Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love, 1963)

SPECTRE-rikollisjärjestö haluaa napata itselleen Lektor-nimisen koodinmurtajan ja aikovat tehdä sen mahdollisimman monimutkaisesti, sillä pelkkä varkaus ei riitä vaan samalla pitää saada britit, jenkit ja neuvostoliittolaiset syyttelemään toisiaan ja heikentämään siten maiden välejä, mutta mikä tärkeintä, samalla olisi tarkoitus kostaa James Bondille (Sean Connery) tohtori Non kuolema. Siispä luodaan ansa jossa muka venäläinen koodinmurtajaloikkari Tatiana (Daniela Bianchi) olisi rakastunut Bondiin ja haluaisi luovuttaa hänelle Lektorin, ja tätä varten on matkattava Istanbuliin. Bond tulkitsee tarjouksen ansaksi ja samaa mieltä on myöskin agenttisankarin pomo M (Bernard Lee), mutta SPECTRE luottaakin juuri siihen että britit ovat sen verran ylimielisiä jotta uskovat myyvänsä jopa hiekkaa saharassa ja siksi ansa onkin tupla-ansa jossa Bond joutuisi kohtaamaan nimenomaan Bondin tappamista opiskelleen ilmeettömän sekä tunteettoman murhakoneen Grantin (Robert Shaw) ja sen seurauksena 007:n lupa tappaa onkin lupa kuolla, koska myös Tatiana olisi tietämätön kuolettavasta kohtalostaan (ts. tupla-ansa).

Mutta SPECTRE ei ottanut huomioon, että Bondin työnantajalla on palveluksessaan oma Pelle Pelottomansa, eli Q (Desmond Llewelyn) joka antaa Bondille muun muassa salkun.

Tämä toinen osa 007-sarjasta toi mukanaan edellisen osan vahvimmat tai vähintäänkin tunnistettavimmat osatekijät ja lisäsi kaksi merkittävää asiaa joita molempia on sittemmin käytetty menetyksekkäästi hyväksi, mutta hetkittäin ne ovat muodostuneet myös rasitteeksi. Ensimmäinen mainittava joskaan ei se yleisesti huomioitavampi asia on teknolelujen ja siten erikoistehosteiden lisääminen. Jo tässä toisessa Bondissa alkoi joka nurkasta pukkaamaan esille kaikenlaisia agenttivempeleitä ja vaikka pari sellaista esiintyi jo ensimmäisessäkin elokuvassa alkoi Istanbulin seikkailu tuomaan niitä esille jo sillä tarmolla, että siitä alkoi jonkinlainen 007-elokuvien kilpavarustelu jonka vuoksi aina seuraavan elokuvan piti keksiä jotain isompaa, erikoisempaa ja enemmän, mikä johti sitten ajan saatossa näkymättömään autoon ja jostain syystä vasta silloin yleisö totesi "hei c'mon, toi ei oo uskottavaa." Eihän se uskottavuus nyt aiemminkaan mikään Bondien suuri vahvuus ollut, mutta tottahan se on että liika on liikaa viemään pois jopa 007-elokuvien luomasta keinorealismista ja siten ei liene ihme, että sarja rebootattiin aloittamaan alkeista. Tämä teknofetisismi ei ole Istanbulissa mitenkään rasite sillä vielä ollaan kaukana pahimmista leluorgioista ja mainitsin koko asian vain koska tässä se seikka kuitenkin tuli mukaan yhtä tärkeäksi elementiksi kuin vihjaileva vitsailu Moneypennyn kanssa taikka martinin tilaaminen tietynlaisena.

Toinen ja ehdottomasti laajemmalle ulottuva tärkeä pala joka tuli mukaan oli tunnuslaulu, joka on tietenkin joka elokuvassa vaihtuva ja kyseessä on niin merkittävä asia, että jopa silloin kun sarja aloitettiin Daniel Craigin tähdittämänä jonkinlaisesta alusta ja pois oli karsittu kaikki teknoleluista musiikkia (hyvällä tavalla, mutta nyt sopimattomasti) leimaavaan Monty Normanin teemasävellykseen ja muuhunkin, niin se tunnuslaulu kuitenkin pidettiin visusti mukana. Mikä oli minusta hieman erikoista sillä vaikka jokaisessa 007-leffassa onkin oma vaihtuva esittäjänsä eri kappaleella, niin ne kaikki kuitenkin ovat Bond-tunnuslauluja ja erilaisuuksistaan huolimatta silti samoja. Itse siis olisin vielä Casino Royalen kohdalla jättänyt senkin pois ja kuten nämä tuoreimmat elokuvat ovat muutoinkin muiden seikkojan kanssa tehneet, tuonut senkin tavan mukaan vasta ajan myötä. Tämä nyt mukaan tullut lisäys oli itse elokuvan sisällön kasvattamisen ohella myös oheismateriaalia jolla voidaan markkinoida elokuvaa sen ulkopuolellakin, sekä tietenkin tehdä rahaa myös ilman koko elokuvaakin. Enkä minä suuremmilta osin valita sillä tämä tunnuslauluperinne on tuonut mukanaan joitakin aivan älyttömän hyviä sinfoniapopkappaleita. Samalla kuitenkin mainitsen sen, että kuten ne agenttitarvikkeet alkoi tunnuslauluidea jossain vaiheessa myös nousemaan taakaksi ja välillä kun seuraa millaista polemiikkia joku esiintyjävalinta on aiheuttanut niin sitä tulee miettineeksi, että onko se sen arvoista: sekä asiasta valittaminen että ylipäätään sen nostaminen niin tärkeäksi osaksi elokuvaa. Se kuitenkin on vain soundtrackille tarkoitettu laulu jonka pääasiallinen tehtävä on sopia elokuvan sisältöön sitä tukien, ei olla oma entiteettinsä joka olisi yksinään tärkeämpi kuin kokonaisuus. Vuosia ja taas vuosia Istanbulin jälkeen Madonnan oksentaessa oman tunnuslaulunsa mediahuomio hyvässä ja pahassa oli viimeistään noussut tässä asiassa niin isoksi, että siitä oli molemmin osin vain haittaa. Toki Madonnan kappale saa minultakin sen kunnian, että kyseessä on tähän mennessä surkein Bond-tunnari, eikä kyse ole vain huonosti 007-maailmaan istuva esiintyjä vaan kappale olisi ollut kurja vaikka sen olisi esittänyt Shirley Bassey. Joskin en anna Madonnan kantaa syytä yksinään sillä onhan se totta, että viimeistään Pierce Brosnanin Bondeista alkoi tunnuslaulujen alamäki ja jopa onnistuneesta Adelen tunnarista huolimatta ei yksikään niistä ole enää tarttunut mieleen yhtä tehokkaasti kuin kappaleet ennen sitä. Joskin pidän edelleen U2:n ja Tina Turnerin esittämästä Goldeneye-kappaleesta kovastikin ja pidän Paul McCartneyn Live and Let Dieta yhtenä huonoimmista Bond-tunnareista, etten kuitenkaan mene kaikkea post John Barrya huonona, mutta yleissilmäys ei ole uudemmille kovinkaan eduksi. Tohtori No:n kohdalla lienee hieman epäselvyyttää kuinka paljon Barry oikeasti vaikutti musiikkiin, koska yleensähän sen kohdalla kaikki kunnia annetaan Normanille, sillä rehellisesti sen elokuvan musiikista muistettavin osuus on nimenomaan Normanin säveltämänä 007-teema (jonka sovitus on kuitenkin making of:n mukaan Barryn). Mutta sittemminhän vaikka säveltäjät ovatkin vaihtuneet on pääosin kiitos näiden Bond-laulujen Barry tavallaan syrjäyttänyt Normanin merkittävimpänä Bond-musiikin tekijänä. Yhtä tärkeitä molemmat ovat, mutta puhun nyt enemmänkin nimitunnettavuudesta heidän kohdallaan jotka eivät suuremmin välitä tekijöistä kuin vain itse kuulemastaan musiikista.

Ja mitä tulee siihen puntarointiin, että kun teemalaulu on kaikkien kiukuttelijoiden kohteena ja lopputuloksina saadaan välillä jotain Madonnaa, niin onko se sen arvoista. Tottakai on. Nehän myyvät ihan sikana ja vuonna 2016 Bond-elokuvat ovat olleet jo pitkään muutakin kuin vain elokuvia. Sitä oikeasti ihmettelee, että missä hitossa viipyy Lego James Bond the Game.

Istanbulissa siis aloitti niiden Bond-laulujen perinteen ja sen lisäksi synnytti muun muassa tämän nimileikin:

Joka ei ole mitenkään erityisen nokkela, mutta Republicaa kuulleet tietävät sen sopivan hyvin heidän esittämänsä vauhtipopin kappalenimeksi. Niin ja missä muualla olisin voinut käyttää tuota kuvaa.

Itse Istanbul on sinänsä aika tyypillinen jatko-osa, että se lisää kaikkea ja ainakin omissa silmissäni on pyrkinyt kasvulla myös kehittymään ja siksi kun esimerkiksi kuulee sen tunnuslaulun, näkee niitä teknoleluja sekä hieman sarjakuvamaisempaa toimintaa siihen soveltuvilla pahiksilla ja huomaa että alkutekstiosuus alkaa olemaan jo sitä visuaalisesti psykedeelista musiikkivideota jollaisia ne myöhemminkin tulevat olemaan, ovat nämä kaikki vain tarkoitukseltaan tekemässä James Bond-todellisuudesta onnistuneempaa. James ei ole enää vain naapurin herra Bond vaan huvipuiston hämärä setä, mutta niin rikas että kukaan ei välitä vaikka mies säilöökin purkissa kynsiään. Toisin sanoen kamaa ei heitetä mukaan vain toistaakseen samaa pelkästään suureellisempana, eikä särmiä hiota tylsyttääkseen vaan tehdäkseen siitä virtaviivaisempi. Toki näillä seikoilla on myös pyritty saamaan saaliiksi aiempaakin suurempi yleisö, mutta kun kerran Conneryn esittämä James Bond on vielä sama charmikas, mutta aikamoinen sika mieheksi niin ollaan löydetty sopiva yhdistelmä massayleisömiellyttämistä sekoitettua piss off!-tyylittelyyn.

Istanbulissa voi sanoa olevan 007-sarjan Friday the 13th osa kolme, eli juuri se elokuva joka varsinaisesti loi koko sarjalle sen imagon josta se muistetaan. Samoin kuin Jasonin jääkiekkomaski joka tuli mukaan vasta kolmannessa osassa, mutta jonka kaikki muistavat olleen mukana aina, myös Istanbulissa toi mukanaan muun muassa hahmoja kuten kissaa silittävän Blofeldin ja hänen mininatsistisen apulaisensa Klebbin, joita molempia on parodioitu useaan otteeseen ja molempia varmasti näkyvimmin Austin Powers-elokuvissa, mutta Klebbia onnistuneesti myös Jos katseet tappaisivat-elokuvassa:

Ja nämä ovat hahmomalleja joita nähdään vastaisuudessa usein, vain eri nimillä.

Mikä on asia joka nyttemmin saattaa haitata Istanbulista nauttimista, sen kuitenkin ollessa aika sarjakuvamainen ja siten välillä enemmän kuin hieman koominen, jonka yhdistäminen myöhempiin parodioihin voi tehdä alkuperäisestä liiankin huvittavan. Ja kyllähän Istanbulissa alleviivaa 007-maailmaa välillä aivan liikaa ja pelkästään tunnaria kuulee niin usein, että sen teho väljähtyy aika pahasti. Miksi sen pitää esimerkiksi soida silloin kun Bond astelee hotellihuoneeseensa tai käy pöntöllä? Ei se nyt niin jännittävää ole. Mikä saakin päättelemään, että tekijöillä ei kenties ole ollut pelkoa siitä etteikö elokuva onnistuisi ilman painotuksia, mutta kenties he olivat tulleet kuitenkin hieman sokeiksi sille kuinka paljon sitä pitäisi tehdä. Kyllä minä pidän Istanbulista kuin bulimikko oksentamisesta ja suurimmat valittamisen aiheeni kohdistuvatkin juuri sellaisiin seikkoihin kuten teemasävellykseen liikakäyttöön ja muihin vastaaviin pikkujuttuihin joiden käyttöä olisi voinut jonkin verran rajoittaa, mutta pidän kovasti siitä kuinka jo toisessa osassa onnistuttiin luomaan se varsinainen kuva jota lähes kaikki seuraavat Bondit piirsivät voipaperinsa lävitse. Teknolelut, toiminta, friikkirajamaan hahmot, musiikit ja kaikki muu. Näitä kuten on jo monesti todettu esiintyi jo aiemmassa 007-käynnissä, mutta sanotaanko niin että se oli vielä demo ja tässä lopullinen tuote. Henkilökohtaisesti jos joutuisin pistämään Istanbulissa ja tohtori Non paremmuusjärjestykseen kallistuisin arvon tohtorin puoleen, sillä sen tietty tyly askeettisuus on enemmän mieleeni, mutta samalla joudun huomauttamaan että vaikka Jasonin imago syntyi kolmannessa osassa niin se on tietenkin aivan eri elokuva kuin ensimmäinen Friday ja siten tämäkään ei ole suoranaisesti verrannollinen tohtori Non kanssa.

Kun katsoo miten Robert Shawn esittämä täyteen pumpattu tahdoton (neuvostoliittolainen?) tappaja esitellään, niin en voi olla kuin miettimättä kuinka Rocky nelosen täyteen pumapttu tahdoton venäläismurskaaja Ivan Drago saattaisi pohjautua edelliseen. Tämä tuli mieleeni erityisesti kohtauksessa jossa osoitettiin Grantin olevan kipua kestävä liikkumaton muuri.

Tähdet: ****

Salainen agentti 007 Istanbulissa