Yö laskeutuu ja puff! yht'äkkiä valtaosa ihmisitä on tyystin kadonnut. Vain vaatteet ovat jääneet jälkeen. Hei ei huolta, kyse ei ole Langoliersista, sillä kukaan ei halua kokea tätä uudestaan:
Huh huh, mikä visuaalisten tehosteiden irvikuva. Ja yhtä huono on myös koko minisarjakin.
No mutta kuitenkin, ihmiset siis katoavat pimeydessä ja vain kourallinen tuntuu jostain syystä jääneen jäljelle. Miksi ihmiset katoavat, minne he katoavat ja miksi eivät kaikki ole kadonneet? Luke (Hayden Christensen) on yksi heistä harvoista joka on vielä jäljellä ja näiden muutaman päivän jälkeen hän on huomannut, että auringonvaloa on aina vain vähemmän näkyvissä ja nimenomaan pimeydessä ihmiset katoavat, jolloin valossa pysyminen on elinehto. Valo hupenee kuin vesi siivilästä.
Yllättäen elokuvan tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu Suomeen.
Vuoden 2001 Session 9 oli elokuva joka sai minut pistämään ohjaaja Brad Andersonin nimen mieleeni (vaikka olinkin näköjään jo nähnyt yhden hänen elokuvansa aikaisemmin: Kohtalon sanelemaa, 1998) ja vuoden 2004 The Machinist sitten nostikin odotukset Andersonin tulevia elokuvia kohtaan sen verran korkeiksi, että aika varmaa olisi jotta jossain vaiheessa tulisi eteen pettymys. Transsiberian vuodelta 2008 ei aiheuttanut samanlaista kouraisua kuin The Machinist, mutta samoin kuten vaikkapa Jackie Brown Quentin Tarantinon kohdalla oli helpotus siten ettei ainakaan hirveän huolissaan tarvitsisi olla siitä jotta edessä olisi ainakaan silkkaa moskaa, sillä Transsiberian oli mainio elokuva. Kuitenkin tässä vaiheessa Anderson putosi huomioni suhteen kartalta, mistä lienee syyttäminen pitkälti hänen ahkeraa keskittymistään televisiotuotantojen pariin ja siten ohjelmiin joita en itse seurannut joko ollenkaan taikka vain kanavahyppelyn kautta satunnaisia hetkiä. Tämä Vanishing onkin vasta se seuraava ja siten neljäs näkemäni Andersonin elokuva (en laske mukaan näkemiäni tv-sarjajaksoja, koska niiden kohdalla en taatusti ollut edes huomannut hänen olleen ohjaksissa), ja huvittavasti tämäkin elokuva oli lykkääntynyt katselussa pitkään kahdesta syystä: 1. oletin sen olevan jotain Paranormal Activityn kaltaista ns. found footagea ja 2. luulin sen olevan Emile Hirschin The Darkest Hour, mutta en oikein tiedä miksi jälkimmäinen olisi syy vältellä Vanishingia mutta niin vain se oli. Edellinen sentään on perusteltu syy karttaa mitä vain.
Vanishing on 7th Streetista tulee todella vahvasti mieleen X-Filesin jakso Soft Light jossa Adrian Monkin varjo oli eräänlainen musta aukko tai jotain ja jos sen yöllisyyteen koski katosi maan päältä kokonaan, jolloin luonnollisestikin valo oli keino vastustaa tuota pimeyden loppumatonta nälkää. Vanishingin tapauksessa se varjo vain nyt sattuu olemaan kaupunkeja peittävän kokoinen. Tuo mainitsemani X-Filesin jakso on mahdollisesti suosikkini koko sarjasta ja jos ei, niin se lukeutuu ainakin niiden parhaimpien joukkoon. Se ei samankaltaisen idean vuoksi ainakaan haittaa Vanishingin kohdalla koska tämä on aika erinomainen kauhistelu, joka lukeutuu niin monasti käytetyn pieni joukko taistelee olemassaolostaan ylivoimaista vihollista vastaan-teosten (vrt. suurinpiirtein joka ainoa zombieleffa) onnistuneimpiin. Hahmot ovatkin aika pitkälti tuollaisista elokuvista tuttuja, jolloin meillä on se jonkinlainen mulkero, salaliittoteoreetikko, hysteerikko ja lapsi joka on lapsi koska on lapsi, eivätkä ne tilanteetkaan ole sinänsä mitään ennenkuulumattomia vaan edelleen on tyhjät kadut ja talot joista pienryhmä koettaa löytää epätoivoisesti suojaa, mutta jokainen turvapaikka on ainoastaan hetki vetää henkeä koska kohta taas ovet kaatuvat ja uhka tulee chillailemaan kuin juopunut naapuri nenänpään mitalle kertomaan kuinka hyvä tyyppi olet. Vanishing ei kuitenkaan tunnu kuluneelta taikka kliseiseltä koska onnistuu tekemään temppunsa vakaumuksella ja luomaan niin sopivan pimeyden voimaan luottavan tunnelman, että sisältöön uppoaa pikemminkin kuin jää sen ulkopuolelle nipottamaan virheistä. Joista tosin on mainittava, että vaikka pimeyden hyökkäys onkin pääosin onnistunutta kuin hukkuminen keskellä merta ilman mitään oljenkortta josta ottaa kiinni, on usein käytetty varjoefekti jossa seinää pitkin lipuvat musta sormet aika hassu ja saa luulemaan mörön olevan joku yksilöitävä Freddy Krueger kuin joka puolella oleva selittämättömyys, ja kuitenkin se tuntemattomuus onkin tässä tapauksessa pelottavampi asia kuin "welcome to prime time, bitch!"
Olen ihan siinä ja siinä antaisinko Vanishingille neljä tähteä, mutta pakko myöntää niiden pikkujuttujen kuten sen sormivarjoefektin, Soft Light-muistelun ja tuttujen hahmojen tutuisssa tilanteissa vaikuttavan sen verran ettei tunnu oikealta antaa aivan niin korkeaa arvosanaa, mutta kerron kuitenkin kyseessä olevan noin yleisellä tasolla niitä paremman puoleisia kauhuelokuvia jotka kenkivät kankuille valtaosaa vuosittain näköpiiriin heitetyistä tapauksista jotka eivät edes yritä olla mitään muuta juuri äsken nähdyn kopioita. Unohtakaa ne Insidiousit ja vastaavat taustaäänielokuvat, kokemus saa olla muutakin kuin vain ajantappoa.
Vanishingin lopetus on sopivalla tavalla nykytrendin mukaisesti masentava, mutta onnistuu olevaan hivenen mieltä ylentävän positiivinenkin. Vähän niin kuin kuoleminen snus snusilla.
Kommenttipuolella kerron yhden jälkikäteen kiusaamaan alkaneen seikan, mutta koska se liittyy elokuvan loppuun niin sen voisi kuvitella olevan spoilaus.
Tähdet: ***
3 kommenttia:
Okei, nämä varjot jotka kadottavat ihmiset ovat ilmeisesti itsekin ihmisiä jotka ovat kadonneet aikaisempien varjojen vuoksi, mistä kielii viimeistään lopetuksen kohtaus jossa seinälle piirtyy ihmisten (olettavasti pääosanelikon kolme kadonnutta) varjot, mutta jos kerran ihmiset katoavat siten että vain liha häviää ja vaatteet jäävät, niin miksi loppukuvan varjot muodostuvat selvästikin vaatteet päällä olevista ihmisistä? Kerro minulle, Zorbas.
Glitch in the Matrix?
Woah!
Lähetä kommentti