valmentaja Frank (James Earl Jones) uskoo mieheen ja valitsee hänet osaksi joukkuetta. Muuta ovat öykkärimäinen Travis (Chris Penn), nörtti Virgil (John Dye), gigolomainen Sonny (David Agresta) ja tietenkin se lajin henkisyyteen, kunniaan ja kostovälineeseen uskova Thomas (Phillip Rhee), joten poikabändissä on jokaiselle jotain.

Edessä on siis kiistoja hallinnon ja valmentajan välillä, joukkueen keskinäisiä sopeutumisongelmia, veriveljeyttä sekä tietenkin altavastaajana oloa lajityypissä jossa jenkkien ei odoteta pärjäävän. Kuitenkin vaikka kyseessä onkin joukkue niin kuten asiaan kuuluu joku nostetaan etualalle ja se joku on tietenkin jo heti alussa olkapäävaivaiseksi osoitettu Alex, jonka kohdalla sitten tulee se epäusko kykyihin ja todistus niiden olevan merkityksellisiä.

Ja joo, tottakai soundtrackilla on mieltä nostattavaa powerrockia eli tällaisia lyriikoita riittää:

"You have your vision insight. Put yourself to the test, be the Best of the Best!"

Minusta on mielenkiintoista ja ei ehkä laisinkaan se, että Rocky-elokuvat löytyvät videovuokraamoista toimintahyllystä ja se kuinka takakannessakin niiden lajityypin kerrotaan olevan toimintaelokuva. Onhan niissä toki toimintaa, mutta villeimmilläänkin Rockyt ovat kivijaloiltaan draamoja jolloin ne ovat hieman väärässä seurassa jos vieressä hengailevat Rambo taikka Commando. Ethän sinä laittaisi Kuin raivoa härkää toimintaelokuviin?

Sama pätee Karate Kidien kohdalla jotka nekin löytää toimintahyllystä, vaikka eivät nekään ole toimintaelokuvia yhtään sen enempää kuin Rockyt. Mutta niin, Rockyissa on Sylvester Stallone joten ne ovat yhtä kuin toimintaelokuvia ja Karate Kidissa on karatea joten ne ovat toimintaelokuvia siinä missä jokin American Ninjakin.

Tämä kohtalo kohtasi myös Best of the Bestia. Elokuvan tarinassa esiintyy lähitaistelulaji joten sen täytyy olla toimintaa ja näin kirjataan takakanteen, ja siispä paikkana on toimintahylly. Mutta ei se ole toimintaelokuva, ellei sitten kaikki fyysinen aktiviteetti lasketa sen piiriin jolloin sinne aiemmin mainitun Commandon seuraksi pitäisi laittaa myös Vamppi ja veteraani. Hei, siinä lyödään mailalla joten... action!

Kuitenkin Best of the Bestilla on se ero esimerkiksi jo mainittuihin Rocky- ja Karate Kid-sarjoihin, että vaikka noissakin kahdessa energiatasoa (ts. vauhtia) nostettiin jatko-osien myötä niin ne pysyivät kuitenkin draamakerhossa kun taas Best of the Best tosiaankin siirtyi tulevilla osillaan koko ajan enemmän ja enemmän sinne American Ninja-sarjaan. Näin ollen ensimmäinen osa jäi ainoaksi varsinaiseksi draamaelokuvaksi ja toimii aloittamansa sarjan outolintuna, joten tulevan perusteella alkukin on helppo ymmärtää väärin.

Aivan kuten muinaisen slasherbuumin kohdalla jolloin oli trendikästä napata elokuvan titteliksi jokin juhlapäivä, tms. vain koska aiemmin joku oli tehnyt sellaisen nimen turvin rahaa, myös Best of the Bestin kohdalla tulee vastaava ajatus mieleen, että ei sillä niin väliä mikä urheililulaji pistetään aiheeksi kunhan katsotaan jokin mitä ei vielä ole käytetty. Siispä Best of the Bestin tae kwon do voisi ihan yhtä hyvin olla se myös mainittu karate taikka nyrkkeily koska se ei sinänsä vaikuttaisi tarinankulkuun, mutta kun karate ja nyrkkeily oli jo käytetty niin nyt se sitten saa olla tae kwon do (mikä itse asiassa tuntui olevan kuuminta shittiä joskus 90-luvun alkupuolen 10-14 vuotiaissa, kun jokainen sen ikäinen kakara vaikutti sitä harrastavan. Joskaan en usko sen olleen tämän nimenomaisen elokuvan ansiota). Valittu lajityyppi on kuitenkin se millä tämä elokuva erotetaan (ja ei laisinkaan) muista vastaavan idean elokuvista, joten suotakoon se heille. Joskin uskallan väittää etteivät muut kuin lajiharrastajat huomaa eroa karaten ja tae kwon don välillä, ja pahoittelen jos joku ehti jo vetää herneen nenäänsä mahdollisesti väärin käyttämieni termien vuoksi, mutta luotan siihen mitä Best of the Bestin synopsikset sekä suomennos kertovat. Molemmissa kun puhutaan sekä erikseen niistä että samana asiana. Arvelenkin termien sekamelskan johtuvat pitkälti siitä, että markkinointiosasto ei asiasta välittänyt ja karate nyt on karatea, mutta käytetään tae kwon do-sanaan nimenomaan erottamaan Best of the Best Karate Kidista joka vielä tuolloin (ja tänäänkin) on huomattavasti tunnetumpi elokuvasarja.

Best of the Best on siis saman sarjan draamaelokuva kuin jo useaan otteeseen mainittu Rocky eikä joukkue taikka urheilulaji muuta sitä seikkaa, joten tutussa altavastaajakertomuksessa ollaan. Mikä ei ole elokuvan kannalta huono asia sillä eihän se ollut uusi idea edes vuonna 1976 vaikka ehkä Rocky tuolloin nousikin ilmiönä niin suureksi, että otti paikkan näkyvimpänä esimerkkinä että -kuvana. Kaari on hyvä draaman käyttöön ja silloin harvemmin tarvitsee keksiä pyörää uudelleen, kunhan vain tekee jonkin pinnallisen eron ja valitsee tekijät jotka jaksavat kantaa elokuvan vakuuttavasti loppuun saakka. Sen Best of the Best tekee ja esimerkiksi Eric Roberts jonka näyttelijäkyvyt ovat olleet jo vuosia ja taas vuosia uskottavuuskriisissä lukuisten Ö-tason elokuvien myötä muistuttaa tällä teoksella osaavansa näytellä, ja kun muutkin tekevät vähintäänkin ihan hyvää työtä niin kyllä Best of the Best on mukavaa katseltavaa alusta loppuunsa. Siinä ei vain oikeastaan ole mitään uutta saatikka ole muita paremmin tehty jotta voisi perustella miksi mielummin tämä kuin se jokin muu ja kilpailussa lopullinen mitali olisikin kunniamaininta. Tekisikin mieli todeta, että Thomasia esittävän Phillip Rheen ansioksi ei pitäisi antaa alkuperäistarinan kirjoittamista niin kuin se on nyt tehty, sillä harvemmin kopiokonekaan saa kunniaa jäljentämisestään (tässä kun on jopa se Rockyn lanseeraama going the distance-päätös). Rhee kuitenkin on Best of the Bestin primus motor ollessaan näkyvästi mukana niin tämän kuin jokaisen tulevankin osan kohdalla joten en tarkoita vähätellä hänen osuuttaan, mutta vaikuttaisi siltä ja sitä varsinkin jatko-osien toimintapainotteisuutta ajatellen, että Rheen halu Best of the Bestilta oli erilainen kuin mitä saatiin aikaiseksi. Hänen esittämällään Thomasillaan kun on elokuvan toiseksi tärkein juonikuvio ja sekin on hyvin tyypillinen martial arts-elokuvien idea, eli vastustajajoukkueen jäsen tappoi aikoinaan ottelussa Thomasin veljen ja nyt hän kohtaa saman miehen omassa kisassaan. Sellaista kamaa ne myöhemmät Bestit ovat ja mielummin siitä Rhee voisi ottaa kunnian, ei ensimmäisen elokuvan päätarinasta.

Vai voisiko sittenkään? Kuinka rutosti niitä tappeluelokuvia joissa joku mukiloi tyypin joka tappoi hänen läheisensä oli jo ennen Best of the Bestia? Ehkei niin montaa draamagenressä, mutta muutoin ainakin hyvin paljon.

Vuoden 1995 Video-opas muuten sekoittaa elokuvan juonikuviot väittäessään Robertsin olevan kostamassa veljensä kuolemaa, mutta toisaalta samassa opuksessa osoitetaan närkästys siitä kuinka toiminta ei säväytä elokuvassa joka ei sitä edes ole, joten väliäkö sillä jos eivät huomioineet edes juonta oikein.

Sivumaininta vielä se, että vuonna 2015 Rhee ohjasi/tuotti/kirjoitti elokuvan Underdog Kids joka kuulostaa kovin samanlaiselta kuin Best of the Best, vain jonkinlaisena Muppet Babies-versiona.

Best of the Best on perushyvä pohjalta voittoon-draama jonka katselu ei kaduta laisinkaan, ei edes näin uusintakatselun myötä, mutta ihmeitä ei kannata odotella.

Tähdet: ***

Best of the Best