Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No, 1962)

Nyt se sitten alkaa. Joten te jotka ette kestä 007-elokuvia, teidät tapaan jälleen kuukauden päästä.

Kun eräällä paratiisisaarella oleva salainen agentti tapetaan, lähetetään alansa parhaimmistoon kuuluva kollega 007, eli Bond, James Bond (Sean Connery) tutkimaan asiaa. On siis pistettävä pomon M:n (Bernard Lee) sihteerin  Moneypennyn (Lois Maxwell) kanssa flirttailu sivuun ja tämä on yksi 007-sarjan masentavimpia sivujuonteita, sillä Bond ei ikinä oikeasti edes halua pökkiä Moneypennya, kunhan vain antaa neidin uskoa siihen. Perillä Bondille ilmenee ettei hän ole järin tervetullut paikalle ja murhayritysten ohessa viettelee naisia sekä kaveeraa muun muassa CIA:n Felix Leiterin (Jack Lord) kanssa, kunnes rupeaa pääsemään kaiken takana olevan salaperäisen tohtorin Non (Joseph Wiseman) jäljille. Matkalla kohdataan tietenkin se perinteeksi muodostuva bondtyttö, eli ihanainen ja nerokkaasti nimetty Honey Ryder (Ursula Andress) joka jonkinlaisella puolipakolla ajautuu Bondin avustajaksi. Sitten tavataan rautakätinen tohtori No, joka aikoo radioaktiivisuussädetykillään tuhota Amerikkalaiset avaruusraketit. Hän koettaa myös houkutella Bondia osaksi edustamaansa SPECTRE-rikollisjärjestöä, mutta Bond on vaan että fuck that shit! ja pataan tulee.

Ihmiset jotka eivät olisi James Bondista kuulleet taikka yhtäkään 007-elokuvaa nähneet taitavat löytyä korkeintaan synnytysosastoilta, eikä nyt puhuta isästä taikka äidistä. Sen verran tunnettu hahmo elokuvineen on (taatusti tunnetumpi elokuviensa kuin kirjojensa kautta. Mikä ei ole vähättelyä kirjojen merkitystä kohtaan), että joka väittää ettei olisi koskaan Ian Flemingin luomasta agentista kuullutkaan on todennäkösiesti valehtelija taikka Guy Pearce Mementossa. Näin ollen on hieman vaikea sanoa Bond-leffoista mitään mikä ei olisi jo yleisessä tiedossa, enkä minäkään täten väitä keksiväni pyörään uusia toimintoja, mutta kyllähän nämä piti ottaa esille ennemmin taikka myöhemmin.

Kaikkihan tietävät ettei Dr. No ollut ensimmäinen James Bondin esiintyminen liikkuvissa kuvissa, mutta se oli ensimmäinen Albert R. Broccoli-tuotanteinen Bond ja siten samalla ensimmäinen siitä 007:sta jollaisena me hahmon ja elokuvansa tunnemme. Eli jonkinlaisesta virallisesta Bondista ja se on se mihin minäkin nyt ymmärrettävästi keskityn (yhtä tulevaa poikkeusta lukuunottamatta).

Dr. Non vuonna 1962 ilmestyi jo yhdeksäs 007-kirja (plus Fleming oli jo kirjoittanut joitakin novelleja jotka julkaistiin vasta kuoleman jälkeen), joten riippumatta suosiosta ennen elokuvia oli James Bond jo vähintään sen verran tunnettu, että uskoisin tähän ns. ensimmäiseen elokuvaan kohdistuneen paineita ja yksi niistä on takuuvarmasti ollut pääosan roolitus. Kuten olemme myöhemmin saaneet Sean Conneryn jälkeisten Bond-spekulaatioiden kohdalla huomata on agentin saappaisiin astuminen niin iso asia, että se pääsee poikkeuksetta valtamediankin uutisoimaksi ja fanikitinä on aina taattua. Muistattehan kuinka suurta kritiikkiä Daniel Craig sai valintana koska ei ollut varsinainen kaunis poika ja mikä oudointa, isoimpana ongelmana pidettiin ilmeisesti Craigin vaaleita hiuksia. Auta armias jos Craig olisi ollut punahiuksinen. Joka nyt spekulaatioissa esiintyvän Damian Lewisin kohdalla ei ole enää samanlainen este kuin oli Craigin kohdalla. Hauskaa on se, että jos ajatellaan Bond-roolituksia niin aina saa kuulla monesta suusta saman huomautuksen siitä kuinka Sean Connery on se ainoa oikea James Bond ja ymmärrän toki kommentin jo siksikin, että hänen kauttaan elokuvallinen Bond tuli varsinaisesti ensimmäisenä tutuksi ja kuten William Shatner on kapteeni Kirk taikka Richard Roundtree on Shaft niin tottakai hän on Bond. Mutta jos menemme aikaan jolloin Dr. Non roolitusta tehtiin niin kuka hitto Sean Connery oli? Olihan hänellä jo aika liuta esiintymisiä filmografiassaan, mutta eipä siellä ole yhtäkään sellaista elokuvaa joka olisi yhtä muistettu juuri Conneryn ansiosta taikka vain ylipäätään elokuvana samalla lailla kuin mitä hän on Bond-uransa alotettuaan tehnyt. Enkä minä väitä ennen vuotta 1962 Conneryn uran koostuneen vain unohdettavasta roskasta, mutta mikä siellä olisi erikseen esille nostettava teos? Tiikerin hyökkäys vuodelta 1957? Ei, kyllä se oli vasta James Bond joka hänestä teki nimen ja täten Dr. Non aikaan hän ei vielä ollut edes Daniel Craigin statuksessa Casino Royalen tullessa vastaan. Mikä ei siis tarkoita etteikö hän ollut sopiva ja jopa mielestäni täydellinen valinta James Bondiksi, mutta jos hänestä ei vielä pystytty luomaan mielikuvaa tuttuna agenttisankarina oli varmasti vastustus kirjojen fanien suunnalta suurta, vaikkakaan ei samanlaista hernenenäistä itkupotkuilua kuin nykyään mikä tahansa asia tuntuu olevan (ihan oikeasti, meillä on asiat aivan liian hyvin kun näkee millaisista jutuista ihmiset vetävät hepulin päivittäin. Buuhuu kun posti tulee massiivisten irtisanomisten vuoksi vasta myöhään eikä aikaisin iltapäivällä). Elokuviensa sijaan Connery lienee ennen Bondia ollut tunnetuin Mr. Universe-kisoista ja vaikka ilmeisesti hänen sijoittumisensa pullistelukisoissa onkin kyseenalainen niin hänen voitaisiin sanoa olleen Bondiksi päästessään eräänlainen malli joka siirtyi elokuviin.

Connery oli siis aikansa Cara Delavingne ja riippumatta siitä miten hän pärjäisi elokuvissa ei ennen sen todistamista hänellä ollut varmastikaan yhtään sen enempää uskottavuutta kuin kenelläkään muulla joka on ollut vastaavassa tilanteessa ja kuten me kaikki tiedämme jos olet esimerkiksi muusikko joka siirtyy näyttelijäksi taikka toisinpäin, saati sitten salarakas joka siirtyy televisiojuontajaksi niin ennakkoasenteet ovat lähes poikkeuksetta vastustavia. Aitolehtin tapauksessa en kyllä mitenkään voi ymmärtää miten hänestä on tullut kysytty ja jopa arvostettu televisiopersoona kun juontajana hän on hädin tuskin kelvollinen ja eikö kukaan muista, että hän tuli julkkikseksi paneskelemalla varattua jalkapalloilijaa jota häntäkin on vaikea mieltää julkkikseksi, joten mikä kunnoitettava esikuva hän on muille kuin joillekin Big Brother-kilpailijoille? No, ei sillä väliä, mutta siltikin:

Ja se kuvan korjaus vasta hieno onkin.

Mutta niin, jotkut ansaitsevat hyvän asemansa siirron jälkeen ja kuten äsken huomasimme. jotkut eivät todellakaan. Jos Sean Connery oli ennen Bondia vain joku kauniskasvo-B-julkkis joka valittiin esittämään monta kirjaa alleen saaneen agentin ensimmäistä vakavasti otettavaa elokuvaa, lienee se ollut myöhempiä Bond-valintoja suurempi kauhistus. Hitot siis jostain arjalaista superrotua edustavista hiuksista. Sitten elokuva ilmestyi ja kas kummaa, Connery todisti sekä olevansa varteenotettava karismaattinen pääosanäyttelijä että myös mies joka syystäkin omi James Bondin hahmona itselleen ja sai siksi aikaan käsityksen, että vain hän olisi nyt ja aina ainoa oikea 007. Bond on loistava hahmo: tyly, hurmaava, tappava, kova koville ja reilu kun siihen on syytä, ja Connery on niin täynnä miehistä karismaa, että televisioni alkoi kasvamaan karvaa.

Mutta ilman Conneryakin olisi Dr. No ollut aika varma hitti, sillä sen toiminta on tehokasta, siinä on runsaasti yksittäisiä muistettavia juttuja aina pirun tarttuvasta tunnusmusiikista kutkuttaviin teknoleluihin, killerirepliikkeihin ja Ursula Andressin kuuluisaan esiintuloon sekä muihin sellaisiin seikkoihin jotka ovat ollet sittemmin toistuvasti kaikenlaisilla best of Bond-listoilla. Toki siellä on joukossa asioita joita olisi kannattanut harkita kahdesti ja päätyä jonkinlaiseen muutokseen, mutta esimerkiksi ajan kuluttamiin tehosteisiin taikka vastaaviin ei ole mielestäni syytä puuttua, sillä vuoden 1962-elokuvaksi tämä on tuon aikansa näyttävä jättielokuva ja oikein suhteutettuna on sitä edelleen. Joten jos nyt jokin räjähdys tai vastaava näyttää hieman kehnolta, on se silti tekoaikaansa ajatellen täyttä timanttia. Eivätkä nämä Dr. Non tehosteet vielä nytkään katsottuna tosiaan mitenkään huonoja ole ja verrattuna siihen kuinka nopeasti Bondt alkoivat muuttumaan liiaksikin tehostepainotteiseksi on Dr. No hyvinkin askeettinen sekä huomattavasti myöhempiä teoksia ajatellen paljon henkilöpainotteisempi. Tämän voisi tyylinsä ja tunnelmansa vuoksi sanoa olleen se Bond-elokuva josta Craigin ns. realistisemmat elokuvat jatkoivat.

Dr. No pistää peliin niin paljon heti vakiintunutta kamaa pistoolimallista smokkiin ja eteenpäin, että varsinkin kun on nähnyt myöhemmätkin elokuvat alkaa se tiputtelu muodostumaan taakaksi sillä tavoin että niitä saattaa pitää kliseinä. Joskin tässäkin tapauksessa pitää muistaa, että emme me niitä ole oikeasti  toistuvasti nähneet sillä tämähän on ensimmäinen laatuaan. Siitäkin huolimatta kuinka ei saisi antaa tulevaisuuden menneisyyden taakan painaa niin tokihan sitä ajoittain huvittuu nähdessään jotain karateiskuja jotka saavat Rick Moraniksen vaikuttamaan mieheltä joka murskaa tiiliskiviä haarojensa välissä ja kun Bond-elokuvat ovat päätynyt siihen ikävään kierteeseen, että niiden ei jatkuvien säännöllisten uusintojen vuoksi annetakaan unohtua, on niitä aika vaikea enää edes harkita katsovansa mitenkään puhtaalta pöydältä. Mutta kuluneisuusta ja pakkosyötöstä huolimatta Dr. No on edelleenkin Bondien parhaimmistoa ja hyvä osoitus siitä kuinka ennen ns. modernisointia ehti sarja olla tasapainossa teknorunkkailun, sarjakuvamaisuuden (mukana on hahmo nimeltä Pussfeller. Nerokasta)  ja vakavasti otettavuuden keskellä. Ne asiat jotka minua tässä elokuvassa kiusaavat ovat kenties enemmänkin nipotukseen liittyviä, mutta jotkut suurimmat koomisuuteen menevät asiat ja sarjakuvamaisuudet olisi voitu jättää pois, jolloin esimerkiksi se elokuvan aloittavan kolmen "sokean" tappajan iskun taustalle en todellakaan olisi pistänyt three blind mice-viisua alleviivaamaan yhtikäs mitään. Mukana on muutama muukin vastaava seikka ja itse Bondiin liittyen pidän vielä tässä vaiheessa typeränä sitä, että salaisista agenteista paras on huomaamaton kuin elefantti muurahaispesässä. En tarkoita tuolla kuuluisaa esittelyrepliikkiä vaan ylipäätään sitä että meni ja teki Bond mitä tahansa ovat jo kaikki tietoisia kuka hän on ja mitä tekemässä, ja mikseivät olisikaan, sillä kovinkaan salaisesti ei tämä salainen agentti hommiaan tee. Se kun saattaisi krampata tyyliä. Joka sittemmin onkin vahvasti hahmon luonteeseen kuuluva yksityiskohta. Suurin minua vaivaava asia Dr. Nossa on se, että välillä tuntuu kuin tarinankulusta olisi leikattu pätkiä pois jotta päästäisiin nopeammin pisteesta A pisteeseen B, koska vaikka sinänsä askelletaankin tietä suoraan niin joskus tunnutaan otettavan hyppyjä sekaan. Mistä syystä ajoittain tuntuu siltä, että Bond on pihalla tapahtumista ja Dr. No on pitkään mysteerihahmo vain koska hänet pidetään piilossa väkisin kuin varsinaisen tarpeen mukaan. Ei tämä tarinaltaan ole lähelläkään monimutkaista, mutta jotta esimerkiksi pystyttäisiin osoittamaan miksi Bond pääsee pahan jäljille taikka miksi joku tiedustelupalvelu tietää jotain tärkeää niin se olisi vaatinut ehkä hieman enemmän selitystä kuin toteamisen, että pääpahis jo tiedetään. On siellä toki pieni osuus jossa luetellaan potentiaalisia epäiltyjä, mutta kyllä se on kaikille ilmiselvää että Dr. No on kaiken takana ja se on sinänsä hieman hupsua koska samalla hahmoa pidetään jatkuvasti piilossa sillä klassisella vain käsi näkyy-tavalla. Joten jos kaikki jo tietävät kuka Bond on ennen kuin hän kuuluvasti esittelee itsensä, tietävät kaikki myös kuka Dr. No on vaikka kuinka hän lymyilisi varjoissa.

Siltikin oli siellä vikoja tai ei, on Dr. No edelleen aivan fuckin' coolia agenttitoimintaa ja joka jo yksinään osoittaa miksi sarja on edelleen elinvoimainen. Erittäin hyvin elokuvalta vuodelta 1962, kun nykyään on vaikea muistaa edes kuka esiintyi vuoden takaisessa Spectressa pääpahiksena (sori, Chris). Ajattomuus ei synny ajallisesti ensimmäiseltä, vaan eilen, tänään ja huomenna vaikuttavalta.

Kaipaan niitä vanhoja VHS-kansia. Onhan tuo dvd-kansi ihan ok, mutta katsokaa nyt tätä:

Ei kun sori, tarkoitan jotain tällaista:

Okei, ei tuo ole vielä järin erikoinen ja myöhemmin ne vasta rupesivatkin näyttämään todella hienoilta.

Mielenkiintoisesti elokuvan nimi on muutettu aiemmasta suomennoksesta tohtori Ei:stä tohtori No:ksi, mutta elokuvan dialogissa hahmo on edelleen tohtori Ei.

Lisäksi on tietenkin erikseen mainittava Monty Normanin luoma Bond-teemasävellys joka kuuluu samaan sarjaan esimerkiksi Twilight Zonen, Ritari ässän, MacGyverin ja vaikkapa sellaisen pikkuleffan kuin Tähtien sodan tunnusmusiikin kanssa, että kaikki tavallaan tietävät mistä on kyse kun vain hieman sävellystä hyräilee. Ei tarvitse siis olla nähnyt sekuntiaan Bondista, mutta tunnussävelmän on taatusti kuullut.

007-musiikkia onkin julkaistu monenlaisina kokoelmia joissa yleensä tunnutaan painottavan myöhemmin tavaksi tulleita Bond-tunnuslauluja, mutta välillä tuntuu että kokoelma kuin kokoelma elokuvamusiikkia sisältää Blade Runnerin lopputeeman ohella myös Normanin Bond-tunnarin ja kun sen kuulee ymmärtää miksi näin on.

Tykkään tuon kokoelman kannessa olevasta reiästä materiassa jo siksikin, että se tuo mieleeni tämän aivan nerokkaan sarjakuvan:

Tähdet: ****

Salainen agentti 007 ja tohtori No