Wo (Nick Cheung) haluaa jättää gangsteriuran taakseen, mutta kuten niin usein olemme näissä tarinoissa huomanneet ja teemme sen jälleen kerran, ei menneisyys jätä rauhaan. Jotenka eräänä päivänä uusi rauhaisa elämä saa vieraita ex-kollegoista joista kaksi on aikeissa hiljentää Wo lopullisesti, kun taas kaksi muuta ovat halukkaampia antaa hänen eläköityä rauhassa. Seuraa mexican standoff, mutta tappajat myös ovat valmiita pistämään erimielisyytensä sivuun siksi ajaksi, että saadaan vauva ruokittua ja vasta riekaleiksi ammuttu asunto korjattua uutta hohtavaksi. Istutaan yhdessä nauttimaan wokista ja nuudeleista, seurustellaan yhtenä iloisena perheenä, ja kun Wo osoittaa huolta perheensä hyvinvoinnista lähtevät kaikki yhdessä toimeksiannolle kuolettamaan velallinen jotta siitä saatavalla palkkiolla Wo voisi varmistaa, että kun aika jättää hänestä pärjäisi perhe ainakin rahallisesti hyvinvoivana. Mietitään sitä Won saamaa kuolemantuomiota sitten joskus myöhemmin.
Hyvin runsaasti lähikuvia, jännityksen kasvattamista pitkällisillä kuka räpäyttää ensin-tilanteilla ja kasvavaa rautalankamaista ujellusmusiikkia. Kyllä, tämä tuo mieleen spagettiwesternin ilman italiaa tai lännenmaisemia, mutta on silti vahvasti hyvää, pahaa sekä rumaa. Nämä asiat kuitenkin enemmänkin elokuvan audiovisuaaliseen ilmeeseen liittyen, sillä samalla kun ollaan hyvinkin synkkiä on kyseessä myös rennon hyväntuulista small talk-ajantappoa kavereiden kesken, kuin jonkinlainen luokkakokousdraamakomedia taikka jotain muuta vastaavaa vanhojen tuttujen hengailua, uudelleentutustumista vuosien eron jälkeen ja siten välillä nauretaan, välillä vakavoidutaan ja joskus riidellään koska olemme jatkaneet elämässämme eteenpäin, eikä vaikka niin hauskaa kuin se onkaan voi enää ajassa palata kuin muistoihin. Spagettiwesternfiilis tulee eniten esille väkivaltaa huokuvissa kohtauksissa eli niissä joissa valmistaudutaan jonkinlaiseen yhteenottoon, mutta muutoin ehkä eniten ajatuksiin nouseva vertauskohta lienee Takeshi Kitanon Sonatine, jossa siinäkin väkivallan ammattilaiset kuluttavat suuren osan tarinasta vain chillailemalla ja keksimällä jotain ajankulua. Yhteistä kaikille on se tarkoituksellinen ilmeettömyys sekä vähäsanaisuus, kuten myös tieto vääjäämättömästä yhteenotosta josta kaikki eivät ehjin nahoin selviä ja nimenomaan se tyyneys ennen myrskyä on osa Exiledin vahvuuksista näkyvien spagettilänkkäritemppujen ollessa pikemminkin vain hauskoja koristeita eivätkä jotain mitkä olisivat välttämättömyyksiä. Oli silti mukava nähdä moderni, tähän hetkeen (no, ilmeisesti vuosi oli olevinaan 1998) sijoittuva rikoselokuva jossa ne italowesternien temput eivät olleet mukana ainostaan humoristisina viitteinä tekemässä elokuvasta jonkinlaiseen parodiaan kallistuvaa, vaan ainoastaan jos ne samalla sopivat myös meneillä olevaan elokuvaan ja kunnianosoitus tuli sitten sitä kautta.
Huomautettakoon tässä välissä, että vaikka olenkin maininnut spagettilänkkärit useaankin otteeseen niin kyllä tämä silti ihan HK-actionleffa on ettei ihan liikoja kannata innostua. Joskin nyt kun sanoin HK-action niin on se silti japanilaisempi kuin John Woo, että muistakaa edelleen se Sonatine.
Exiledin tunnelma on kohdillaan, se on vakuuttavasti näytelty ja varsinkin tappajien ja uhrin yhteistyö toimii erinomaisesti luoden sekä veljesrakkautta kuin uhkaa koska ollaan kavereita, mutta velvollisuuskin pitäisi ottaa huomioon. Samalla miinusta tulee nimenomaan henkilöihin liittyen, mutta ei koska roolit olisi näytelty huonosti vaan koska kaikki eivät mielestäni puolusta paikkaansa elokuvassa. Tarvittava huumori tulee jo tuon edellä mainitun porukan keskinäisistä hetkistä, niissä joissa näkyy kaverihenki, mutta silti mukaan on pitänyt laittaa kaksi kompuroivaa tomppelikyttää joiden ainoa merkitys elokuvassa on toimia koomisia sivuhahmoina (toinen enemmän kuin toinen) ja he eivät vain riko tunnelmaa, mutta eivät missään vaiheessa edistä tarinankulkua ollen vain päälleliimattuja jälkiratkaisuja. Mitä saadusta ruutuajasta päätellen saattavat ollakin.
Mutta mikä ei taatusti ollut jälkiratkaisu ja vetää aika hyvin maton alta (vaikka ei vaikutakaan olevan mikään ns. twisti kautta mindfuck) on Won kohtalo tunnin kohdalla kun elokuvaa on vielä noin 40 minuuttia jäljellä. Se mitä tapahtuu ei niinkään iske päin näköä koska rakenne pysyy edelleenkin tunnelmaan sopivana, mutta siinä vaiheessa ei todellakaan uskoisi elokuvalla olevan enää 40 minuutin edestä kerrottavaa. Tarina kuitenkin muuttuu eräänlaiseksi road tripiksi featuring henkilökohtainen kosto ja se toimii sen verran hyvin, että sillä ansaitaan neljäskin tähti. Olin siis hyvin positiivisesti yllättynyt.
Tähdet: ****
2 kommenttia:
Teitkö minkäänlaisia assosiaatioita Sam Peckinpahiin? Itse olin vetänyt vanhoissa muistiinpanoissani yhdysviivan Hurjaan joukkoon. En muista kyllä yhtään, päteekö tämä viittaus lainkaan vai loinko linkin mielivaltaisesti, mutta oletan, että se liittyi tavalla tai toisella molempien elokuvien tarkasteluun ryhmästä. Erityisesti rikollisten ryhmästä, jotka ovat samalla elokuvan sankareita. Audiovisuaalisia yhtymäkohtia tuskin osasin silloin osoittaa. En muista, että Exiledissa olisi ainakaan viljelty Peckinpah'n innokkaita zoomi-otoksia.
Joskus esihistoriallisina aikoina, kun MTV uskalsi näyttää tuntemattomia elokuvia, jäi mieleen Breaking Newsin alun shootout, jota selvästi sivusta tarkasteleva kamera lähti ykskaks hyvin tyynesti vaeltamaan ties minne. Ikään kuin kamera itsessään olisi henkilö, joka on niin turtunut väkivaltaan, ettei pidä sitä enää kiinnostavana.
Voin myös muistaa väärin, eikä tämä ollut pointti ollenkaan. Se käsitys ainakin jäi, että Johnnie To'lla on luova tapa kuvata toimintaa ja väkivaltaa.
En ole tietääkseni kommaillut tänne pahemmin, mutta olen lukenut jo useamman vuoden. Nautittavaa tekstiä *peukku*
En laisinkaan, enkä oikein näe sitä nytkään kuin vain hieman loppupuolta ajatellen. Hurjassa joukossa (kuten myös Viheltävissä luodeissa) kuitenkin se ryhmä että koko elokuva esittäytyvät aikalailla vanhan sopeutumattomuudella nykyaikaan ja se pätee koko porukkaan joka pitää yhtä. Exiledin porukka esitetään aluksi kahtena osana jolloin he ovat samalla tavalla "yhtä" kuin Leonen elokuvissa (Esim. Blondie ja Tuco) jolloin he toki tuntevat toisensa ja heillä on yhteinen historia, mutta eivät epäröisi erkaantua kun motiivi olla yhdessä ei enää ole ajankohtainen. Joten en näe heitä samanlaisena ryhmänä kuin Hurja joukko ja molemmista eroon aikanaan päätynyt jäsen (Robert Ryan ja Nick Cheung) tuntuvat hekin aika erilaisilta, kun vaikka molemmat ovatkin olleet osa joukkoa ja molemmilla on mahdollisuus palata takaisin, niin kyllä Hurjan joukon kohdalla erkaantunut jäsen on nyt persona non grata kun taas Wo on erosta huolimatta edelleen ystävä. Joten sinänsä Exiledin kohdalla ei ollut vaikea ymmärtää miksi se tappotuomio "unohdettiin" vaikka se tapahtuikin enemmän vahingon kautta kuin jättämällä päätös kahden duon väliseksi. Tosin siinä vaiheessa kun Wo oli kuollut ja neljän ryhmä jatkoi matkaansa eteenpäin pystyn vetämään yhtäläisyyksiä Hurjaan joukkoon siltä osin, että jos elokuva olisi jatkunut pidempään niin se varmaan olisi johtanut samanlaiseen pakomatkaan jossa leppymättömät takaa-ajajat pitävät huolen, että jossain vaiheessa umpikuja tulee vastaan.
Siksipä enemmän näin varsinkin alkupuolella Exiledin noudattavan Leonea tekemällä viidestä hengestä kolme, jolloin Wo on ns. hyvä eli Blondie, tappoa suorittamaan tulleet olevat paha eli Angel Eyes ja tapon estämään tulleet ovat ruma eli Tuco, jonka vuoksi he ovat yhdessä ainoastaan omien halujensa vuoksi, jonka saavutettuaan he ovat valmiita raivaamaan toisensa tieltään. Minkä takia se alkupuolen asunnossa ollut kolmen hengen kaksintaistelu ei vain muistuttanut Reservoir Dogsin loppua, mutta etenkin esctacy of goldia.
Exiled oli mielenkiintoinen elokuva koska se varsin onnistuneesti yhdisti gangsterielokuvaan spagettiwesteriä ja teki hyvän vaihdon kesken kaiken tappamalla oletetun päähenkilön, mutta ei jäänyt jumittamaan sen ympärille. Johnnie To on ollut aina aika mielenkiintoinen ohjaaja, mutta enimmäkseenhän hän on jättänyt minut jokseenkiin kylmäksi kun on tuntunut ajautuneen hieman samanlaiseen ongelmaan kuin Richard Kelly tai M. Night Shyamalan, että ideoita on mutta niin jäsentäminen on hieman pakotettua, aivan kuin liikaa tiedostettaisiin oma maine ja sen aiheuttamat odotukset, jolloin reagoidaan laittamalla mukaan liikaa kuin tarpeeksi.
Lähetä kommentti