Diary of a Serial Killer (2008)

Sarjamurhaaja sarjamurhailee matkien aiempien sarjamurhaajien sarjamurhailuja.

Enimmäkseen niin lajityyppinsä rutiinikamaa ettei jaksa enää edes valittaa tunnelmaa laiskasti luovasta sumuvalosta taikka ylikorostetuista värivaihtoehdoista, varjoissa viihtyvästä kryptisestä tappajasta harrastamassa kissa et hiiri-leikkejä ja stressaantuneesta kytästä/toimittajasta joka on sortumassa pulloon ja lausuu maailma on hullu-sarjan dialogia. Näitä enemmän kiusasi se, että oudosti valittuna tehokeinona kaikki puhuvat koko ajan kuiskaten aivan kuin pelkäisivät naapurin heräävän. No, kyllähän puhe kuulostaa aina tavallaan vakuuttavammalta kun sen sanoo pehmeästi, mutta kun sitä temppua käyttää kaikessa ja koko ajan niin ei se nyt juuri sen parempi ratkaisu ole kuin Christian Balen naurettava Batman-mörinä.

Mutta tosiaan, pääosin kyseessä on elokuva joka on tehty vähintään sata kertaa aikaisemminkin. Usein paremmin, mutta vastaavasti monta kertaa myös huonommin ja yhtä hyvin. Mikä siis kertoo sen, että Diary of Serial Killer on aika mitäänsanomaton elokuva, mutta sen loppupuolella tulee esille jotain joka ei ole varsinainen käänne, yllätys tai mikään muukaan vastaava, mutta kuitenkin jotain joka saa miettimään aiemmin nähtyä eri tavalla ja valitettavasti se on rakenteeseen liittyvä alleviivaus joka toimii samalla tavalla kuin se, että joku kertoo sinulle tarinaa vaikkapa nyt Sannasta, mutta ei muista sanoa kenestä ja kun tarina on kerrottu joudut toteamaan "kenestä me oikein puhutaan?" ja vasta silloin ymmärrät mistä koko ajan olikaan kyse. "Ai, mä luulin, että sä puhut Simosta." Se ei kerro mitään uutta koska olithan jo kuullut koko jutun, mutta nyt tavallaan vasta heräsit ja tajusit että hei, tuopa oli typerä kertomus ja tämä vain korosti miksi. Koska Diary of a Serial Killer ei ole mitenkään erityinen niin näyttelemiseltään, juoneltaan kuin muunkaan toteutuksen osalta niin sitä ei ehkä katso silmät ludovicotekniikalla vaan ihan kuin mitä tahansa heppoista sarjamurhausjännäriä ja siten kun kyseessä on kopiomurhaaja joka näin ollen matkii kuuluisien sarjamurhaajien tekoja kuittaa itse tappopahtumien mahdolliset muusta poikkeavat värisävyt, maskeeraukset sun muut nimenomaan osoituksina kuinka tappaja pyrkii pääsemään esikuvansa nahkoihin ja toteuttamaan teot mahdollisimman uskollisina kopioina. Tästä johtuen ehdin kaikkien muiden puunaamaesiintyjien vuoksi ajattelemaan, että sarjamurhaajia näyttelevä kaveri on aika muuntautumiskykyinen, mutta eipä se sitten niin ollutkaan sillä kun päädyimme viimeiseen julkkissarjamurhaajaosuuteen niin huomasin ettei se olekaan sama näyttelijä vain eri peruukissa, tms., mikä tuntui oudolta kunnes tajusin tämän osion venyessä ja venyessä, että jokaista julkkissarjamurhaajaa esittikin eri heppu, mutta miksi jos kerran kyse oli kopiomurhista jotka suoritti yksi ja sama tyyppi. Siinähän se hölmöys tulikin esille kun oli kyseessä sitten Jeffrey Dahmer, Richard Ramirez taikka Ed Gein niin yksikään heidän murhiaan esittelevä kohtaussarja ei ollutkaan nykyhetkeen eli itse tähän elokuvaan kopiomurhaajaan liittyvä, vaan ne olivat nimenomaan oikean Dahmerin, Ramirezin ja muiden omia tekoja näyttävä jolloin siinä sitten menetettiin se kopioidea kun se jäi vain puheen tasolle ja elokuva muuttuikin eräänlaiseksi klippishowksi esittelemään muiden tapahtumia. Sinänsä se ei minua vaivaa, että tässä esiteltiin enemmänkin muiden murhaajien tekoja kuin väitetyn päähenkilön sillä olivathan he juuri tämän tappajan esikuvia, mutta kyllä sen ansiosta heitettiin vesilintua kopiomurhaamisella kun se ei enää liittynytkään koko tarinaan. Eli siinä se lopun juju oli, että kuulet tarinan ja sitten huomaat, että kertoja ei osannut pitää punaisesta langasta kiinni. Eikä sillä edes saatu ns. eurojulkaisun nimeä (jenkeissä Diary onkin nimenomaan Copycat. Silti parempi kuin Sigourney Weaverin Copycat) yhtään sen sopivammaksi koska ei tässä edelleenkään ole mistään tappajan päiväkirjasta kyse. Se loppupuolella oleva julkkissarjamurhaajan tekojen esittely pisti ikävästi silmään vieläpä sen vuoksi, että se on ajallisesti paljon pidempi osio kuin yhdenkään aiemman tapon esitys, mikä osaltaan paljasti sen etteivät ne edellisetkään olleet kopiomurhaajan tekemisiä. Niissä kun eri näyttelijöistä huolimatta oltaisiin voitu väittää kyseessä olleen sama esiintyjä, koska olivat tarpeeksi samanlaisia ruuminrakenteeltaan ja jokaisella oli erottuva maskeerauksella tehtävä look kun taas viimeinen oli täysin erilainen (ts. kuin olisi vaihtanut kanavaa). Pidin siis hölmönä sitä etteivät ne murhat olleetkaan tarinan väitettyjä kopioita (toki hän niitä teki, mutta tapahtumat olivat muka menneen ajan aitoja hetkiä), mutta en ehkä olisi ajatellut niin jos se olisi tehty selvämmäksi alussa (siis viittaus keskusteluun jossa et tiedä kenestä puhutaan koska sitä ei kerrottu) ja se tulee ilmi vasta kun lopussa on aiemmista erottuvasti pitkäksi venytetty pätkä joka saa epäilemään sen aitoutta. Se ei ole hyvästä elokuvalle, että kiinnostuu siitä vasta kun epäilee jonkin olevan pielessä. Eihän se että alussa oltaisiin jotenkin paremmin eroteltu menneet todelliset hetket nykyajasta ja lopputappopätkä olisi synkattu paremmin muun elokuvan kanssa olisi poistanut tylsiltä näyttelijöiltä ja kliseitä täynnä olevilta hetkiltä, mutta olisi se varmasti auttanut. Lisäksi lopun idea siitä, että kuka tahansa voi muuttua tappajaksi olisi ehkä ollut tolkullisempi jos vertailukohteina ei olisi väkivaltaisen murhaajaisänsä aivopesemä tappajapoika ja peloteltu reportteri joka itsepuolustukseksi ampuu tuon sarjamurhaajan, sillä jälkimmäinen ei varmaan sen itsesuojeluvaistoisen teon ansiosta muuttuisi kiiluvasilmäiseksi sekopääksi joka tapattaa itsensä alkaessaan perusteettomasti huitomaan pyssyllä poliiseja kohti kuten tekee nyt.

Joskin se Dahmeria esittänyt heppu oli kyllä tosi hyvä ja sen osuuden perusteella olisinkin kenties mielummin toivonut, että koko elokuva olisi kertonut Dahmerista.

Tähdet: *

Diary of a Serial Killer