Entinen poliitikkojen turvamies sekä kansallissankari ja nykyinen alkoholisoitunut itsetuhoinen asennevammainen yksityisetsivä Joe Hallenbeck (Bruce Willis) saa toimeksiannon suojella ns. eksoottista tanssijaa Corya (Halle Berry) koska hän joku uhkaa häntä. No, joku vei uhkauksensa murhaan saakka ja nyt Hallenebeck joutuu vastentahtoisesti työskentelemään Coryn poikaystävän, entinen jalkapallosuuruuden ja nykyisen kokkelipään Jimmy Dixin (Damon Wayans) kanssa yhteistyössä selvittääkseen miksi ja kuka Coryn tappoi. Edessä on jalkapalloa (ts. hand egg), ahneita rosvoparoneja, tuhma senaattori, pommiattentaatti, huumeita, kuollut orava, kuorma-autolasteittain kyynistä pottuilua ja Joe tekee parhaansa mokatakseen sekä oman että perheensä elämän koska on tarinan sankari.
Muistan että kun Viimeinen partiopoika ilmestyi niin sitä pidettiin jonkinasteisena floppina koska se ei osoittautunutkaan Die Hardien kaltaiseksi kaupalliseksi menestyselokuvaksi ja aika moni tuntui hieman närkästyneen vääränlaisen ennakkoasenteensa vuoksi siitä, että Bruce Willis ei ollutkaan John McClane. Mikä ainakin osittain tuntui olevan jotenkin ymmärrettävä oletus koska Willisin hahmo Viimeisessä partiopojassa oli McClanen tavoin nenäkkäästi vitsaileva "kyttä". Ilmeisesti ongelma oli siinä, että kun McClane oli näsäviisas mutta reilu toimintasankari niin Joe Hallenbeck oli näsäviisas toimintasankari joka ei nyt kovin sankarillinen ollut vaan pikemmin pohjamutia raapiva v*ttuileva mulkero joka saapuessaan vierailulle ohjattaisiin aika nopeasti takaisin ovesta ulos. Pieni pottuilu käy, mutta tyyppi joka iskee vain kun olet jo maassa ei niinkään ja se ei sitten ehkä kaikkien mieleen ollut. Mikä onkin sitten huvittavaa, että jos joku kerran oletti Hallenbeckin olevan McClane niin hetkeä myöhemmin McClane olikin Hallenbeck ja se oli nyt kaikkien mielestä ok kun tittelinä oli Die Hard 3. Sen elokuvan kärttyisä alkkiskyttä kun oli pikemminkin jatkoa Viimeiselle partiopojalle kuin Die Hardille ja jos Viimeinen partiopoika olisikin ilmestynyt Die Hard kolmosen jälkeen ei hahmon luonne olisi enää varmastikaan ollut yhtä vieraannuttava koska enää ei oltaisi odotettu vain jippijaijei sukurutsaaja-sankaria. Ilmeisesti se kuinka elokuvasta tulleen Die Hard-imagon ohella esillä oli tieto siitä kuinka Shane Black oli netonnut käsikirjoituksesta siihen asti suurimman koskaan maksetun summan ei ollut hyvästä koska sellaiseen ei ilmeisesti ollut totuttu ja moni saattoi ajatella, että mistä tässä niin paljon maksettiin ja kuka toi on muka olevinaan, ihan tavallisen kyttäleffanhan se kirjoitti. Myöhemmin Long Kiss Goodnightin kohdalla muuten koettiin sama negatiivinen käsikirjoitus kautta raha-ongelma ja silloinkin kirjoittajana oli Shane Black. Joten väärät odotukset pääosaesittäjän hahmon, elokuvan tyylin ja käsikirjoituksen suhteen varmasti olivat omiaan aiheuttamaan monille kielteisen reaktion aivan omaa syytään, sillä ihan jo pelkästään tekstin suhteen Viimeinen partiopoika sisälsi silloin kulman takaa kurkistavan Quentin Tarantinon Reservoir Dogsin tavoin terävintä puhetta mitä kuvitella saattoi elokuvaksi tehdä ja vielä tänäänkin katsoessa aika harva leffa pystyy samanlaineen onnistuneeseen sarjatulidalogiin mitä Viimeinen partiopoika tarjoilee. Aina välillä visuaalisesti rikkaiden elokuvien kohdalla tulee todettua, että tästä voisi jokaisen kuvan kehystää tauluksi seinälle ja samanlainen ajatus kuvaa myos Viimeistä partiopoikaa jossa sen voisi tehdä tekstille. Tietenkin koska kaikki mitä elokuvassa sanotaan on enemmän tai vähemmän pottuilua vaatii se myös ymmärtystä osakseen, että nyt ei puhuta teoksesta jossa hyvä dialogi tarkoittaa sydänsuruilla Oscareille nousua taikka väittelyä jossa puhutaan korruptoitunut poliitikko pussiin vaan David Mametia sarjakuvamaisemmassa muodossa, jolloin Viimeinen partiopoika on melkein kuin jokin roast-tapahtuma jossa katsojan on osattava ottaa roiskeita päälleen koska nyt on liattava käsiään. Se ei siis ole miellyttävää vaan miten kehtaat?-kirjoitusta. Ilman Blackin tekstiä Viimeinen partiopoika olisikin vain tavallinen kyttäelokuva, mutta nyt se on sanojensa kuljettamama hemmetin hyvä kyttäelokuva ja aina kun ihmetellään, että miksi erikoistehosteisiin pistetään niin paljon rahaa mutta käsikirjoitukseen ei on Viimeinen partiopoika hyvä esimerkki siitä, että kyllä niistä sanoista kannattaisikin maksaa koska silloin voi saada jotain joka nostaa arkisen tarinan uudelleenkeksityksi pyöräksi. Tosin sitten nuristaan kun jollekin maksetaan runsaasti käsikirjoituksesta, että mikään ei ole hyvä. Tässä kuitenkin on huomautus siitä, että vaikka Viimeinen partiopoika ei menestynytkään odotetusti ja teko oli varsin ongelmallista niin käsikirjoittajien palkkioiden tulisi olla enemmän verrattavissa elokuvatähtien lompakon täytteisiin ja katsojien pitäisi ymmärtää valita elokuviaan nähtäväksi muistakin syistä kuin siksi, että kannessa on Tom Cruisen naama. Viimeinen partiopoika on Blackin ansiosta paljon parempi kuin mitä se olisi vain Willisin ja Tony Scottin ansiosta, joten kyllä hänen käsikirjoituksestaan oli syytäkin maksaa.
Olikin siksi hivenen yllättävää oppia, että elokuvan kuvaukset olivat myrskyisät ja Tony Scott inhosi Viimeisen partiopojan tekoa. Joskin ihan syystä sillä Black pakotettiin tuottaja Joel Silverin vaatimuksesta kirjoittamaan osa sisällöstä uudestaan ja nyt pistääkin mietityttämään että kuinkahan erilainen elokuva olisi ollut alkuperäisellä tekstillään. Ymmärtääkseni sävy oli tummempi, mutta merkittävimmät muutokset olivat jotkut juonikäänteet kuten pääpahiksen vaihtuminen ja Die Hardiin yhdistämisen pelon vuoksi Hallenbeckin vaimon osuuden vähentäminen, jolloin oletan ainakin nasevan dialogin pysyneen pitkälti samana. Joskin käsikirjoituksen uudelleenkirjoittaminen ei näemmä ollut ainoa asia joka sai Scottin vihaiseksi koska Silver oli Willis kainalossaan ruvennut omimaan elokuvaa itselleen ja lopullisen leikkauksenkin Silver junaili pois Scottilta. Eivätkä tulehdusarvot siihen loppuneet sillä mitä ilmeisemmin säveltäjä Michael Kamen oli yhtälailla vastahakoinen elokuvan suhteen ja teki työnsä vain velvollisuudesta kun toisaalla Willis ja Damon Wayans tuskin kestivät toistensa naamoja. Joten se kuinka vielä elokuvan ilmestyessä riidoista tietämättömät katsojat keskittyivät nurisemaan siitä kuinka Viimeinen partiopoika oli liian ilkeä, väkivaltainen ja sen käsikirjoittajalle maksettiin liikaa ei elokuvan kädenlämpöinen vastaanotto varmasti ollut yllätys sen tekijöille joista moni tuntui vain haluavan unohtaa sen ja jos sisäiset riidat olisivat olleet ulkopuolistenkin tiedossa olisi se varmasti entisestään heikentänyt tulosta. Minulle tämä kaikki oli hienoinen yllätys, koska okei, uskon Willisin ja Wayansin inhonneen toisiaan ja uskon samoin tapahtuneen Scottin ja Silverin välillä, mutta ensimmäisen osalta sitä ei mielestäni näe elokuvasta negatiivisena ilmentymänä koska heidän roolihahmonsa eivät muutoinkaan enimmäkseen siedä toisiaan, jolloin kameroiden takainen asenne taisi vain vahvistaa edessä olevaa ja sinne kuulunutta asennetta. Ja mitä jälkimmäiseen tulee niin hei, sehän on Tony Scott ja Joel Silver, kaksi ihmistä joilla oli tiettävästi vahvat mielipiteet ja Silver tunnetusti toistuvasti päällepäsmäröi tuottamiaan elokuvia joten mitä uutta siinä oli. Apulaisohjaaja James Skotchdopole tuntuikin aika hyvin tiivistävän sen mikä oli ongelmana Viimeisen partiopojan tekemisessä: “Bruce was at the height of his stardom, so was Joel, so was Tony and so was Shane. There were a lot of people who had a lot of opinions about what to do. There were some heated, early-Nineties, testosterone charged personalities on the line. It was a ‘charged environment’, shall we say.”
Mielenkiintoista on se, että Black on aina elokuvissaan vaikuttanut tekijältä joka on parhaimmillaan mitä vapaammin hän saa toteuttaa itseään, minkä vuoksi esimerkiksi Kiss Kiss Bang Bang oli ehdottomasti enemmän vapautuneen tuntuinen kuin varmasti tiukemmassa painiotteessa tehty Iron Man 3 ja koska tekstinsä puolesta Viimeinen partiopoika on kuin malliesimerkki Blackista niin millainen se olisi saattanut olla toisenlaisissa olosuhteissa. Ehkä siksi muutokset olivatkin tarpeellisia ohjaamaan kulkua?
Williskin oli ehkä tarpeettoman väkisin vaatinut elokuvaan muutoksia jotta se ei vahingossakaan muistuttaisi ideoiltaan Die Hardeja ja siksi uralla edessä olikin enää vain kourallinen paniikinomaisia paluita John McClaneksi koska halutaan kokea jotain erilaista. Siis ihan oikeasti, siellä on tulossa Len Wisemanin ohjastamana Die Hard Year One, joka on olevinaan origin story.
Siis mitä hemmettiä, kertooko se McClanesta poliisiopistossa jossa radioaktiviinen hämähäkki puree häntä? Antakaa McClanen jo kuolla. Wiseman tunnetusti ohjasi Die Hardeista parhaimman, eli 4.0:n, joten ainakin odotettavissa on silkkaa p*skaa.
No mutta kuitenkin, ongelmia tai ei on Viimeinen partiopoika syyttä vieroksuttu toimintaelokuva, sillä se kulkee samperin tehokkaasti niin sekä kuvan kuin tekstinsä ansiosta ja Willis on kuin kotonaan yltiökyynisen mulkerosankarin roolissa, joten te jotka elokuvasta pidätte - ja tiedän teitä olevan runsaasti - teitte oikean valinnan. Te otitte George Carlinin ja Bill Hicksin Ismo Leikolan sijaan ja siksi minä nostan hattua.
Se tosin on mainittava, että jälleen kerran näemme kuinka tieto lisää tuskaa ja nyt kun tietää mitä tietää niin sitä ei voi olla tiettyjä kohtauksia katsoessaan miettimättä, että ehkä tässä tulee liiaksi esille peruuuttaminen, tietyn yhteneväisyyden välttely ja vaikka Willisin ja Wayansin välien kireys saattoi auttaakin heidän hahmojensa epäluottamuksen vahvistamisessa niin tilanteissa joiden heidän tulisi lähentyä se piti hahmot edelleen kaukana toisistaan. Hetkinä kun voin olla miettimättä sellaisia on Viimeinen partiopoika mielestäni Tony Scottin parhaimmistoa ja jopa etsiessäni ongelmakohtia on se loistoesimerkki siitä etteivät kaikki pulmalliset elokuvatuotannot johda Highlander kakkoseen. Se tosin häiritsee hieman, että moni idea tuntui kulkevan turhan samoilla linjoilla Tappavan aseen kanssa. Enkä nyt tarkoita vain riitaisaa pääparia vaan esimerkiksi myös sitä kuinka Taylor Negronin esittämä pääpahiksen oikea käsi on oikeastaan ihan sama hahmo kuin Tappavassa aseessa ollut Gary Buseyn esittämä pääpahiksen oikea käsi aina käyttäytymisestä kohtalokseen koituvaan loppukahakkaan saakka.
Ja koska mitä ilmeisemmin alkuperäistä tarinaa oli pidetty liian synkkä niin seikka missä uskon peruutetun oli hahmojen saadessa jonkinlainen synninpäästö, eikä siten Hallenbeckin pohjamutiin vajonnut elämä ollut lopussa enää laisinkaan huono, kun taas Dixin narkkauskin ravistetaan pois kuin puhaltaen pipi sormesta.
Tässä elokuvassa soi ns. yhden hitin ihmeeksi luokiteltavan Boys Don's Cry-yhtyeen I Wanna Be a Cowboy ja tykästyin kovasti kappaleeseen sen kuullessani, mutta vaikka kuinka koetin löytää kappaletta fyysisenä levytyksenä ei onni ollut myötä. Kesti aina vuoden 2002 Grand Theft Auto Vice City-peliin ja siitä julkaistuun vol 4-soundtrackiin saakka ennen kuin kyseisen biisin itselleni sain ja sitten se onkin soinut hyvin ahkerasti.
Pienessä sanattomassa pahis #38-roolista voi nähdä James Gandolfinin joka ilmeisesti mitättömästä roolistaan huolimatta teki vaikutuksen Scottiin, koska vaikka ei pääosia hänen elokuvistaan saanutkaan niin näytteli kuitenkin hänen ohjauksessaan vielä kolmasti (True Romance, Purppuravyöhyke ja Kaappaus metrossa).
Onkin aina hauska nähdä tulevien suurien tähtien ennen-rooleja kuten vaikkapa Billy Bob Thorntonin rivipahisrooli Steven Seagalin elokuvassa Vaarallisella alueella taikka Kevin Spaceyn viiksimies Richard Pryorin/Gene Wilderin Syyttömissä silminnäkijöissä:
Tähdet: ***
2 kommenttia:
Sarjakuvana se Die Hard Year One ilmestyi jokunen vuosi takaperin. Hetken aikaa omistinkin sen, mutta vein sen sitten muiden lehtien ja leffojen ohella vaihdossa divariin. Itse sarjiksesta en muista muuta kuin sen, että McClane oli siinä passipoliisina Nykissä. Tiedä sitten pohjautuuko tuo kaavailtu origin stoori elokuvallisesti tähän sarjkuvaan.
Jostain luin, että Year One sijoittuisi 70-luvulle ja siten ymmärrettätävästi McClanen uran alkuun, mikä on varsin ymmärrettävää, mutta Bruce Willisin mukana olo tarkoittaasittä että tarina sijoittuu menneen lisäksi nykyisyyteen. Mikä nyt tuntuu siltä, että jos varsinaiset tapahtumat ovat siellä 70-luvulla olisi Willis mukana vain jotta saadaan iso nimi ja tuttu naama mukaan, ei koska hän liittyisi jotenkin varsinaiseen juoneen. Tietenkin jos se tarina tehdään siten, että McClanella on jäänyt jokin tutkimus vajaaksi nuoruudessaan ja se ratkaistaan nykyisyydessä olisi sillä tavoin vanhan McClanen läsnäolo perusteltu uran alkua kuvaavaan elokuvaan. Ehkä se kuitenkin olisi parempi, että siellä olisi joku Shia LeBeef vain esittämässä nuorta McClanea ja jos Willis on mukana millään tavoin niin kohtauksessa joss LeBeef käy ennustajalla ja hän näyttää miltä eläkeikäinen McClane näyttäisi.
Lähetä kommentti