Murjottu yksityisetsivä Ned (Antonio Banderas) istuu vangittuna poliisin kuulusteluhuoneessa ja rupeaa kertomaan mitä oli tapahtunut. Se oli se vanha tuttu juttu: Hollywoodin parhaiten palkattu hedonistinen narkkariseksimaanikkonäyttelijä Adam (James Van Der Beek) oli pulassa ja pienin ongelmista oli albiinokääpiöassistentti jonka kanssa hän harrasti kimppakivaa koska onneksi kääpiöt voi aina räjäyttää. Öö, okei. Elokuvaa on kulunut vasta yhdeksän (9!) minuuttia ja jo nyt kaikki Alejandro Jodorowskyn, Richard Kellyn sekä Ken Russellin elokuvat yhdessä ovat vähemmän happoisia, mutta menkäämme eteenpäin. Ned oli paikalla kun kääpiö lensi soihtuna ja kohta hänen toimistoonsa saapui jättiläinen Anton (Robert Maillet) pyytämään etsittävksi stripparityttöystävää Lexieta (Sienna Guillory), joten tottakai Ned kettuilee jättiläisen koolla koska on aina asiallista ärsyttää maksavaa asiakasta vain koska hän on fyysisesti näyttävän erilainen. Venäläismafioso järjestää ennaltasovitun nyrkkeilyottelun jossa häviäjä ensin hakkaa voittajan hengiltä ja sitten kaatuu feikaten tajuttomuutta, joku lavastetaan kuoliaaksi borssikeitolla ja Snoop Dogg esittää pornoelokuvaohjaajaa joka tekee magnum opustaan The Black Holea, elokuvaa jossa ihmiset naivat itsensä toistensa sisälle kadoten kirjaimelliseen mustaan aukkoon. Kaikki jotka Ned tapaa päätyvät kuolleiksi joten on aika matkata meksikolaiseen aavekaupunkiin ja tavata siellä atomityttö sekä howardhughesmainen eksentrinen miljardööri Kestral (Sam Elliott) joka on rakennuttanut aavikolle hiukkaskiihdyttimen voidakseen luoda jumalhiukkasen ja synnyttää uuden maailman. "Olemme aistivia olentoja rajattomassa universumissa. Kehityksemme päätelmä on tulla jumaliksi itse. You dig? Matkalla meidän pitää oppia hänen taikasauvansa salaisuus." Ei siis tämän perusteella tule yllätyksenä, että elokuvan väriskaala on magic carpet ridea.
Autistinen transvestiittiydinfyysikko, laukullinen timantteja ja pahat kytät. Mitä vielä? Alku- ja lopputekstit kuin 007-leffasta, ja kenties hiukkaskiihdytin aiheuttaa maailmanlopun(?).
The Diamond Job kärsii samasta ongelmasta kuin Richard Kellyn Southland Tales, eli se on outo outouden vuoksi ei koska sillä edistettäisiin elokuvan kulkua ja siten elokuvan punainen lanka jää tarkoituksella pimentoon, kadoten välillä kokonaan vain koska merkittävämpää on täyttää tila mahdollimman erikoisilla hahmoilla, päämäärättömän erikoisilla tilanteilla, katsokaa kuinka taiteellisia olemme-kuvauksella ja kaikella muulla minkä kohdalla olisi kannattanut siirtyä harkitsemisesta suoraan toimintaan ja heittää iso kasa leikkaushuoneen lattialle. Outous on hyvästä jos se kuuluu asiaan, ei silloin jos sitä toteutetaan kuten esimerkiksi Lost-sarjassa, että kun ollaan jumissa niin otetaan esille joku kypäräpäinen kana heiluttamaan marakasseja ja huutamaan kuinka gorillat ovat tulossa, piilottakaa huonekalut.
Mainitun Southland Talesin kohdalla vaikutti siltä kuin Kelly olisi ruvennut uskomaan liikaa omaan nerokkuuteensa ja hybriksen vuoksi ei nähnyt mikä oli tarpeellista ja mikä liikaa, sotkien siten asiansa kun taas tämän kohdalla tunnutaan melkeinpä parodioitavan sellaista egoilua ja jos The Diamond Job olisi ilmestynyt muutama vuosi aikaisemmin sanoisinkin sen olevan Southland Talesin parodia. Sitä se ei varmastikaan ole vaan todennäköisemmin tekijöillä on oikeasti ollut ajatuksena tehdä jokin moderni filosofispsykedeelinen film noir ja se että se on koomisen oudon sekava on vain väärän sekoitussuhteen aiheuttama seuraus koska vertailussa jopa Wim Wendersin Million Dollar Hotel vaikuttaa nyt Chinatownilta. Siispä The Diamond Jobin kohdalla on aivan ymmärrettävää, että oli käynyt näin: "the film received negative reviews by both critics and audience." No, onhan siinä joitakin nättejä kuvia, tunnelmallista musiikkia ja trippailua, joten on se ainakin mielenkiintoinen vaikka saakin kaipaamaan sekoilun seestymistä.
Välillä tuntuu kuin kyseessä olisi jännärifimatisointi Tangerine Dreamin Electronic Meditation-levystä,
mutta tottakai elokuvan tekodokkarissa kerrotaan kyseessä olevan kunnianosoitus Raymond Chandlerille. Hitto, Chandler Bing kuulostaa oikeammalta.
Tähdet: **
Ps. rakastan sitä kuinka jollekin markkina-alueelle on väännetty The Diamond Jobille kansikuva joka virtsaa silmään niin pahasti, että edes hitsaajanlasit eivät pidä niitä suojassa. Nyt tämä onkin Ballistic 2.
Tosin kannen häröys on aika sovelias sisällön ns. erikoisuuteen, joten unohdetaan sen simmuun pissiminen. Hauskastihan leiska on sama, kuvavalinnat vain raflaavampia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti