Paavo Pesusieni kuivalla maalla (The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water, 2015)

Avoimesti homoseksuaali vedenalainen pesusieni Paavo Pesusieni joutuu pakosalle kaupungistaan kun päättää auttaa epäsuosittua ravintoloitsijaa, Planktonia, tämän koettaessa kampittaa kilpailijaansa, mutta varastaessaan addiktoivan rapupurilaisen reseptiä tuleekin vahingossa kadottaneensa sen tyystin. Rapupurilaisten puutteessa koko kaupunki siirtyy lynkkausmoodiin ja ajatusten sumentuessa asukkaat eivät suostu antamaan Planktonille mahdollisuuttakaan korjata asiaansa, jonka vuoksi Paavo siis päättää auttaa kaikkien vihaamaa otusta löytämään arvostetun reseptin. Ilmenee että ihan oikea ihminen, ahne merirosvo Purilaisparta (Antonio Banderas) on kohtaloa muuttavan taikakirjansa avustuksella varastanut rapupurilaisreseptin voidakseen perustaa oman pikaruokalansa. Paavo joutuu siis nousemaan maan pinnalle korjaamaan asiat.

Mahdatteko muistaa useamman vuoden takaa sellaista tapahtumaa kuin, että eduskunnassa vaadittiin Paavo Pesusienen kieltämistä? Syynä se, että erään (muistaakseni kristillisten) edustajan ystäväperheen lapset (hyvin nuoria. Olisivatko olleet jotain neljä- ja kuusivuotiaat, tai ainakin jotain sen kaltaista) olivat aamutuimaan katselleet televisiosta Paavo Pesusieltä ja illalla vanhempi lapsista ei ollut halunnut antaa nuoremmalle leluaan leikkeihin ja täten syntyi tappelu. Syy ei ollut siinä, että he olivat pikkulapsia ja pikkulapset aina tappelevat kun toinen haluaa väkisin leikkiä juuri sillä samalla lelulla kuin toinenkin. Ehei, älkää nyt hulluja ajatelko. Syyllinen oli tietenkin se aamulla katseltu Paavo Pesusieni.

Eipä kielletty Paavo Pesusientä, ei.

Minä pidän Paavo Pesusienestä. Se on hyvin samanlainen kuin Muppetit (josta pidän todella paljon), täynnä samanlaista pikkukreisiä ja -anarkistista meininkiä, jatkuvaa tasapainoilua lasten ja aikuisten välillä, ja hetkittäin mennäänkin vahvasti kallistuen lapsille sopimattomuuden puolelle, mutta aina kuitenkin pidetään ylpeästi kiinni perimmäisestä hengestä olla oma itsensä. Suurin ero Muppeteihin löytyy siitä, että Paavo Pesusieni on jonkin verran nopeatempoisempi ja osittain sen vuoksi se tuntuu ajoittain hieman keskittymiskyvyttömältä, mutta vastaavasti sellainen lievä sokerihumala sopii hyvin hahmoille joista jokainen on pikemminkin tasapainoton Gonzo kuin järkiperäinen Kermit. Kenties sitä voisikin sanoa, että Paavo Pesusieni on puuttuva osa Muppettien ja Ren & Stimpyn välillä.

Elokuvissa Paavo Pesusieni ei juuri eroa tv-versiostaan. Mitä nyt mittasuhteet ovat ymmärrettävästi suuremmat, mutta lisääntyneet live-actionosuudet, julkkisvierailijat ja muut kosmeettiset seikat eivät ole mitään mitä ei odottaisi kuuluvan muutoinkin Pesusienen todellisuuteen ja näin ollen tämäkin kuivalla maalla-elokuva on täysin tuttu Pesusieni-jakso vain täyspitkän elokuvan mittaisena. Näin ollen tätä on helppo suositella Paavo Pesusienen ystäville ja samalla todeta, että jos ei muutoinkaan pidä tuosta vesiolennosta ja huumoristaan ei kuivalla maalla tule varmastikaan muuttamaan tilannetta. Minuun Paavo Pesusienen poukkoileva, ajoittain täysin tolkuton huumori puree hyvinkin tehokkaasti ja olin koko elokuvan mitan erittäin hyvilläni näkemästäni. Eikä se ole pelkkä vinoutunut huumori joka iski kuin Ivan Drago, sillä myös samalla tavalla oudonlainen, lapsekas ja häiritsevä piirrostyyli on makuuni, puhdas värimaailma on nättiä ja äänimaailma rikas. Jos jokin minua tässä varsinaisesti haittaa on se Paavo Pesusienen perustyylin, eli juuri sen jonkinlaisen keskittymiskyvyttömyyden näkeminen 90 minuutin pituudessa, sillä vaikka elokuva on mielestäni loppuunsa saakka hauska eikä siihen outouteen pääse kyllästymään niin tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa perustele vaatimustaan kokonaisesta elokuvasta. Ihan hyvin tämä olisi voitu toteuttaa normaalin tv-jakson ensimmäisenä puolikkaana, varsinkin kun valtaosa vitseistä on toisistaan irtonaisia ja niitä voitaisiin siten heitellä ihan minne vain välittämättä elokuvassa esiintyvästä reseptin etsintä-juonesta.

Okei, en ollut järin ihastunut siihen kuinka Paavon noustessa ihmisten ilmoille piti hahmot animoida siitä edespäin tietokoneitse perinteisen käsityön sijaan. En nyt tällä kertaa vastusta sitä vain koska kyseessä on tietokoneanimaatiota vaan koska se on tietokoneanimaatiota tilanteessa jossa sitä ei tarvita. En nimittäin ymmärrä miksi siihen piti siirtyä sillä ainakaan se ei kelpaa selitykseksi, että siten saataisiin Paavo ystävineen tyylillisesti paremmin istumaan oikeaan maailmaan, kun katsokaa nyt tätä:

Miten tuo muka sopii paremmin oikeiden ihmisten seuraan kuin perinteinen piirrostyyli? Hyvin kyllä, mutta ei paremmin ottaen huomioon millaisista hahmoista on kyse.

Toki Pesusienen seikkailuissa on aina ollut palasia erilaisista animointityyleistä, mutta ne ovat aina muulloin mukana vain mausteina. Tässä tapauksessa kun siihen toiseen tyylliin siirrytään niin siinä pysytään niin pitkään ettei se enää ole vain mauste vaan koko liha. Onhan se ihan laadukkaasti toteutettua, mutta pahaa pelkään että syy siihen löytyy vain siitä, että kaiken pitää olla nykyään 3D-tietokoneanimaatioa, kun miten muuten joku Paavo Pesusienikään voisi saada katsojia Pixar-yleisöstä. Joten se on teidän vikanne! Kiitos vaan. Nyt vaikuttaakin siltä kuin tietokoneanimaatioon turvauduttiin pelkästä pelkuruudesta, jolta se ei olisi varmastikaan tuntunut jos sitä ei olisi niin iso osa elokuvasta.

Hiukan lannistavaa olikin huomata tämä tieto: "this is the first Hollywood-studio animated film to use hand-drawn animation, since the release of Nalle Puhin elokuva - Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (2011)."

No jaa, hyvä leffa kuivalla maalla kuitenkin on.

Kuten kaikissa lastenelokuvissa myös tässä varastetaan luurangolta ja sitten se herää henkiin jotta voidaan tapella sen kanssa. Niin ainakin minulle käy päivittäin. Samperin elävät luurangot!

Paavo Pesusienen ääninäyttelijä Tom Kenny näyttää hivenen Filter-yhtyeen Richard (Robertin veli) Patrickilta.

"Welcome to the apocalypse, Mr. Squidward. I hope you like leather."

Tähdet: ****

Paavo Pesusieni kuivalla maalla

Mega Shark Versus Mecha Shark (2014)

Egyptiin (joskin paikalla ei ole muuta merkitystä kuin saada tällä kertaa pyramidit kuvaan. Yhtä hyvin se voisi olla Australia ja Sydneyn oopperatalo. Joka onkin myöhemmin mukana) matkaava hinaaja vetää perässään jäävuorta jonka sisällä oleva jättihai, Megalodon päättää vapautua ja heittää hinaajan autiomaahan, rikkoen sillä kuuluisan nähtävyyden, Sfinksin. Koko atlantti suljetaan vesiliikenteeltä, mutta onneksi pikkubotski ja vielä pienempi sukellusvene saa chillailla  vaara-alueella, sillä onhan kapteenina sentään väsyneen oloinen tohtori Jack (Christopher Judge). Miehistöäkin on yhden tohtorikollega Rosien (Elisabeth Röhm) ja koppavan tekoälyohjelman verran. Kolmikkoa tarvitaan taistelussa jättihaita vastaan ja avukseen he saavat titaanista sekä jonkin nahkiaisen tai jonkin sellaisen nahasta tehdyn suuren mekanohain. Annetaan siis jättiläisten matsata keskenään. Arvatkaa vaan päättääkö robottihai kääntyä ihmiskuntaa vastaan?

Jaa-a, mitä tästä nyt voisi sanoa? Mega Shark vs Mecha Shark on tavanomainen Asylum-elokuva ja niinpä jos niitä on nähnyt jo aiemmin ei tässä ole mitään normaalista poikkeavaa, ja siten parhaiten tämä toimiikin heille joille Asylum on vielä suht' tuntematon ilmiö. Joskin edellyttäen, että he osaavat iloita tarkoituksellisesta roskaelokuvasta.

Kyllä minä edelleen pidin tässäkin mukana olevista heikoista tehosteista, huonosta vitsikkäästä näyttelemisestä, pöhköistä tilanteista ja kaikesta siitä tutusta hutusta joka tekee Asylum-elokuvasta Asylum-elokuvan. Se ei vain enää pitkään aikaan ole aiheuttanut sellaista kunnon niin huono että hyvä-hehkua, vaikka toki kaikki palaset ovat sopivasti kohdallaan ja vinksallaan. Siitä on vain tullut liian rutiinia ja lukuisten samanlaisten elokuvien jälkeen sitä voi vain toivoa, että olisi joko tarpeeksi väsynyt tällaista katsoessaan taikka voisi jotenkin unohtaa aiemmat ja kokea Asylumin puhtaalta pöydältä.

Etukäteen odotin diggailevani eniten mahdollisista Godzilla-viittauksista, mutta ei se Mecha

Shark nyt eroa mitenkään mistään aikaisemmasta jättihirviöstä (eikä mitään Godzilla-viittauksia edes ole mukana) ja verrattuna moneen muuhun jo käytettyyn hassuun ideaan on hain muotoinen sukellusvene aika laimea ilmestys.

Parasta Mega Shark vs Mecha Sharkissa onkin se, että metallihain tekoäly on asennetta sekä ääntä myöten aika suora kopio Ritari ässän KITTista ja se kieltämättä oli aika hupaisaa.

Lisäksi pidin viittauksesta aiempaan Mega Shark vs Giant Octopus-elokuvaan ja sen kuuluisaan hai hyppää syömään lentokoneen-kohtaukseen, joka toistetaan tässä siten että tällä kertaa mekanohai estää uuden lentokoneaterian.

Siihen liittyen Debbie Gibson toistaa Giant Octopusista tutun roolinsa ja se saakin miettimään, että pois lukien Sharknadot tämä on aika harvinaista Asylumilta koettaa sitoa elokuviaan jonkinlaiseksi jatkumoksi, varsinkin silloin kun kyseessä on Gibsonin vierailusta huolimatta selvästi tyypillinen yhden illan suhteeksi suunniteltu vitsi (ts. sama se mitä sisältö on, meitä tuottajia nauratti idea jonkinlaisesta robottihaista), mutta ainakin hetken verran voi uskoa kaikkien Asylumien tapahtuvan omassa yhteisessä maailmassaan. Liekö sii sjossain vaiheessa odotettavissa Sharknado joka lennättää mukanaan kaikkea haamuhaista lumi- ja hiekkaversioihin, unohtamatta tietenkään valaita, mustekaloja, muurahaiskarhuja sekä verovirkailijoita.

Tähdet: *

Mega Shark Versus Mecha Shark

Ei epätarkka unboxingvideo

Tulin tuossa tilanneeksi Arimanin varastontyhjennysmyynnistä kasan levyjä ja koska halusin niin päätin kokeilla valokuvan sijaan epätarkkaa videota. Tai se ainakin oli suunitelmana, mutta toteutui vain osittain koska tiedosto oli liian suuri tänne laitettavaksi, enkä viitsi ladata sitä tubeen jotta voisin kiertää asian linkityksen kautta. Joten sori, saatte tyytyä valokuvaan ja someystäväni näkevät sen epätarkan videon fb:ssä. Samapa se.

Osa minulla on ollut joskus muinoin kasettikaudella ja itse asiassa syy miksi ne tuli nyt ostettua johtuukin osittain siitä, että jokunen päivä sitten irroitin viimeinkin stereoitteni kasettipesän sinettiteipin ja monen, monen, monen vuoden jälkeen kuuntelin c-kasettia (sekin vielä Depeche Mode-bootleg) joka sitten palautti mieleen mitä kaikkea sitä silloin ennen niiltä kuunteli ja mitä ei tullut jostain syystä päivitettyä toiseen formaattiin.

Tässä tarkempi listaus levyistä:

Afghan Whigs - Up in it

Black Crowes, the - Amorica

Chemical Brothers - Come With Us

Cradle of Filth - Cruelty and the Beast

Cradle of Filth - Dusk and Her Embrace

Death in Vegas - The Contino Sessions

Death in Vegas - Dead Elvis

Fun Lovin' Criminals - 100% Colombian

Fun Lovin' Criminals - Loco

Linkin Park - Living Things

Mission of Burma - ONoffON

ORB - Orbvs Terrarvm 

Orchestral Manoeuvres in the Dark - Architecture & Morality

Ram-Zet - Pure Therapy

Sneaker Pimps - Splinter

Sneaker Pimps - Becoming X

Vangelis - China

Veto - Everything is Amplified

White Zombie - La Xerorcisto: Devil Music vol 1

White Zombie - Astro Creep 2000

Kosto on suloinen (John Tucker Must Die, 2002)

Kate (Brittany Snow) on nätti ja mukava tyttö joka tuntee ihan tavallisena ihmisenä ollessaan olonsa mitäänsanomattomaksi ja näkymättömäksi, eikä asiaa ainakaa paranna himokas puumaäiti (Jenny McCarthy) joka on kaikkien miespuolisten silmissä totaalinen beibi tai jotain. Kate tykkää koulun itserakkaasta urheilijakomistus Johnista (Jesse Metcalfe), mutta on pettynyt huomatessaan Jessen olevan pelimies muuallakin kuin vain kentällä ja pyörittävän kolmea koulun kissoista (Ashanti, Sophia Bush, Arielle Kebbel) valehdellen jokaisen olevan se oikea. Tottakai koittaa päivä kun kaikki edellä mainitut neidit ovat samassa tilassa ja kun yksi heistä mainitsee Johnin paljastuu kaikille millainen heppu hän oikeasti onkaan. Ts. kaikkea muuta kuin unelmien mies. Elleivät unelmat sitten satu liittymään helvettiin. Kolmikko haluaa kostaa Johnille ja Kate jota kukaan ei huomaa päättää auttaa neitoja koska näkee Johnissa samanlaisen yhden yön riesan jollaisia äitinsä toistuvasti deittailee. Edessä on siis Johnin nöyryytystä houkuttelemalla hänet tietämättään herpesmainoksen malliksi, salaa syötetty estrogeeni aiheuttaa naismaisuutta, mutta jotenkin kaikki kääntyykin aina Johnin voitoksi samalla tavalla kuin yleensä Aku Ankan kierot temput koettaa voittaa Hannu Hanhi (vaikka Aku onkin yleensä lopulta henkinen voittaja). Joten koska aiemmat temput eivät tepsineet päätetään muuttaa suunnitelmia siten, että treffailtuun kolmikkoon liittyvien kostoyritysten sijaan valmennetaan kaikille tuntemattomasta Katesta seksikäs huutosakkilainen jota John ei voisi vastustaa ja kunhan mies on toivottoman rakastunut jättäisi Kate hänet julkisesti. Arvannette että Kate alkaa tietenkin oikeasti ihastumaan hyypiöön jonka uskotaan olevan liikkeellä vain murtamassa sydämiä, mutta kuten asiaan kuuluu onkin tällä sialla myös herkkä puolensa.

Sivussa on tietenkin koulun hiljainen runopoika (Penn Badgley) joka on siis oikeastaan kuin Kate miehenä ja toivottoman ihastunut naisversioonsa, jolloin tokihan tiedätte että vaikka aluksi vaikuttaisi siltä kuinka Kate alkaa muuttumaan samanlaiseksi pissikseksi kuin uudet kaverinsa, on se todellinen minä edelleen olemassa ja runopoika se ainoa oikea valinta. Minä olen runopoika, missä on minun Kateni?

Valitsin tämän elokuvan katsottavaksi koska minulla se sattui olemaan ja teki mieli katsoa jokin komedia joka pituutensa vuoksi sopi hetkeen ennen töihin lähtemistä. Odotukseni elokuvaa kohden olivat samat kuin mitä tahansa Freddie Prinze juniorin ysäritekelettä jossa hän deittailee koulun ruminta tyttöä joka (varokaa juonipaljastusta!) ottaessaan silmälasit pois osoittautuukin kuumimmaksi koskaan. Yllätyksekseni Kosto on suloinen kallistuukin enemmän Mean Girlsin, Cluelessin ja Darian (siis se animaatiosarja. Kyllä te sen muistatte) suuntaan, jolloin kyseessä onkin yllättävänkin itseironinen teiniromanssikomedia joka sisältää hivenen normaalia piikikkäämpää dialogia, ymmärrettävää perinteistä klikkien stereotypiapottuilua (gootit, vegaanit, huutosakkilaiset, etc.) sekä juoni jossa paskiainen ei tunnu millään saavan ansionsa mukaisesti kun muka hyvikset hakkaavat päätänsä seinään. Tottakai mukana on pakollisia popkulttuuriviittauksia kuten se kuinka koulun ns. vaihtoehtoinen pitkätukka on kopio Heath Ledgerista 10 Thingissa, Breakfast Clubin jälki-istuntoa lainataan tilanteessa joka on tuttu aina valvojan agressiivista suu tukkoon-hetkeä myöten, eikä tietenkään ääniraidalla vältellä vanhempaa musiiikkia (esim. Cheap Trick) joka onkin sitä coolia kamaa eikä jokin nykyhetken jumputus.

Tämä yllättävän hyvä osuus tosin kestää vain ensimmäiset 30 minuuttia ja loput noin 60 minuuttia ovatkin sitten sitä yksinkertaista Freddie Prinze jiiärrää. Kyllä tämän loppuun saakka ihan vaivattomasti katsoo, mutta kyllä se jää siihen nyt on sopivasti 90 minuuttia aikaa ennen lähtemistä, katson siis elokuvan joka on ajallisesti sopiva enkä välitä sen sisällöstä-valintaan. Alun positiivinen yllätys ei siis kanna loppuun saakka ja vaikka elokuva ei nyt muutukaan miksikään masentavan surkeaksi roskaksi, ei se myöskään vaikuta enää 30 minuutin jälkeen muulta kuin taas tätä samaa-sarjan tavanomaisuudelta.

Tähdet: **

Kosto on suloinen

Axed (2012)

Kurt (Jonathan Hansler) on yksi heistä jotka joutuivat säästöleikkausten uhriksi ja menetti siksi työpaikkansa. Kotona hän ei kerro tapahtuneesta vaan koettaa elää elämäänsä kuten ennenkin, mutta kaikki tuntuu painavan päälle, ei vähiten saneeraus ja sen salaaminen. Hutsahtava tytär, koulukiusattu poika ja hiukan nipottava vaimo. Tänään Kurt kuitenkin aikoo ottaa rennosti. Lapset saavat isältään luvan lintsata, vaimo samaten. Perhe mukaan mökille ja vietetään laatuaikaa yhdessä, kaukana kaikesta hälinästä. Aurinko paistaa ja ullakolle on kahlehdittu Kurtin pomo.

Nyt hän voi viimein kertoa, että menetti työnsä ja samalla osoittaa mitä tuntee perhettään kohtaan: tytär, olet huora. Poika, olet nynny ja homo. Vaimo, sinäkin olet huora. Ai niin, minulla on mukanani kirves.

Muistan vuosia sitten lukeneeni uutisen miehestä joka oli pitkään salannut työpaikkansa menetyksen ja kun perheelle oli paljastunut, että tämä herra joka jokainen aamu lähti töihinsä menikin jonnekin kahvilaan, tms. odottamaan kunnes voisi palata kotiinsa. Totuus työttömyydestä oli niin suuri häpeä että hän tappoi perheensä ja itsensä. Tämä asia rupesi vaivaamaan mieltäni koska muistelin siitä tehdyn elokuvankin kuten myös pitäneeni siitä kovasti ja pienen kaivelun jälkeen huomasin muistaneeni itse uutisen jokseenkin väärin, sillä kyse ei ilmeisesti ollutkaan aivan noin ns. arkisen kuuloisesta itsetunnollisesta häpeästä vaan enemmänkin perusmurhaajan keinosta koettaa estää totuuden tuleminen julki. Kyse oli nimittäin herrasta nimeltä Jean-Claude Romand joka 18 vuoden ajan eli valelääkärinä ja kun totuus alkoi paljastumaan koetti hän estää sen tapahtumisen tappamalla vaimonsa sekä lapsensa. Tästä tehtiin Daniel Auteilin tähdittämä elokuva Valhe (2002), joka kyllä muistaakseni oli erinomainen elokuva, mutta ei kuitenkaan aivan noin Corbin Bernsenin Hammaslääkäriltä kuulostava (tai Terry O'Quinnin Isäpuoli). Jean-Claude Romand ilmeisesti kuitenkin toimi lääkärinä vaikka ei virallisesti sellainen ollutkaan ja siinä on suuri ero siihen miten minä muistin tarinan, joka siis oli enemmänkin sitä että olet vain tavallinen pulliainen joka irtisanomisen jälkeen jatkaa arkeaan lähtemällä joka aamu töihin, mutta meneekin vain käytännössä piiloon kunnes uskaltautuu taas palaamaan kotiinsa ja se miten se paine kasvaa tapahtuu eräänlaisen valkoisen valheen paisumisesta, ei ison asian romahtamisesta. En tiedä selitänkö tätä oikein, mutta heti kun pelkkä kahvilassa istuminen muutetaan oikeaksi työksi, oikeaksi arvostetuksi ammatiksi jonka vuoksi työn tekijällä on jonkinlainen muka korkeampi status jonka menetys voi olla motiivi murhalle on kyseessä jotain sellaista johon ei enää voi samaistua. Se on jo jännityselokuvan juoni, ei normaali päivä. Vaikuttavampi ja pelottavampi ajatus onkin se, että joku ei tee oikeasti esimerkiksi mitään pahaa tai muiden silmissä mitenkään erikoista ja silti hänelle itselleen sen paljastuminen on niin paha asia, että se pitää piilottaa kuolemalla. Omalla ja läheisten. Jopa Simpsoneissa käsiteltiin eräässä jaksossa tätä samaista aihetta kun kenkää saanut Homer vietti päivät pikaruokalassa, kunnes eräänä päivänä Bart sattui samaan paikkaan ja totuus tuli ilmi. Homer ei tappanut ketään, mutta tämä eräänlainen miehinen häpeä siitä kuinka ei enää omasta halusta riippumatta pysty elättämään perhettään tuli siinäkin hyvin esille.

No mutta kuitenkin, koko tuo Jean-Claude Romand-juttu tuli mieleeni tästä Axedista joka liikkuu alussa juuri siten kuten sen uutisen alunperin muistin, mutta se muuttuu kyllä aika pian juuri sellaiseksi millaiseksi se uutinen tarkemman tiedon myötä paljastui. Axed menee liiaksi sinne psykomurhaaja-linjalle ja se on aika sääli, sillä alkupuoli jossa Kurt koettaa hillitä tunteitaan ja pysytellä tyynenä on varsin hyvää draamaa juuri siitä isä/puoliso/mies/elättäjä/perheenpää-asemasta joka on pidettävä kasassa vaikka korttitalo onkin keskellä myrskyä, mutta heti kun peliin vedetään ne jutut että poika on oikeasti rasittava nyhverö, tytär on oikeasti jakorasia ja vaimokin paneskeli sitä pomoa joka Kurtille kenkää antoi, tulee siitä liikaa jonkinlaisia perusteluja seota ja heiluttaa sitä kirvestä. Sitten ollaankin tylsästi enimmäkseen tavanomaisen kirvesmurhaajaelokuvan parissa. Kurtia esittävälle Jonathan Hanslerille kyllä kaikki kunnia ja arvostus, sillä hän pystyy kyllä pitämään itsensä kasassa ja olemaan paloittelevimmissakin kohtauksissa edelleen suht' uskottava epätoivoinen mies jonka voisi uskoa haluavan olla hyvä isä, aviomies ja työntekijä, mutta kun vieressä ovat slasherelokuvan perustyypit yhtä tylsillä esiintyjillä ja halu tehdä väkevän draaman sijaan verisuihkua niin metsään menee. Eikä vain siksi, että tapahtumat sijoittuvat metsään.

Silti, varsinkin näinä päivinä kun porvarisiat vaativat vyön kiristämistä, mutta eivät itse näytä esimerkkiä ja siksi tekisi mieli kiristää sitä vyötä heidän kaulansa ympärillä on Axedillakin hetkensä jonka vuoksi se tuntuu hyvältä kuvaukselta irtisanomisten vaikutuksista.

Axed on selvästi kengännauhabudjettinen elokuva, mutta tarinan henkeen sopii sen rujon epätarkka ulkoasu ja säästeliäs miljöö, mutta oli se sitten rahasta kiinni tai jostain muusta niin suurempi panostus näyttelijöihin olisi ollut toivottavaa. Nyt kaikki (eikä tässä edes ole kuin vain neljä näyttelijää, kun se sidottu pomo vain sidottu ja suu tukittu) jäävät yhden varjoon ja hänkin tuntuu heittävän kykyjään hieman hukkaan. Varsinkin kun lopussa Kurt tuntuu saavan kuolettavia iskuja osakseen kuin joku Jason Voorhees ja samoin myöskin palaa heti minuutin päästä takaisin kiusaamaan, ja tällöin elokuva muuttuu valitettavan idioottimaiseksi jossa ei enää jaksa välittää onko kukaan uskottava.

Tähdet: **

Axed

Arena (2011)

Eräänlainen moderni piraattiradiomediamoguli Logan (Samuel L. Jackson) järjestää gladiaattorikisoja internetissä ja katsojat saavat äänestää annetaanko häviäjälle armoa vaiko ei. Eli nouseeko peukku pystyyn vaiko kääntyy alas. Aina se se kääntyy alas ja häviäjä mestataan. Katsojille kyseessä on vain kivaa vedonlyöntiviihdettä, mutta he ovatkin tietämättömiä siitä että kamppailut käydään aidosti kuolemaan saakka ja vaikka elokuva onkin täynnä erikoistehosteita joissa erikoista on vain niiden surkeus ei kuolemantuomion hurme olekaan siis vain tehostevelhojen käsialaa.

David (Kellan Lutz) on masentunut ja itsemurhahakuinen koska vaimonsa kuoli auto-onnettomuudessa. Tai sitten se masennus johtuu siitä, että hän on Kellan Lutz ja tietää ettei koskaan tulisi olemaan parempi näyttelijä kuin mitä Kellan Lutz on. Minuakin se masentaa, sillä Lutz saa 50 Centin vaikuttamaan Robert De Nirolta kultavuosinaan.

No kuitenkin, David kaapataan Loganin nettiohjelman uudeksi tähdeksi, Kuolemanjakajaksi, mutta David onkin itsepäinen eikä anna kenenkään pomotella. Eh, kaipa se voisi olla pahemminkin, saattaisihan kyseessä olla Irate Gamer.

Väkivaltaista väkivaltaa, tuhmaa puhetta, mitään peittelemätöntä alastomuutta ja laittomia gladiaattorikisoja kuolemaan saakka. Miksi tämä ei silti tunnu yhtä hauskalta kuin Juokse tai kuole taikka Kuolemanottelu vaan pikemminkin siltä kuin katsoisi jotain Bumfightia. Ehkä se johtuu siitä että Arena on ilmeisesti kuvattu ja äänitetty perunalla taikka siitä, että pääosassa on peruna, mutta oli se lopullinen syy mikä tahansa niin Samuel L. Jackson, oletko 

taas palannut jupottelemaan ja vetämään kokkelia?

Arena on toistaiseksi Jonah Loopin ainoa ohjaustyö. Hyvä!

Tähdet: *

Arena

Näytä käännös

Tämä minun piti laittaa esille tuon Expandabellesin kohdalla, mutta kun en muistanut niin teen sen nyt. Tässäpä siis elokuvan juonikuvaus sen takakannen mukaan:

Hitto, tuon täytyy olla jonkin Facebookin kääntäjän aikaansaannos.

Mutta nyt kun olen täällä tappamassa aikaa, miten olisi vaikkapa vilkaisu alkuperäiseen suunnitelmaani koskien tämän blogin pisteytysratkaisua:

Eipä se juuri tuosta muuttunut.

Samalla voisinkin kommentoida sitä kuinka esimerkiksi kolme tähteä saavat elokuvat vaikuttavat usein arvionsa vuoksi jotenkin epämääräisiltä, kenties neutraaleilta ja saattavat jopa aiheuttaa kuvan arvioijasta pelkurina koska ei hän ei rohkene sanomaan kuin jonkinlaisen ehkän (olettaen siis ettei joku lue itse tekstiä vaan katsoo elokuvan nimen ja sen saamat pisteet). Mutta hei, oikeasti kolme tähteä on useinmiten aidompi arvosana kuin nolla tai viisi, sillä suurin osa siitä mitä pisteytetään täydelliseksi taikka umpisurkeaksi onkin hetken päästä ensivaikutelman jälkeen vajonnut keskinkertaisuudeksi ja harva täydeksi pannukakuksi arvioitu on sittenkään niin huono ja se nousee keskenkertaiseksi. Sitä valtaosa elokuvasta kuitenkin on: eh! kyllä sen katsoo. Tällöin kolmonen on se rehellisin. Se ei ainakaan aiheuta vääristäviä odotuksia suuntaan taikka toiseen. Ollaan siis ilolla aika mitäänsanomattomia. Sitä me olemme kuitenkin.

Blood Out (2011)

Pari numeroa liian pieniin paitoihin (jotta timmi ylävartalo saa näkyvyyttä) niin töissä kuin vapaalla pukeutuva kyttä Michael (Luke Goss) on lähes iloinen kun jengielämään vihkiytynyt velipoika on jättämässä pikkunilkkeilyä taakseen, mutta kovin iloinen hän ei ole siitä kuinka samainen velipoika tapetaan oman jenginsä toimesta. Takakannessa lukee, että tuon veljen murhaa jengin johtaja Zed (Vinnie Jones) "julmalla, rituaalisella, veret laskevalla tavallaan." No, ensinnäkään Zed ei ole jengin johtaja vaan pelkkä apulainen (ilmeisesti hierarkiassa suht' korkealla, mutta ei pomo kuitenkaan) ja toiseksi se julma veret laskeva rituaali on pelkkä pistoolin laukaus. Ei tässä mitään Tobin Bellia ole jigsaamassa.

Michael haluaa murhaajat vastuuseen, mutta mulkero poliisipäällikkö Hardwick (50 Cent) ei voisi vähempää välittää siitä kuka jonkun jengiläisen tappoi ja se että tuo uhri sattui olemaan poliisin veli tarkoittaa vain sitä, että tuo poliisi saa siitä hyvästä Hardwickilta turpaansa. Michaelin on siis siirryttävä oman käden oikeuden puolelle ja jos tämä elokuva olisi tehty 90-luvun alussa olisi sen pääosassa entisen pehmopopparin sijasta Olivier Gruner. Blood Outissa kun on hieman sellaista Angel Town-meininkiä. Joskin sellaisella modernilla tavalla joka tarkoittaa epileptistä leikkausta, oksennustautista kamerointia, vastapainoksi ylenmäärin dramaattista hidastusta ja väriskaalaa joka liikkuu aina maksaongelmaisen keltaisesta ylivalotettuun pilaantuneeseen sitruunaan ja aina laimeaan sinappiin saakka. Kaikki ovat ihan saatanan kovia tyyppijä, mutta muistuttavat uhoilussaan energiajuomalla kyllästettyjä yläasteelaisia ostamassa Muumi-tikkareita.

Lopussa järjestetään kellarissa laittomat gladiaattorikisat. Tottakai!

Vasta laittaessani elokuvaa koneeseen huomasin, että tässähän ovat mukana sekä Val Kilmer että 50 Cent ja vaikka jälkimmäisen soisinkin näkeväni ainoastaan näkymättömissä, rupesin Blood Outin kohdalla miettimään, että kenen ajatus oli parittaa Kilmer ja 50 Cent? Miksi juuri he vaikuttivat jonkun mielestä loistoduolta? Sitä kun he eivät ole ja silti he ovat tehneet yhdessä ainakin kolme elokuvaa. Tosin katsoin, että 50 Cent on myös vähintään kolmessa elokuvassa Bruce Willisin seurana, mikä tarkoittaa että Willisinkin ura lienee aika pohjamudissa. RIP Bruce Willis.

No kuitenkin, 50 Cent on ihan p*ska. Siis hieman kuten tämä elokuva. Sillä erotuksella, että jos Blood Outista karsii pois sen ruman ulkoasun, huonot roolisuoritukset, leikkauksen joka estää näkemästä mitään tappeluista ja jotain tunti 25 minuuttia, on jäljellä aika mainio viisiminuuttinen muistuma juuri niistä menneistä ysärileffoista joissa joku kickboxaaja vapauttaa lähiön ilkeistä jengiläisistä jotka napittavat flanellipaitansa vain yhdellä napilla.

Mainittakoon tosin, että Blood Outin haluaa katsoa yksinomaan juuri Kilmerin, 50 Centin tai edes Vinnie Jonesin vuoksi, niin jokaisella heistä roolinsa on enemmän tai vähemmän glorifioitu cameo ja kolme näyttävintä osaa kuuluvat Gossille ja halpaversioille Christian Balesta sekä Dominic Purcellista, joista jälkimmäinen on jo itse halpaversio Dominic Purcellista.

Tähdet: *

Blood Out

Expendabelles 3.0 (Mercenaries, 2014)

Kun jenkkien presidentin ihmisoikeuspoliittisesti aktiivinen tytär kidnapataan vallanhimoisen terroristi Ulrikan (Brigitte Nielsen) toimesta, on agentti Monan (Cynthia Rothrock) koostettava erikoisjoukko vastaiskua varten. Koska Ulrika ei luota kehenkään ja vielä vähemmän oman sukupuolensa edustajiin on Monan erikoisryhmä kasattava juurikin naisista, koska ilmeisesti sillä on suurtakin väliä kuka terroristin päämajaa ampuu ja pommittaa. Tosin ei sillä kuitenkaan luulisi olevan mitään väliä tykkääkö Ulrika naisista vai ei, jos tämä iskuryhmä ei kerran koeta esimerkiksi soluttautua hänen sisäpiirinsä vaan alkuperäissuunnitelma on käytännössä ampua tie sisälle. No kuitenkin, naisia sen on oltava ja vieläpä vankilasta löydettäviä. Siispä Cassandra (Zoë Bell), Kat (Kristanna Loken), Mei Lin (Nicole Bilderback) ja Raven (Vivica A. Fox) ovat vapaaehtoisia halusivat sitä tai eivät. Jokainen heistä onkin sopivasti jonkin alan ekspertti, kuten Mei Lin joka on "teknoanarkisti" ja Raven on Monan entinen kollega.

Pieni kolhu suunnitelmassa aiheuttaa sen etteivät neidit voikaan räiskiä vangittua vapaaksi, sillä Ulrikalla on suunnitelmissaan sekä naisvankilan pito prostituutiotarkoituksessa että myöskin atomipommihyökkäys ja sen vuoksi palkkasoturimme päättävät laajentaa pelastussuunnitelmaa yhdestä hengestä useampaan.

Ilman uudelleenimeämistäkin on helppo ymmärtää Expendabellesin olevan The Expendablesin mockbuster vaikka tarina tuntuukin lainaavan myös Likaisesta tusinasta. Silti Sylvester Stallonen teos on se suorempi esikuva ja esimerkiksi Foxin hahmo on Dolph Lundgren ja Rothrock on Bruce Willis, kun taas Bell on Stallone, joka jo ohjaa tarinankulkua jonkin verran (ainakin jos miettii ensimmäistä Expendablesia). Huvittavasti nimen perässä oleva 3.0 lienee lisätty vain koska samana vuonna 2014 ilmestyi The Expendables 3 ja 3.0 mahdollisesti koska pelkkä 3 olisi saattanut suututtaa Asylumia isomman studion lakipersoonat. Olihan tämä odotettavisssa ja omasta puolestani todettaen myöskin toivottua ja kun esikuvakin oli tarkoituksellisen hölmöä lapsellista toimintaa, ei tässä ole oikeastaan muuta suurempaa eroa kuin huomattavasti pienempi budjetti jonka vuoksi esimerkiksi ns. A-luokan toimintatähdet puuttuvat ja koko porukka koostuu Terry Crewseista ja Randy Coutureista. Muuten kyseessä on suht' samanlaista kieli poskessa tehtyä kasarihenkistä toimintaa jossa suurin kiinnostavuus on näyttelijävalinnoissa ja etenkin porukkaan saaduista vanhemman polven suosikeista. Minäkin olisin houkutellut Expendabelleiksi Brigitte Nielsenin ja Cynthia Rothrockin, kun taas uudemmasta polvesta Zoë Bell on myöskin selviö, mutta jos esimerkiksi Kristanna Lokenin sijasta roolissa olisi Natassia Malthe en huomaisi mitään eroa. Joten vaikka mukana on pari lämpöisesti muisteltua old schoolin edustajaa on se isompien nimien puute hienoinen heikkous, koska näyttelijätaitojen puutteessa ne hahmottomat esiintyjät pitäisi saada paikattua edes nimi-/kasvotunnettavuudella. En siis väitä ettäkö Loken olisi ei-kukaan, mutta hän ei myöskään ole sanotaan vaikkapa Linda Hamilton, eikä taatusti mikään Angelina Jolie. Toisin sanoen mukana on liikaa jonkinlaisia väliinputoajia. Ei se nyt mikään ylitsepääsemätön ongelma ole, koska tokihan tässä muutenkin huomaa kyseessä olevan Expendablesin halpaversio ja niinpä oli kyseessä sitten näyttelijästatus, erikoistehosteet, kuvauspaikat tai vaikkapa toiminnan koreografia on kaikessa säästetty samalla tavalla kuin miten Posti tekee. Erona se, että Expendabellesille voi antaa enemmän anteeksi koska se ainakin toimittaa asiansa paremmin perille ja aika vaikea sitä on suuttua tälle elokuvalle siitä, että se on aika typerä, hölmö, tyhmä tai jotain muuta vastaavaa kun juuri samat asiat aiheuttivat iloa Stallonen elokuvissa. Toisaalta juuri se, että koska kyseessä on halpaelokuva ja koska kyseessä on Asylumin teos olisi se edellyttänyt Expendabellesilta riehakkaampaa menoa, jolloin se onkin aika suuri miinus kun huomaa kyseessä olevan aika tavanomainen B-toimintaelokuva. Ehdin jo hetken innostua, että tämä muuttuukin jonkinlaiseksi naisvankilaroskaelokuvaksi jossa kohta mukaan astuu kuolleista palannut John Vernon, mutta kun ei niin ei. Olemme siis valitettavan kaukana niin hyvästä kuin niin huonosta että hyvä ja katseltavana on vain oikeanlaisen Asylumin sijaan Cannon-tuotos. Joka voisi olla hyväkin asia, mutta kun se The Expendables jo oli ison rahan Cannon-elokuva.

Keiden tulisi liittyä Expendabellesin riveihin?

Pam Grier, Linda Hamilton, Milla Jovovich ja ainakin koko Heroic Trio.

Tähdet: **

Expendabelles 3.0

Leonard Cohen 1934 - 2016

Nothing ruins a party like the end of the world

Tässäpä viimeisen päälle kuukauden aikana tehdyt kirppis- ja verkkohankinnat. Pois lukien useat ankkakirjallisuuden merkkiteokset joista en ole ottanut kuvaa. Joukossa on nyt rutiinishitin ohella joitakin oikeastaan ihan jees-tapauksia, kuten vaikka tämän ensimmäisen kuvan elokuvakatsauksen Pelon palkka joka on erinomainen elokuva (pidän kovasti myös siitä William Friedkinin uusintaversiosta) ja itselleni vielä näkemättömistä God Bless America ja Ex Machina kiinnostavat suuresti. Lisäksi tuo Kevin Sorbon Paradox vaikuttaa huvittavalta. Rehellisesti sanoen Deadpool ei minua juurikaan liikuta, kuten ei myöskään X-men Apocalypse ja oikeastaan kovasti haukuttu Batman viisi Superman houkuttaa enemmän juuri sen nuivan vastaanottonsa vuoksi.

Tex Willereitä tuli luettua penskana ahkerasti, mutta eivät ne enää vuosiin ole juuri jaksaneet innostaa. Niitä löytää kirppareilta ihan sikana ja lähes poikkeuksetta hyvin halvalla, mutta keräilyinnostukseen saakka ne tuskin vetävät ja siinä muuten olisikin aikamoinen urakka edessä jos siihen haasteeseen tarttuisi. Nostalgiafiilis kuitenkin sai ostamaan niistä kolme ja ovathan ne pitkästä aikaa suht' kivaa luettavaa, vaikkakin todelliseksi westernsarjakuvasuositukseksi nostaisin ennemmin Blueberryn.

Erittäin iloinen olin kun löysin tuon Velhon ja Mafaldan, joista etenkin jälkimmäisestä minulla on lämpimiä muistoja lapsuudesta kun olin mummollani hoidossa ja hänen rajatusta sarjakuvavalikoimastaan löytyi juurikin Mafaldoja. Itse asiassa Velhokin taisi tulla tutuksi juuri mummolla ollessa, sillä hänelle tuli Apu-lehti ja siinä muistaakseni julkaistiin Velhoa, jolloin tokihan senkin lehden sarjakuvat tuli selailtua. Heille joille Mafalda ei ole entuudestaan tuttu niin sanotaan vaikka, että se on hieman kuin sekoittaisi Francon ajan ja Tenavat. Kyseessä onkin siis sarjakuvaa enemmän Lassin ja Leevin sekä tuon mainitun Tenavien henkeen, jolloin se saattaa näyttää lapsille suunnatulta ja lähestyy aiheitaan sopivan yksinkertaistaen, mutta on pohjimmiltaan aikuisten filosofispoliittista... shittiä.

Touching From a Distance on kirja jonka olen antanut parina viime vuotena lahjaksi useammalle ihmiselle ja kyseessä onkin varmaan jo viides oma kappaleeni kun kerran ne muut olen antanut pois. Hyvä kirja, mutta ei kyllä oikeasti niin hyvä jotta sitä pitäisi tyrkyttää kaikille.

Musiikista parhaimmat löydöt olivat tietenkin tuo synakokoelma (jonka kahden levyn sisällöstä puolet on joka levyllä olevia Midnight Expressia, Crockett's Themea, Eve of Waria ja muuta tuttua, mutta 32 kappaleen joukosta löytyy jotain vähemmänkin esillä ollutta), Rick Springfieldin lätty ja tietenkin Mario Boncaldo Orchestran Ewok Celebration joka on... öö... kipeintä kamaa sitten koleran.

Nuo pari ns. meditaatiolevyä tuli ostettua kasasta jossa ilmoitettiin olevan meditaatiolevyjä ja nuo olivat vähiten nolon oloisia.

Ja eksyipä sinne joukkoon yksi PS3-pelikin.

Peleistä puheen ollen, tulipa heräteostoksena hankittua PS2, johon myyjä pisti ilokseni kaupan päälle vielä viidennenkin ohjaimen ja kolme peliä.

Lisäksi kirpparilta haalin muutaman pelin pohjakirjastoksi. Luonnollisesti sivuutin urheilupelit.

Näiden suhteen on mainittava, että ilmeisesti PS2 ei ole ainakaan vielä ollut retroilijoiden aiheuttaman hintanousun uhrina sillä koko tuo kasa maksoi Huudon postikulut mukaan lukien yhteensä vain 60 euroa.

Kaiken kruununa Tetris:

Valitettavasti en löytänyt verkosta (ts. tubesta) tuota Ewok Celebrationia voidakseni osoittaa kuinka tautinen se on, joten tässä Friedkinin Pelon palkka-remaken musiikkia josta vastuussa on Tangerine Dream.

Spring Break (Mardi Gras: Spring Break, 2011)

Kolme kaverusta joista yksi on lihava joilloin hänen kuuluu olla myös himokas, rähjäinen ja tarpeettoman kovaääninen Jack Black-kopio. Toinen heistä on kiltti sääntöjä noudattava poika joka rakastaa tyttöystäväänsä, eikä koskaan tekisi vapaaehtoisesti mitään paheellista. Kolmas on joku tyyppi joka on mukana jotta kolmikossa olisi yhteensä kolme heppua. Jack Black houkuttelee kolmikon lähtemään mardi gras-bileisiin, eikä se tästä yhtään sen yllättävämmäksi muutu. Tyttöjen välinen rakkaus on siistiä, poikien ällöä. Mukana on jopa se vitsiksi väitetty tilanne kun joku sontii vuoden satsin kerralla, mutta pönttö ei vedäkään kun nätti nainen saapuu paikalle. Kylkeni repeävät tästä huumorin nerokkuudesta. Älkää nyt vain esittäkö kohtausta jossa viaton nuorimies koettaa olla siveellinen kun edessä on tissejä ja lopettako sitä seisokkivitsiin. Voi ei, myöhäistä!

Kuitenkin kiltti poika huomaa, että tyttöystävä onkin tuhma neiti ja edessä on suhdekriisi, se kolmikon täydentäjä ihastuu siihen tähteen joka oli palkattu esittämään muka itseään (ts. Carmen Electra) ja ennen kuin onnellinen loppu on ajankohtainen hukataan auto, hukataan rahat, koetaan muita tuttuja väkivaltaankin yltyviä ongelmia samalla kun ystävyys on koetuksella pääosin sen Jack Blackin vuoksi, eikä mikään ihmekään sillä se heppu on aikamoinen p*skiainen joka ei todellakaan ymmärrä mitä ystävyys on. Oman halun vaatimat tissit, tussut, viina ja oksentaminen ovat tärkeämpiä kuin bestikset ja se vasta Jack Blackista, koska tyyppi joka häntä tässä elokuvassa imitoi on jos mahdollista vieläkin rasittavampi. No, kaipa jonkun piti Blackin kruunu periä kun Jonah Hill ei sitä enää näköjään halua:

Navanaluskomedia vailla muuta arvoa kuin dvd-kotelon kierrätys paremman elokuvan suojaksi. Minulla ei ole mitään muistikuvaa Spring Breakin ostamisesta, mutta uskon tietäväni syyn:

Tähdet: *

Spring Break

Shark Night (2011)

Joukko klassisen stereotyyppisia opiskelijoita (ts. nössö, kovis, urheilija, seksipommi, kiltti tyttö ja pari vielä enemmän who cares-tason hahmoa) matkaa saarelle eristyksiin juhlistamaan pian päättyvää kouluvuotta. Luonnollisesti ryhmän ainoa oikeasti opiskeleva kiltti hikipinkopoika (Dustin Milligan) on ihastunut ryhmän nättiin kilttiin rikkaaseen tyttöön (Sara Paxton), joten ei liene vaikea arvata ketkä ainakin tulevat pysymään elossa. Sivussa näemme vielä harvahampaisia punaniskoja ja sellaisen viiksekkään sheriffin (Donal Logue) sekä nätin kiltin rikkaan tytön agressiivisen ex-poikaystävän (Chris Carmack) jolloin tiedämme siis ketkä taatusti tulevat kuolemaan. Suurin osa tuleekin potkaisemaan tyhjää sillä bileisiin saapuvat kuokkavierailemaan lihanhimoiset hait, joita edellä mainitut punaniskat ovat kasvattaaneet koska uskovat rikastuvansa niiden avustuksella. Om nom nom!

Shark Night  on toki hieman kieli poskessa kulkeva, mutta ei ole missään tapauksessa mitään Asylum-sarjan tarkoituksellisen koomista halparoskaa vaan keskibudjettista ja siten ihan ok-näköistä sekä -tasoista rutiinihaikauhistelua. Täten kaikkien Swamp Sharkien sijaan vertailuksi kannattaa ottaa mielummin Deep Blue Sean kaltaiset elokuvat, jolloin kyllä Shark Nightista plussat ja miinuksensa löytää, mutta ei kummaltakaan puolelta mitään niin suurta että uskaltaisi suositella elokuvaa hyvänä taikka todella huonona. Shark Nightin täky lieneekin ollut vain sen oleminen 3D-elokuva ja sillä ei nyt kovin pitkälle räpiköidä.

Ikävää näissä keskitason tuotoksissa on se, että ne koettavat olla sekä raflaavia että kaikille sopivia ja siten rohkeus on sitä pehmoluokkaa ettei mitään oikeasti uskalleta viedä kunnolla loppuun saakka. Bikinitytöt näyttävät tietenkin näteiltä, mutta hitto jos kerran tarkoitus on esitellä tissejä niin selkä ei siihen riitä ja jos tahdotaan vetää peliin veristä teurastusta niin hampaiden pitää pureutua syvemmälle kuin naarmuihin saakka. Vastaavasti ollakseen koko perheen Hain tarina on Shark Night kuitenkin hieman liian verinen, joten lopputulokseksi jää vain eh!, oli se ihan ok-elokuva. Edes elokuvan Casper Van Dien ei ole tarpeeksi Casper Van Dien:

Van Dienista puheen ollen, tulinpa tässä samalla huomanneeksi hänen tehneen viime vuonna elokuvan nimeltä Sharktopus vs. Whalewolf ja uskoni ihmiskuntaan palautui. Tai katosi. Samapa se, tuo on silti nähtävä.

Tähdet: **

Shark Night

The Dinosaur Experiment (Raptor Ranch, 2013)

Muodokas Abbi (Jana Mashonee) jumittaa teksalaisessa peräkylässä ja haluaa siksi suurkaupunkiin ryhtyäkseen huippumenestyväksi laulajatähdeksi (Mashonee onkin oikeasti hyvin menestynyt laulaja), mutta ainakin toistaiseksi päivät kuluvat teurastamolta näyttävän oravanliharavintolan vähäpukeisena tarjoilijana. Toisaalla itseään tissimieheksi tituleeraava opiskelijanilkki Lucas (Donny Boaz) päättää kahden ystävänsä (outo epävarma nörtti ja John Belushi Delta Jengissä) kera lähteä bilettämään ja sehän tarkoittaa siis viinaa ja naisia. Muualla newwavesouldiscohiphoppia esittävä entinen muusikkosuuruus Little Willie (Marcus M. Mauldin) saa tyttöduonsa kera huomata ettei Prince-imitointi pure punaniskoihin. Samaan aikaan paranormaaleihin plus muihin eriskummallisiin tapahtumiin perehtynyt erikoisagentti Logan (Lorenzo Lamas) lähtee skeptisen parinsa kera matkaan tutkimaan kuolintapausta jonka takana uskotaan olevan vähintäänkin kolmemetrinen koira tai jotain. Kaikkia heitä tulee yhdistämään leppoisa, mutta kovin hermostuneen oloinen tohtori Cane (Jack Gould) joka on omistanut koko elämänsä salaiselle projektilleen ja nyt iän kalvamana pelkää ettei kukaan saisi tietää hänen suorittamastaan tieteellisestä läpimurrosta: ladossa asuvat verenhimoiset Tyrannosaurus Rex ja muutama Velociraptor. Mutta älä sinä tohtori Cane huolehdi, kyllä kaikki saavat tietää onnistumisestasi, sillä elokuvan rock 'n rollstoner menee ja vahingossa vapauttaa ne koska luulee dinohäkin ovessa lukevan tekstin "Door" tarkoittavan Jim Morrisonin Doorsia ja siksi se on avattava. Mutta mitä tehdä kun kohdataan sininen carnosaur? No, pukeudutaan tietenkin muinaisroomalaiseksi sotilaaksi ja hyökätään ilmakiväärin kanssa syötäväksi.

Miksi ovessa lukee ovi?

Lienee kai syytä mainita, että osa henkilöistä sekaantuu dinotoimintaan enemmän kuin toiset, sillä erikoisagentti Logan chillaa motellihuoneessa koko elokuvan ajan ja on autuaan tietämätön mitä hirmutekoja levon aikana tapahtuukaan.

Porky's kohtaa Salaiset kansiot kohtaa Jurassic Parkin kohtaa en tiedä mitä, mutta kyseessä on yllättäen oikeasti varsin hauskaakin hölmöilyä. Selvästi tarkoituksellisen kieli poskessa tehty elokuva vaikuttaa melkeinpä Asylum/Roger Corman-elokuvien parodialta jolloin uskon, että vaikka takakansi listaakin lajityypeiksi vain kauhun ja toiminnan on kyseessä taatusti eniten komedia. Hymyilin useampaakin otteeseen The Dinosaur Experimentia katsoessani ja vieläpä siksi, että osa jutuista oli aika huvittavia ilman jotta olisivat sitä vain pelkkää tahattomuuttaan. Tämä aiheuttaakin pienen ongelman elokuvan suhteen sillä tämä on selvästi Asylum-tason kompuroivaa - joskin pääosin ilmeisen tarkoituksellisesti niin - roskaa, mutta koska olen vakuuttunut siitä että kyseessä on täysin suunniteltua komiikkaa niin kuinka voi sanoa huonon näyttelemisen, nolostuttavan dialogin, typerien vitsien ja kaiken muun epäonnistumisen olevan niin huonoa että se on hyvää kun se on tarkoituksella huvittavan huonoa, ei enää vahingossa sinne ajautuvaa. Ovatko elokuvan näyttelijät huonoja kun heidän on pitänytkin esiintyä huonosti? Ovatko vitsit huonoja jos tilanteet ovat kaavoitettukin katastrofeiksi ja hahmot ovat vahvasti sterotypioituja jotta he vaikuttaisivat jo pelkästään siksi huvittavilta? Lorenzo Lamasin läsnäolo puhuu tietenkin sen puolesta, että joo, kyllä he ovat vain huonoja, mutta hän vaikuttaa olevan mukana juuri siksi että on Lorenzo Lamas ja se puolestaan on täysin osuva valinta. Ja kun hahmot ovat Prince Teksasissa, hiihtopummi Teksasissa, goottityttö Teksasissa, Wes Bentley American Beautysta Teksasissa, etc. niin mitä hittoa sitä kiukuttelemaan, tämä on tietoista tolloutta. The Dinosaur Experiment on taatun surkea leffa, mutta hitto vie, se kuuluu samaan sarjaan kuin jokin Jersey Shore Shark Attack jolloin se osuu muita kollegoitaan tarkemmin maaliinsa joka ei ole ainostaan pelkän idiotismin lietsominen ilman osuvaakin piikittelyä omaa suosioon noussutta lajityyppiään kohtaan. Oikeasti huonoimmillaan ja silloin vain siinä pysyen The Dinosaur Experiment onkin juuri siinä vaiheessa kun se kuvittelee osaavansa esittää jännitystä dinojen hyökätessä.

Onneksi mukana sentään on halpatuotannolle tavanomaisia virheitä kuten tuo henkilö joka selvästi vain eksyi paikalle ja pääsi tietämättään osaksi elokuvaa.

Ihan vain sivumainintana kuka muistaa sarjakuvan ja animaatiosarjan nimeltä Cadillacs and Dinosaurs? Se oli cool. Ihme ettei siitä ole tehty live action-elokuvaa.

No niin Paul W.S. Anderson, vauhtia töppösiin ja pilaa sekin.

Tähdet: ~ tai *****

The Dinosaur Experiment

Eikä elokuvassa tietenkään kukaan ole pukeutunut kuten tuo kannen heppu, jonka en edes usko olevan kukaan The Dinosaur Experimentin näyttelijöistä. Mutta kansiharhautus sopii post scriptumiin.

Ps. tämä olisi pitänyt huomata jo edeltävän postauksen eli Poseidon Rexin kohdalla, mutta se välähti vasta seuraavana päivänä. Jokin nimittäin kiusasi minua Poseidon Rexin kannessa ja sitten se yllättäen valkeni. Sehän on sama dino kuin The Age of Dinosaurs-jöötin kannessa. Hitot se siis mikä vesityranno on.

Poseidon Rex (2013)

Tuli merellä ihan hirmuinen myrsky ja mylväys, jonka seurauksena loistoristeilijä kellahti ympäri. Sekalainen ryhmä ihmisiä johtajanaan Gene Hackman taikka Kurt Russell lähtivät kipuamaan ylös kohti laivan pohjaa toiveenaan vapaus ulkoilmassa. Laiva olikin dinosaurus: S/S Poseiden Rex. Joka kuulostaa natsistiselta.

Ja niin hölmöltä kuin tuo vaikuttaakin, ei oikea Poseiden Rex ole yhtään sen fiksumpaa kamaa:

Eräänlainen Nathan Drake-kopio Jackson Slate (Brian Krause) on taas pulassa aarteenmetsästysrötöksissään ja niinpä äkkiä pitäisi saada kerättyä rahaa jollekin jamaikalaisgangsterille, josta syystä Slate lupaa sukeltaa sinisen veden syvyyksistä Espanjalaisen kulta-aarteen. Vedenalainen räjähdys kyllä nostaa jotain esiin, mutta se ei ole mitään konkistadorishittiä vaan jurakautinen vesidinosaurus, Poseidon Rex. Vaikka Slate menettikin miehistönsä vetehisen Tyrannosauruksen massuun on hän silti edelleen kullankiilto silmissään ja houkuttelee uudeksi avukseen paikalliset bimboturistit. Muutama ruumis myöhemmin ja merestä löydetyt kymmenet sekä mahdollisesti useammatkin Poseidon Rexin munat saavat Slaten harkitsemaan tärkeysjärjestystä uudestaan ja nyt hän bimboturistit apunaan koettaa estää dinosaurusten hirmuvallan. Onneksi paikallisen merivartioston päällikkö toteaa, että hän kyllä tappaa Poseidon Rexin, sillä koska hän ihan äsken apulaisineen ehti veneilemään pedolta pakoon niin ei se varmasti enää uskaltaisi hyökätä kimppuun. Jep, mehän tiedämme, että jos ehdit sanotaan nyt vaikkapa Hellraiserin Pinheadilta karkuun niin se etumatka tarkoittaa ettei naulapää uskalla enää kohdata sinua, joten palaa takaisin ja katso kuinka murhanhimoinen mielipuoli on nyt sulaa vahaa käsissäsi. Merivartiosto kokonaisuudessaan syödään seuraavassa kohtauksessa.

Sitä pitää vain ihailla kuinka tarkkaan harkittua ja viimeisteltyä kaikki Poseiden Rexissa on. Katso nyt, Krause ammuskelee dinoa haulikolla ja niin sekä suuliekki- kuin äänitehosteen avustuksella osoitetaan, että kyseessä onkin konekivääri. Paitsi ettei se enää olekaan.

Onneksi Slate kumppaneineen eksyy vanhaan hylättyyn armeijan tukikohtaan ja tiedättehän sen, että aina kun muuttaa niin vaikka kuinka uskoo kaiken olevan pakattuna niin silti aina jotain unohtuu. No, ilmeisesti armeijan porukoilla oli kiire taikka huolimaton muuttofirma apunaan kun lähtiessä oli kuitenkin varastot jätetty täyteen aseita ja pommeja. Mistä toki Slate ja ystävät ovat tyytyväisiä. Lentokone ja venekin näköjään unohtuivat.

Dinon pää räjäytetään ja kaikki on hyvin. Vai onko, sillä kuten jenkkigodzillakin sen osoitti, ne munat, ne munat.

Kyseessä ei ole yksi iki-ihanan Asylumin mestariteoksista, mutta on tämä kuitenkin ehdottomasti täysin heidän pirtaansa istuva roskaelokuva. Toisin sanoen aivot kannattaa jättää suosiolla naulakkoon ja vain nauttia täydellisestä idiotismista jota Poseidon Rex ylpeänä edustaa. Siispä mukana on kauniita, mutta ah! niin järjettömän typeriä hahmoja, dialogia joka voi syntyä vain pahimmissa kuumeripulioireissa, tarkoituksella hupsu idea josta on jotenkin saatu venytettyä täyspitkä elokuva ja tietenkin tietokonetehosteita jotka... no, katsokaa nyt tätä:

LOISTAVAA! Väitättekö ettei tuo muka ole parasta sitten viipaloidun leivän.

Siis ihan silkkaa roskaahan tämä on ja vaikka luulinkin olevani juuri tällaisen tarpeessa, en silti oikein päässyt siihen fiilikseen jonka perusteella kutsuisin Poseidon Rexia niin huonoksi että hyvä, vaan kyllä se ainakin tällä hetkellä parista veikeän hölmöstä tilanteesta huolimatta on vain huono. Joskin kaikilta osin kyseessä on elokuvaa josta nauttiminen vaatii sen tiedostuneisuuden, että tietää katsovansa pökälettä ja haluaakin sen olevan niin.

Tähdet: *

Poseidon Rex