Tohtorit Matheson (Sigourney Weaver) ja Buckley (Cillian Murphy) ovat erikoistuneet paranormaaleihin asioihin, tai tarkemmin sanottuna niiden paljastamiseen huijauksiksi. Aina tietenkään ei kyseessä ole tarkoituksellista harhauttamista vaan asialla saattaa olla vain pelkkä väärinkäsitys, mutta tärkeää on että manaajat, selvänäkijät, oraakkelit sun muut varokaa, skeptikot ovat liikkeellä. Niin sekä Mathesonilla kuin myös Buckleylla on jokin henkilökohtainen syy joko toivoa henkiparannuksen tai jonkin muun selittämättömän olevan totta ja kohta se saattaakin tapahtua oli se lopulta toivottua taikka ei. 70-luvulla erityisen suosittu psykokineetikko (ts. lusikantaivuttaja/ajatustenlukija, tms.) Simon Silver (Robert De Niro) on nimittäin 30 vuoden kadoksissa olon jälkeen tekemässä paluun estradeille. Silver erakoitui syystä, että aikoinaan hänen esiintymisessään tapahtui kuolema jonka aiheuttajaksi epäiltiin hänen aivovoimiaan, mutta nyt viimein olisi mahdollisuus todistaa sekä se että hänet itsensä huijariksi ja siten samalla vetäistä verho pois kaikkien niiden miljoonien ja taas miljoonien ihmisten silmiltä jotka uskovat yliluonnolliseen. Buckley onkin enemmän kuin halukas tähän, mutta Matheson omien kokemustensa pelkää kaiken kansan jumaloimaa Silveriä ja varoittaakin kollegaansa pysymään kaukana. Pian Matheson löydetään kuolleena ja Buckley tahtoo maanisesti saada syypääksi uskomansa Silverin paljastettua huijariksi, mutta alkaa käydä pelottavankin selväksi kuinka voimakas Silver on.
Yksi seikka on Red Lightsissa varsin hämmentävä ja se on sen musiikki joka on sinänsä ihan kelvollista, mutta tyyliltään kuulostaa enemmänkin siltä kuin se olisi sävelletty jotain Michael Bayn The Rockin kaltaista suurtoimintaelokuvaa varten kuin kannessakin viittattuun The Sixth Sensen genreen lukeutuvaan ns. yliluonnoliseen jännitystarinaan. Toisin sanoen aivan liian actionpainotteista kamaa hiipivään jännitykseen ja jälkimmäiseen uskoisin Red Lightsin kuitenkin pyrkineen. Se rupesi ajoittain käymään sen verran häiritseväksi, että taatusti vähensi kokonaisvaikutusta. Mitä tosin teki myös se, että aika varhaisessa vaiheessa hahmojen motiivien aiheuttamat heikkoudet osoitetaan joka taas vaikuttaa paljastavaan käsitykseen silmänkääntötemppujen toiminnasta ja se on hieman ärsyttävää kun kerran vertailukohdaksi on otettu Kuudes aisti joka nimenomaan tuli tunnetuksi lopputwististään joka osattiin pitää hyvin piilossa (toki tässä on mukana loppuyllätys joka on hyvin, hyvin väkinäisen oloinen, kuin jälkijättöinen ajatus siitä kuinka jotain, ihan mitä tahansa pitää keksiä loppuun. Kaiken lisäksi se pelkurimaisesti vesittää muun elokuvan kannanoton aiheeseensa). Samaa lajityyppiä Red Lights kyllä edustaa ja varmasti toimii hyvänä välipalana juuri sellaista hakeville, onhan tarina ihan kelvollinen, näyttelijäkaarti nimekäs (voidaan siten kai sanoa myös, että lahjakas) ja vaikka se tosiaan paljastaa korttejaan liian aikaisin, ja musiikki on vääränlaista niin on se kuitenkin perusvarma jännäri jonka katsoo helposti läpi. Lisäksi se täytyy erikseen mainita, että vaikka De Niro ei teekään mitään parhaimpiinsa verrattavaa roolisuoritusta niin siinä missä jo monen vuoden ajan hän on vaikuttanut väsyneeltä taikka välinpitämättömältä, välillä jopa suoranaiselta parodialta itsestään, on hän Red Lightsissa esiintyjä paikallaan osoittamassa karismaansa. Hänen esittämänsä Silverin vaikutukseen uskoo aika helposti riippumatta lopputuloksesta onko hän huijari vai ei.
Kiinnostaisi tietää onko Uri Geller nähnyt tämän sillä Silver pohjautuu niin näkyvän vahvasti häneen sekä julkkiksena että "kyvyiltään", mutta samalla myös johonkin saatanalliseen Damieniin ja siihen hän tuskin olisi tyytyväinen.
Joo joo, "there is no spoon."
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti