Quantum of Solace (2008)

James Bond (Daniel Craig) suree edellisessä osassa kuollutta rakastaan, mutta peittää väkisin tunteensa ja kanavoi kaikki voimavaransa jäljittääkseen sitä mystistä kansainvälistä terrorismijärjestöä jonka perässä oli jo aiemmassakin elokuvassa, ja joka oli lopulta vastuussa Bondin sydämen särkymisestä. Jäljet vievät Camillen (Olga Kurylenko) luokse joka on nyt tappolistalla koska oli aiemmin tuohon terrorismijärjestöön linkittyvän ekologista tuhoa suunnitelevan rantapummi Dominicin (Mathieu Amalric) petikumppani ja siellä hän oli koska Dominic on myös junailemassa ilkeää kenraali Medranoa (Joaquín Cosio) Bolivian johtoon, ja tottakai tuo kenraali oli tappanut Camillen perheen, jolloin kosto elää. Bondin otteet ovat kuitenkin sen verran kovat ja sivusta katsoen sokeat, että M (Judi Dench) koettaa pakottaa hänet palamaan kotiin, mutta passittomuus ja rahattomuus ei estä agenttia joka lukinnut kohteen tähtäimeensä. Eri asia sitten onkin se, että kohdistaako Bond tähtäimensä oikeaan suuntaan, varsinkin kun kaiken tämän jälkeen otettu askel on hyvin pieni.

Quantum of Solace lienee Craigin Bondeista ainakin toistaiseksi se joka on saanut aika huonon vastaanoton ja oli jo ennen valmistumistaan sellaisessa asemassa jossa moni ei uskonut sen toimivan kovinkaan hyvin. Isolta osin tähän oli syynä se, että ensinnäkin Quantumilta puuttui yllätysmomentti joka Casino Royalle oli ja koska Casino Royale todisti että vaikka Bond oli blondi perunanaamalla oli se silti hyvä ja vieläkin parempi, jäi Quantumille siten se vaikean seuraajan osa ja kuten aina kakkoslapsen kanssa ei se ole esikoinen. Mutta hei, kyseessähän oli jatko-osa elokuvalle joka otti suuria riskejä vakiintuneessa sekä rakastetussa tavaramerkissä ja vieläpä voitti lähes kaikkien rakkauden puolelleen, niin tottahan silloin kaikkien olisi pitänyt repiä nahkansa irti innosta odottaessaan Quantum of Solacea. Tietenkin se oli iso tapaus, niinhän nämä aina ovat, mutta sitten tapahtui jotain joka selkeästi nostatti ei niinkään blondibond-tason raivoa vaan suurta skeptisyyttä ja se jotain oli Marc Forster. Erinomainen ohjaaja. Monsters Ball ja Leijapoika ovat loistavia elokuvia ja Finding Neverland... no, se voidaan antaa anteeksi. Oli se ihan ok. Kuitenkin, Forster oli tuttu vain draamasta ja vieläpä vain sellaisesta draamasta jossa ainoa toiminta oli lopputekstien nopeus, joten miten hän voisi sopia uskottavasti 007-elokuvan ohjaajaksi? Hitto, pahimmassa tapauksessa Craigin kohdalla olisi riittänyt pelkkä muskelivoima ja elokuva olisi saattanut olla ainakin viihdyttävä, mutta ettäkö edes hahmopainotteisuuteen menemisestä huolimatta 007 olisikin lupa keskustella ei herättänyt äänekkäimpien nettikriitikoiden ja tekstaripalstailijoiden halua katsoa elokuvaa. Tietenkin voimme sanoa, että mitä sitten? Hittoako me välitämme joistakin trolleista jotka mäkättävät vain mäkättämisen ilosta? Ongelmana vain on se, että valitettavasti valittajat ovat äänekkäämpiä palautteen antajia silloinkin kun ei ole mitään syytä valittaa ja jostain syystä heillä on se tapa, että jos he eivät jostain pidä ei tule kenenkään muunkaan pitää. Ja koska he pitävät huolen jotta kaikki kuulevat ne muka huonot jutut, niin heidän tahtoonsa alistutaan liiankin helposti. Tästä syystä esimerkiksi mediajulkaisut rajoittavat ihmisten mahdollisuutta kommentoida, koska aina joku paremmin tietävä mätämuna haluaa pilata koko korin sadon kaikilta. Menisivät sitten katsomaan Steven Seagalia, siellä ei ole pelkoa muutoksista. Kuitenkin jos katsoo Bondeja toimintafanin näkökulmasta onhan se kieltämättä huolestuttavaa kun ohjaajaksi tulee joku jolla ei ole lajityypin kokemusta. Ei se tarkoita sitä etteikö hän silti sopisi ohjaamaan toimintaelokuvaa, mutta oletus sopimattomuudesta on ymmärrettävä. Tällä ajatuksella Forster lieneekin se koko 007-sarjan uhkarohkein veto, jopa suurempi kuin joku vaalea näyttelijä. Se kuitenkin pistää mietityttämään, että mitä elokuvaa nämä valittajat katsoivat kun katsoivat Casino Royalen? Sehän meni nimenomaan aiempaa enemmän henkilödraaman suuntaan ja sen perusteella oli odotettavissa lisää samaa, joten nyt Forster olikin yht'äkkiä täysin looginen ohjaajavalinta. Jos kerran mennään draamalinjalla niin parempihan se on silloin valita ohjaaja joka tietää mitä siellä tekee. Forsterin olisi kuitenkin todistettava osaamisensa myös toiminnan saralla ja osoitettava miten parantaa elokuvasta jonka moni nosti koko sarjan parhaimmaksi. Kovasti tahtoisin sanoa hänen onnistuneen, mutta en voi koska hän ei onnistunut. Syystäkin on Quantumia kritisoitu paikallaan polkemisesta, energian puutteesta ja siitä ettei siinä ole juuri mitään muistettavaa. Uskokaa tai älkää niin pidän osaa tästä jopa Quantumin vahvuutena.

Kyseessä ei sinänsä ole huono elokuva vaan sen voisi sanoa olevan taas yksi Bond muiden joukossa ja nyt vain sellainen tämän uuden tyylin jatkumossa, mutta sehän kuitenkin tarkoittaa ainakin ihan ok-tason viihdettä. Toki se on huono juttu kun jo toisen osan kohdalla joutuu toteamaan tuollaista, mutta tottahan se on. Quantum ei nosta panoksia vaan tuntuu parhaimmillaankin vain edellisen suoralta jatkeelta, mitä se toki tarinallisesti onkin, mutta koska se ei tee mitään ainakaan paremmin ei sitä voi sanoa jatko-osaksi joka veisi elokuvaa oikeasti eteenpäin vaan koettaa pelkästään toteuttaa uusintajulkaisun. Joskaan se ei myöskään tee mitään niin huonostikaan, että sitä voisi sanoa todelliseksi pettymykseksi. Vaikkakin se ymmärrettävästi sai osakseen kritiikkiä juuri olemisesta vain keskiverto odotuksiin nähden. Draamapuoli on ihan hyvää, mutta ei edellisestä poikkeavaa eikä yhtä vahvoilla sivuhahmoilla (Camille ja rantapummi eivät ole Vesper ja Le Chiffre) ja mitä toimintaan tulee niin Forster ei todellakaan osoita olevansa kyseisen lajityypin asiantuntija. Toiminta on tämän luokan elokuvaan nähden todella tavanomaista, varsinkin kun se tuntuu haluavan olla vain aiemman Ctrl+C/Ctrl+v, mutta sanotaan kuitenkin että vertailussa mihin tahansa keskitason toimintaelokuvaan se on kuitenkin ihan tarpeeksi hyvää. Siitä vain puuttuu se viimeinen sykäys joka veisi ilmat keuhkoista.

Tarinallinen juoksumattoilu ja toiminnan tavanomaisuus ovat yllättäen ne seikat jotka tavallaan ovat mielestäni Quantumin vahvuuksia. Minä kun näen ainakin vielä Craigin Bondit aikalailla yhtenäisenä kertomuksena ja varsinkin Bondin kehityksenä, jolloin kun esimerkiksi Casino Royale on kokemattoman hahmon haparoivat ensiaskeleet vastustajanaan välipomo ja Skyfall puolestaan jo ammattilaiseksi nousseen hahmon suurta näytöstä jossa kohdataan ns. elämää suurempi loppupomo, niin Quantum on Bondin kohdalla se työosuus jossa tehdään arkista puurtamista. Tämä on tarpeen siinä mielessä, että se näyttää millaista Bondin jokapäiväinen (työ)elämä on, mutta samalla kuten kaikki tietävät että vaikka arki voi olla todella mukavaakin niin ne ovat ne yllättävät tapahtumat jotka jäävät paremmin mieleen ja sellaiset puuttuvat Quantumista. Joten vaikka näenkin tämän elokuvan hyvänä asiana sen, että Bondin kehityksessä se esittelee välivaiheen nollan ja sadan väliltä, on se myös siinä tavanomaisuudessaan turhan mitäänsanomaton ja hetkittäin jopa pitkästyttävä. Siinä suhteessa elokuvan pääpahista esittävä Mathieu Amalric on kyllä mies paikallaan, sillä vaikka hän onkin yleisesti ottaen ihan hyvä näyttelijä on hänen esiintymisensä Quantumissa löysää ja hahmonsa ylipäätään tylsä ja kaiken lisäksi... no.... vain tylsä. Joskus kun kärsin unettomuudesta ajattelen Amalricia Quantumissa ja seuraavaksi tarvitsenkin elvytysapua herätäkseni.

Amalric muuten näyttää joltain Gary Oldman Léonissa ja nuoren Roman Polanskin eksperimentaaliselta ristisiitoskokeelta:

Kun aiemmin selitin jotain siitä, että Quantumin jonkinlainen paikallaan polkeminen on kokonaisuutta ajatellen tarpeellinen osoittamaan tiettyä osaa Bondin kehityksestä, sitä arkea joka sijoittuu kohokohtien välille ja tämä eräänlainen tylsyys on siten jopa jonkinlainen plussa tälle kyseiselle elokuvalla, niin tottakai se osittain puoliväkisin muodostettua puolustavaa selittelyä. Jos katson tätä muista irrallisena (pois lukien tietenkin jatkumoon kuuluvat pakolliset juonelliset langat) olin minäkin pettynyt yllätysten puutteeseen, laimeaan pääpahikseen ja etenkin siihen kun jo niin kovasti uudistettu 007-sarja jämähti jo kakkososassaan lämmittelemään tähteitä.

Yksi erinomainen juttu Quantumissa kyllä on, mutta valitettavasti se ei lopulta oikein johda mihinkään. CIA toimii yhteistyössä Dominicin ja siten tuon terrorismijärjestön kanssa koska suunnitteilla oleva vallankaappaus palvelee molempin etuja ja tätä olisi voitu käsitellä syvemminkin, koska se pistää hyvikset toimimaan pahiksien kanssa yhteistyössä ja siten johtaa hyvikset toisia hyviksiä vastaan. Se on aika kiinnostavaa ajatellen salaisten agenttien toimintaa ja sitä kehen voi luottaa.

Jack Whiten ja Alicia Keysin esittämä tunnuslaulu on sellainen, että molemmat ovat tehneet omillaan huomattavasti paremminkin mieleen jäävää shittiä. Parhaiten tästä laulusta huomioi sen kuinka väkisin siinä on koetettu yhdistää Whiten gararerock Keysin heleään souliin ja Bondien sinfoniapoppiin. Olisivat vain maksaneet Led Zeppelinille Kashmirin käytöstä.

Casino Royale teki ohimenevän vitsin vodkamartinista ja pikkutuhmasta nimestä, smokkikin oli vielä muuta kuin arkivaatetusta, mutta ainoat varsinaiset vanhan Bondin tunnusmerkit tulivat sekunteja ennen lopputekstejä kun hän esitteli itsensä tutulla fraasilla ja rautalankatunnari lähti soimaan. Nyt siisti mittatilauspuku on päällä enemmän kuin havaijipaidat ja mukana matkassa on jo ensimmäinen hassusti nimetty naishahmo, Strawberry Fields (Gemma Arterton), joten kaikkea vanhasta tuttua ei jätetä vain epilogiksi vaan osa saa tulla mukaan jo aiemmin ja siten osoitetaan että ennemmin tai myöhemmin uudistettu Bondikin matkaa avaruuteen.

Niin ja jos öljyllä tapettu Fields ei ole viittaus Kultasormeen niin ei sitten mikään:

Tähdet: ***

Quantum of Solace