Syrjään vetäytynyt ammattitappaja Roland (Scott Adkins) houkutellaan vanhan ammattinsa pariin kun kohteena on vankilasta vapautunut huumekuningas Polo (Ivan Kaye) joka aikoinaan saattoi Rolandin vaimon koomaan ja täten sankariamme motivoi perinteinen kosto. Toisaalla samaa keikkaa tarjotaan myöskin toimenkuvaltaan tappavalle Vincentille (Jean-Claude Van Damme) joka tarttuu täkyyn saadakseen fyffeä ja vaikka mies varakas onkin niin asunnostaan päätellen raha palaa aika nopeasti taidehankintoihin ynnä muuhun, joten liikaa ei ole tarpeeksi. Molemmilla tappajilla on kuitenkin sydän kultaa ja jos toisella tunteita nostattaa vaimo niin toisella se on naapurin pahoinpitelenä nainen. Rolandin epäonneksi koko juttu Polon ennenaikaisesta ehdonalaisesta tappomääräykseen oli vain keino saada hänet esille piilostaan koska korruptoituneet interpol tai jotain-agentit haluavat raivata entisen alaisensa (ts. Rolandin) tieltään koska ovat pahoja ja pahat tekevät tuhmuuksia. Tiedättehän, peruskamaa. Saman keikan aiheuttama törmäys saa Rolandin sekä Vincentin päätymään pienen jalkatyöskentelyn jälkeen yhteistyöhön ja tuplaisku onkin tarpeellinen kun pelkän Polon ja apulaistensa lahtaamisen sijaan on selviydyttävä myös niistä ilkeistä agenteista. Sopivasti Vincent vielä aiemmin vahingossa kylmetti Polon veljen, joten nyt on Polo tosi kiukkuinen ja lyöttäytyy siksi yhteen niiden tuhmien agenttien kanssa.
Scott Adkinsin esittämään rooliin kaavailtiin alunperin Vinnie Jonesia taikka Steven Seagalia ja en nyt spekuloi miksi edellinen ei sitä tehnyt, mutta jälkimmäinen herättää hieman enemmän mielenkiintoa. Oliko Seagalia mietittäessä Van Damme jo mukana projektissa ja koetettiinko hänen kohdallaan niin sanotusti kepillä jäätä, että saataisiinko tunnetut vihamiehet eräänlaiseen oman alansa De Niro kohtaa Pacinon Heatissa-yhteenliittymään, ja jättäytyikö Seagal pois nimenomaan koska Van Damme olisi vastanäyttelijänä? Tai sitten on niin ettei Van Damme edes ollut ajatuksissa samaan aikaan kuin Seagal. Van Dammen ja Seagalin kohdalla ajatus yhteisestä elokuvasta kun on yhtä kutkuttava kuin nimenomaan alunperin oli saada De Niro ja Pacino duetoimaan tai Stallone ja Schwarzenegger, ja varsinkin jälkimmäisestä duon ensimmäisen personan luomien The Expendablesien ansiosta sellainen alkoi kaikesta pahan veren historiasta huolimatta kuulostamaan mahdolliselta. Joskin vaikka viime vuosien haastatteluiden perusteella Van Dammen ego onkin ollut hivenen nöyrtymään päin ja hän ei kysyttäessä pahemmin enää Seagalia dissaakaan niin sama ei ole tapahtunut ainakaan toisella puolella sillä Seagal jaksaa edelleen vetää räppibattlea kun Van Damme tulee puheeksi, joskin nyt enemmän yksinpuheluna. Ottaen huomioon molempien uran samankaltainen entisen suurtähden pitkään jatkunut alamäkisuuntautuneisuus ja vertailukelpoiset pelastustoimenpiteet (Van Dammella vuonna 2012 The Expandables 2 ja Seagalilla vuonna 2010 Machete) niin uskoisi molempien arvostavan kun joku tarjoaa sovinnon kättä taikka yritystä nostaa miehet takaisin huipulle. No, Seagal ei ilmeisesti ottanut opikseen vaan on jatkanut sontaelokuvissa työskentelyä ja mitä ilmeisemmin tekee sitä jatkossakin koska saa olla niissä edelleen iso tähti vertailussa muihin mukana oleviin, ja siten edelleen ylläpitää valheellisia kuninkaan uusia vaatteita. Mikä on vain perseestä koska vaikka Seagal ei koskaan olekaan ollut mikään hyvä näyttelijä niin hän on halutessaan parempi kuin ne ripulielokuvat joissa ei selvästi kuitenkaan itsekään haluaisi olla, ei edes kanteen isolla kirjoitetusta nimestään ja donitsinaamastaan huolimatta koska muutoin tuntisi ylpeyttä työstään eikä vain tyytyisi istumaan takamuksellaan murjottamassa kuten käytännössä jokaisessa elokuvaan nykyisin tekee. Van Damme joka edelleen osoittaa oman navan olevan prioriteeteissa korkealla on sentään ymmärtänyt jotain oikein ja ilmeisesti siinä oli herättävässä asemassa kaksi kokemusta joista kumpikaan ei ollut edes lankeaminen suoraan videolle vaan kieltäytyminen Rush Hour kolmosesta koska olisi ollut vasta kolmantena nimenä Jackie Chanin ja Chris Tuckerin jälkeen (ts. sivuosassa) ja 2008 tehty fiktiivisomaelämäkerrallinen JCVD joka vakuutti suurimman osan kyynikoistakin siitä, että pahus, mieshän osaa oikeissa käsissä näytelläkin. Rush Hour kolmosesta olisi pitänyt kieltäytyä Tuckerin vuoksi ja lopputuloksen perusteella siksi, että kyseessä oli kakkaa, mutta se oli kuitenkin hiton iso elokuva ja Van Damme on julkisesti todennut katuneenssa kieltäytymistä koska se olisi ollut jo aika varma keino nousta takaisin pinnalle ja sehän sitten tapahtuikin viimein vastaavaan luokkaan kuuluvan The Expandables kakkosen ansiosta. Joten niin sekä Rush Hour 3- että JCVD-kokemus mitä ilmeisemmin opettivat Van Dammelle edes hieman nöyryyttä ja katso, vaikka Van Dammen elokuvat eivät edelleenkään ole mitään suurimmista suurimpia ovat ne nykyään huomattavasti lähempänä sitä mitä hän teki ennen ja mitä häneltä fanitkin halajavat. Seagal puolestaan on edelleenkin jossain Ukrainassa vetämässä melonia nassuun eikä suostu sanomaan edes omia repliikkejään koska sellainen saattaisi värisyttää hänen naamalleen kasvatettua karvadonitsia.
Siis ihan oikeasti, katsokaa nyt tätä:
No mutta kuitenkin, oli taustalla mikä syy tahansa niin Assassination Games ei sitten ainakaan ollut se Van Dammen ja Seagalin parittava elokuva, mikä ei oikeastaan ole huonokaan juttu sillä Adkins on varsin hyvä vastakappale Van Dammelle, osittain koska hän ensinnäkin osaa näytellä paremmin kuin moni muu lähitaistelugenrensä kollega, mutta myöskin siksi että toisin kuin Seagal varmasti olisi tehnyt, ei Adkins koeta egoilla itseään pariaan tärkeämmäksi vaan toimia yhteistyössä. Ja jos Seagal silti duoajatuksen vuoksi olisikin ollut kiintoisampi valinta Van Dammen rinnalle niin luojan kiitos rooliin ei päätynyt aiemmista vaihtoehdoista Vinnie Jones joka ensinnäkään ei osaa näytellä kuin kiviseinää ja sitäkin hämmentävän elottomasti, mutta joka olisi ollut kehno vaihtoehto jo siksikin että Van Dammelle sopii pariksi paljon paremmin joku joka pystyy liikkumaan oikein ja se oikein tarkoittaa nimenomaan jonkinlaisen muunkin taistelutaidon omaamista kuin vain jäykkänä paikallaan seisominen. Katsoessa Van Dammea ja Adkinsia yhdessä tulee aika pitkälle mieleen isä ja poika (joskin hyvin perheväkivaltainen versio) mikä on huvittavaa koska tässä elokuvassa esiintyy myös Van Dammen oikea poika, Christopher, joka muuten osoittaa sen, että jos joku kutsuu Van Dammea huonoksi näyttelijäksi niin hän on yksi hiton Jack Nicholson verrattaessa pökkelöpoikaansa joka saa jopa Wicker Manin wicker manin vaikuttamaan vähemmän puisevalta. Siis voi luoja, että hän oli huono.
Myös Jean-Clauden tytär Bianca on mukana, mutta hänen kohdallaan eleetön näytteleminen on enemmän ymmärrettävää koska hän esittää sitä Adkinsin koomassa lojuvaa vaimoa.
Toiminta on sujuvaa ja sanon jälleen saman asian jonka olen sanonut ennenkin Adkinsin elokuvien kohdalla, että on hienoa kuinka ainakin hänen elokuvissaan annetaan oikeasti kehon tehdä työtä eikä koeteta tyypillisen epäonnistuneesti huijata sillä modernilla lähitaistelutoteutuksella jossa leikataan kuvaa nopeammin kuin The Flash juoksee ja välkkyminen aiheuttaa kaatumataudin. Siihen tosin sorruttiin kyllä Adkinsin ja Van Dammen lyhyehkössä kaksintaistelussa ja uskonkin sen johtuneen siitä, että vaikka kuinka notkeasti Van Damme vielä jalkojaan heilutteleekin niin onhan se nyt selvää ettei hän jo ikänsä vuoksi varmastikaan liiku yhtä nopeasti kuin Adkins jolloin tasavahvuuden osoittamisessa oli järkevintä viedä kamera lähemmäksi sumentamaan tilannetta, tapa jota ei käytetä soolokohtauksissa joissa vertailuosat eivät ole näkyvissä ja vauhtieroa ei huomaa.
Assassination Games on Bukarestissa kuvattu ja kyllähän miljöö sekä aksentit vievät ajatukset tutun eurotrashin suuntaan, mutta Van Dammen ja Adkinsin esiintyessä yhdessä saati erikseen tuo fiilis mieleen enemmänkin edellisen 90-lukuleffat tyyliin Äkkikuolema taikka Kaksoisisku ja tosiaan, jos tämä olisi tehty niihin aikoihin löytäisi pääpahiksen roolista juuri jonkun Powers Boothen ja tyttöystäväroolista vaikkapa Pamela Andersonin. Se ei ehkä olisi massasta erottuva, mutta nyt pääduon ansiosta sinne menneeseen ajatukset vievänä siinä on jotain miellyttävän nostalgista ajasta jolloin old school-actionstarat kuten Stallone ja Schwarzenegger alkoivat tuntumaan menneeltä muodilta ja uusia tuulia edustivat Van Damme ja Seagal, kuten myös heihin verrattut lightversiot kuten Jeff Speakman tai Olivier Gruner. Joten tässä tapauksessa se itä-eurooppameininki ei ole niinkään leima halpatuotannosta vaan melkein ollaan siinä tilanteessa, että Assassination Games olisi kelvannut teattereihinkin.
Yksi asia mistä en todellakaan pidä Assassination Gamesissa on sen värivalinta joka saa elokuvan näyttämään samanlaiselta kuin alkuperäisen Game Boyn pelit, eli pahoinvoivalta. Sinänsä se on mielenkiintoinen ratkaisu koska vahvimmillaan se aiheuttaa samanlaisen mustavalkoefektin kuin Game Boy, mutta tietenkin värivalinnan vuoksi yrjömäisenä ja siten sitä ei oikein uskokaan, että tarkoituksena olisi ollut tehdä jokin Assassination Games noir vaan se väri varmaan vaan kuulosti tosi makeelta idealta, vähän kuin The Matrixissa tai jotain.
Olen takuuvarma, että John-Rhys Davies oli tekemässä ainakin viittä elokuvaa samaan aikaan kun Assassination Gamesin kuvaukset olivat meneillään, koska muutoin hän varmasti olisi esittänyt Poloa eikä siihen olisi tarvittu John-Rhys Davies-imitaattoria.
Tähdet: ***
2 kommenttia:
Six Bullets seuraavaksi arvostelun kohteeksi, ellet ole sitä jo arvostellut.
En ole, en ole vielä katsonutkaan. Tämäkin Assassination Games piti säästää Van Damme-putkea varten, mutta niin ei vielä tapahtunutkaan, mutta Six Bullets parin muun ennen näkemättömän Van Dammen ohella ehkä odottanee sitä.
Lähetä kommentti