Kun maailma ei riitä (The World Is Not Enough, 1999)

Vaikuttaisi siltä, että terroristi joka ei tunne fyysistä kipua Renard (Robert Carlyle) haluaa tuhota öljymagnaatti Kingin (David Calder) imperiumin ja aloitus on ainakin hyvä kun King saadaan räjäytettyä tuhannenpäreiksi. Tämä suivaannuttaa M:n (Judi Dench) sillä King oli hänen vanha ystävänsä ja mahdollisesti myöskin petikumppani. James Bondia (Pierce Brosnan) ei kuitenkaan tarvitse edes kysyä apuun koska hän itsekin ottaa asian henkilökohtaisesti, olihan hän se joka ei ehtinyt Kingia pelastamaan. Koska öljyputket ja niiden sisältö siirtyivät Kingin tyttären Elektran (Sophie Marceau) hallintaan on pelko, että Renard aikoo seuravaaksi tappaa hänet. Tottakai asiaan kuuluu myös ydinpommi jonka Renard varastaa ja samalla Bondille selviää, että se onkin Elektra joka Renardin naruista vetelee ja koko maailmatuhosuunnitelma on synnytetty vain koska Elektra on kiukkuinen M:lle, sillä aikaisemmin Renard oli kidnapannut neidin ja vaikka hänet selvästi saatiin vapaaksi, ei se ollutkaan ihan okei.

Denise Richards on ydinfyysikko. Jep, Denise Richards on ydinfyysikko.

Hei, kelpaa minulle.

Minä pidän Pierce Brosnanista. Hän on hyvin mukavan oloinen näyttelijä. Hänen 007-elokuviaan vaivaa vain se, että ne ovat aika unohdettavia. Hänen Bondeissaan on mitäänsanomattomimmat tunnuslaulut, mukaan otetut modernisoinnit (musiikki, sukupuolirooleista huomautteleminen) pidetään liian tiukasti poliittisesti korrekteina, jolloin käsiinsä saa vain jotain kivaa mutta ei mitään vahingossakaan riskialtista, visuaalinen ilme on perustyylikästä, tapahtumat sekä elokuvien fiilis ovat kauttaaltaan viihdyttäviä, mutta kypärä päässä ja turvavaljaat kytkettyinä. Pahikset ovat kuin mehutiivistettä liialla vedellä. Hyviä näyttelijöitä, sikana rahaa ja olo on kuin joku taputtelisi päähän että hyvä poika, ota keksi. Ei näistä suutu ja ne ovat ihan mukavaa viihdettä, mutta eipä myöskään Brosnanin Bondeista pääse sanomaan, että fuck yeah!, sillä ne ovat vain mukavia, eivät suuria tunteita herättäviä. Tuntuukin ikävältä todeta oikeastaan yhtä ja samaa jokaisen Brosnanin Bond-elokuvan kohdalla: se on vain yksi Bond muiden joukossa. Ja sellaiseksikin ne ovat liian kilttejä ja varovaisia ollakseen laisinkaan erottuvia. Hitto, kun nämä kerran ovat vain sitä agenttifantasiaelokuvaa niin missä ovat kunnon friikkisirkuspahikset, superpöhköt maailmanvalloitussuunnitelmat ja vodkamaksa joka sanoo ihan just poks, mutta ei ennen kuin ollaan pökitty naista nimeltä Vagina Assassin? Paino sanalla ass.

Jonathan Pryce, Robert Carlyle, Sean Bean ja varmaan myös se tyyppi jota en edes muista Brosnanin viimeisestä Bond-seikkailusta. Hyviä näyttelijöitä. Osa jopa parempia kuin toiset. Mutta siihen on syynsä miksi he eivät tule mainituiksi kun puhutaan Bond-pahiksista. Yksikään heistä ei ole kovinkaan mielenkiintoinen persoona taikka edes tarpeeksi väkisin väännetyn outo jotta olisivat uusi Scaramanga, Goldfinger taikka edes Tee Hee. Carlyle ja kumppanit ovat kuin joitakin tavallisia jalkapallohuligaaneja, pankkiryöstäjiä taikka Kokoomuslaisia. Ehkä aivan saatanan pahoja siis, mutta kukaan heistä ei ole tavallista sakkotuomiorikollista erikoisempi ja kuka muka haluaa nähdä James Bondin antamassa rikesakkoja jostain ylinopeudesta? Okei, se voisi olla aika hauska idea seuraavaksi 007-elokuvaksi, mutta kun Bond ei ole tavallinen poliisi, jolloin kenenkään muunkaan ei pitäisi olla tavallinen. Brosnanin Bondit ovat liian tavallisia, aivan kuin menisin töihin ja naputtelisin tilauksia koneelle. Ei se ole hauskaa! Onhan se ihan mukavaa välillä keskeyttää hektisyys ja istahtaa koneen äärelle lukemaan myyntitilastoja ja katsomaan mitä ja kuinka paljon pitäisi jouluksi tilata, mutta ei se ole silti minun käsitykseni bailaamisesta. Brosnanin Bondit ovat seikkailuelokuvien kirjanpitäjiä ja vaikka ne asiayhteydestä irroitettuina ovat hyvinkin viihdyttäviä, ja toki jokainen hänen elokuvistaan sisältää useita yksittäisiä hyviä hetkiä, ovat ne silti varsinkin näin putkeen katsottuna vertailussa todella huonossa asemassa, eivätkä ne edes koeta puolustautua muutoin kuin toteamalla "emmekä voisi olla ystäviä?"

Carlylen esittämäsä Renardista täytyy mainita se, että minusta on huvittavaa kuinka jostain syystä se kuinka hän ei tunne kipua hermovaurionsa vuoksi ilmeisesti myös kasvatti lihasvoimia, sillä äijähän suunnilleen rikkoo seiniä mennen tullen. Ja ilmeisesti kivuttomuus myös vahvistaa sisäistä gyroskooppia koska jotenkin olettaisin, että vaikka et tunne kipua niin jos joku terhakkaasti moukaroi jalkaasi saattaisi se horjuttaa tasapainoasi, mutta näemmä olen väärässä.

Valjuista tunnuslauluista tämän elokuvan lienee se korostetuin, sillä toisin kuin vaikkapa edeltävän elokuvan Sheryl Crow, Garbage sentään oli sopivan vaihtoehtoisen cool sekä seksikäs soundiltaan ja heidän kaksi ensimmäistä levyään olivatkin lajityyppinsä parasta shittiä sitten koskaan taikka ainakin Curven, ja sitten eteen tuli Kun maailma ei riitä ja Garbage päätti esittää vaahtokarkkia.

Parasta elokuvassa on se, että Sophie Marceaun Elektra on aika varmasti esikuva myöhemmälle Eva Greenin esittämälle Vesper Lyndille, eikä sitä vain lievän ulkonäköyhteneväisyytensä vuoksi:

Se on se femme fatale-juttu.

Mikä oli myöskin suht' mainiota oli se kuinka M tavallaan jalkautui itsekin tekemään jotain eikä siten jäänyt vain seisoskelemaan jossain kontrollihuoneessa. En tiedä nyt kuinka tarpeellinen se oli ainakaan tätä elokuvaa ajatellen, sillä aika vajavaiseksi se M-motiivi jää: olen vihainen sinulle, murrr! Piste

Olihan se kuitenkin mainiota, että muutkin 007-vakihahmot saavat tilaa liikkua.

Joistakin kivoista seikoistaan huolimatta Kun maailma ei riitä on silti aika epäkelpo nimi elokuvalle jolle Loviisakin tuntuu liian isolta paikalta.

Pohjautuneeko Denise Richardsin lookki Lara Croftiin:

Tähdet: **

Kun maailma ei riitä