Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die, 1973)

Kolme agenttia on murhattu ja James Bond (Roger Moore) lähetetään New Orleansiin selvittämään asiaa. Syylliseksi epäillään syystäkin heroiinikauppias tohtori Kanangaa (Yaphet Kotto) sillä hänhän se elokuvan pahis onkin. Matkalla kohdattu ennustaja Solitaire (Jane Seymour) ei kyllä povaa Bondille onnistumista ja vaikeaa se onkin kun tiellä on krokotiileja, myrkkykäärmeitä, hait, pulleaa koomista punaniskakyttää, kuolemaa sekä sieltä nousemista, voodoopappi Samedia (Geoffrey Holder) ja aivan loistavasti nimettyä pääpahiksen oikeaa kättä jolta puuttuu oikea käsi Tee Heeta (Julius Harris). Onneksi Tee Heella on oikean käden tilalla teräskoukut joilla rikkoa luita.

Elä ja anna toisten kuolla ei ole suosikkejani, johtuen pitkälti sen aihepiiristä joka ei ole kovinkaan mieleeni. Kiintoisa se kyllä on, mutta voodoojuttujen mumbojumboilu ja gumboilu on purrut itseeni kunnolla ainoastaan Wes Cravenin elokuvassa Käärme ja sateenkaari, muulloin se on ollut yhtä vähän innostavaa huuhaata kuin mikä tahansa ituhippeily ja gluteenittomuus. Se ei ainakaan auta, että kunnes Madonna sen paikan vei oli Paul McCartneyn esittämä tunnuslaulu se kaikkein kehnoin (jep, huonompi kuin Sheryl Crown kappale) ja tuntui aikalailla väkinäiseltä yritykseltä muuttaa 007-maailma jotenkin rokimmaksi aiempien sinfoniapoppien sijaan. Mitä korostaa myös John Barryn vaihtuminen Beatles-tuottaja George Martiniin. Mutta Elä ja anna toisten kuolla on kuitenkin juuri sen rokkaavan voodoomeiningin vuoksi jopa Bond-leffaksi eksoottinen ja vaikka se ei ideansa vuoksi itseeni purekaan kuten olisin toivonut, arvostan kyllä tätä elokuvaa juuri sinä merkittävänä muutoksena jonka tarpeessa 007 todellakin oli. Edellisen kerran arvostin Bondia Hänen majesteettinsa kohdalla vaikka se koettikin ahtaa George Lazenbya liiaksi Sean Conneryn kenkiin ja seuraavan osan pelkurimainen paluu Conneryn jalan alle oli kunniaton kuin Ghostbusters vuosimallia 2016, mutta Roger Mooren Bond-debyytissä uskallettiin viimein astua pois Conneryn varjosta. Okei, tietenkin koska hän lihallisti Bondin sellaisena kuten me hänet tunnemme on selvää ettei sieltä lähdetty pois ottamatta jotain mukaakin, joten tottakai Elä ja anna toisten kuolla jaksaa vielä muistuttaa Conneryn ajastakin, mutta mitä se ei enää tee on koettaa olla jonkinlainen doppelgänger. Näkyvin ero on tietenkin pääosaesittäjä ulkoisesti nähtynä, mutta myöskin Mooren ja Conneryn erilainen esiintymistapa. Conneryn elokuvat rupesivat muuttumaan askel askeleelta kevyemmiksi sekä koomisemmiksi ja koska hän on aina ollut (kenties pois lukien Indiana Jones ja viimeinen ristiretki) hieman juro tyyliltään ei se koomisuus ja viihteellisempi toiminnallisuus oikein istunut hänelle ja mitä tylympi Conneryn Bond oli sitä vakuuttavampi hän oli. Moore taas on huomattavasti ystävällisemmän oloinen kaveri ja niinpä hänen esiintymisessään on ollut aina enemmän pilkettä silmäkulmassa ja ennen kaikkea herrasmiesmäisyyttä. Näin ollen Bondin lipuminen kevyemmän viihdetoiminnan suuntaan oli hänelle huomattavasti istuvampaa ja koska se oli selvä suuntaus johon 007-maailmaa oltiin viemässä näyttelijästä riippumatta, oli siis vain hyvästä jotta pääosaan saatiin viimein siihen alunperinkin haluttu Moore. Mikä on mielenkiintoista sillä Connery istui alkupuolen Bondeihin täydellisesti ja siten on hieman hankala nähdä niissä Moorea esittämässä samaa roolia, ellei sitten niiden tunnelma olisi suunniteltu kevyemmäksi. Siispä oli vain parempi, että sarja alkoi Connerylla ja Moore täytti pääroolin sarjan muuttuessa hänelle sopivammaksi. Vaikka tottakai Mooren kohdalla pelättiin uutta Lazenby-tapausta olivat merkit huomattavasti sopivammat, koska Mooren annettiin olla oma itsensä eikä häntä koetettu pakottaa olemaan Sean Connery Bondina, vaan hän oli Roger Moore Bondina ja kuten historia on todistanut hän osoitti olevansa täydellinen valinta esittämiinsä 007-elokuviin. Vaikka Conneryn ja Mooren kohdalla puhutaankin samasta ongelmasta kuin kapteeneista Kirk ja Picard, jolloin vertailu on hankalaa heidän edustaessaan samasta ilmiöstä huolimatta täysin eri maailmoja, on Moore silti oma suosikkini hänen ollessa se James Bond joka osui paremmin hetkiin jolloin itse sarjaan alunperin tutustuin. Kuoleman katse oli ensimmäinen 007-elokuva joka jäi mieleeni lillumaan (osittain tässä auttoi Duran Duranin fanitus ja tietenkin elokuvan sarjakuva, joka osui hetkeen jolloin olin varmasti eniten innoissani sarjakuvista) ja Erittäin salainen puolestaan oli ensimmäinen itse ostamani 007-VHS (ostin sen eräästä paikallisesta romukaupasta, jonka tilalla on ollut jo vuosia polkupyöräliike. Samalla kertaa ostin myös Ilmestyskirja nyt-kasetin.). Muutoin sanoisin, että vakavampi Bond on enemmän mieleeni ja tokihan Moore osaa olla vakava, etteivät hänen elokuvansa kuitenkaan mitään komedioita ole, mutta koska se Bondille tässä vaiheessa kehittynyt vitsikkäämpi tyyli istui Moorelle niin loistavasti en siksi mene haukkumaan elokuvia ainakaan siitä suuntauksesta. Joskin myönnän etteivät kaikki koomisemmat elementit istu makuuni sitten millään ja siksipä ajoittain niitä olisi pitänyt karsia kovallakin kädellä pois, mutta mainitsen niitä sitten erikseen aina tarpeen mukaan. Kuitenkin yleisesti ottaen Mooren elokuvia ja rooleja Bondin ulkopuolellakin ylipäätään leimaava kevyempi ote on hänelle täysin sopiva. Moorella toki oli se etu puolellaan, että Connerysta eroavasta tyylistään huolimatta hän oli Lazenbysta poiketen jo tunnettu sekä pidetty esimerkiksi Pyhimyksen ansiosta ja täten hyväksyminen oli varmasti helpompaa. Mitä kynnystä Lazenby varmasti hieman laski.

Mooren tullessa Bondiksi alkoivat 007-seikkailut muuttumaan enemmän ja enemmän viihteellisiksi ja täten jos jo aiemmin sarjakuvamaiset pahikset, onelinerit, ihmevempeleet ja tehostetemppuilut rupesivat tunkemaan vähintäänkin tasaväkiselle rinnalle juonen kanssa ellei ohitsekin, on Mooren aika hieman kärsinytkin juuri siitä, että niistä muistaa usein itse juonta nopeammin yksittäisiä stuntkohtauksia, tms. Elä ja anna toisten kuolla on jo elokuva josta toki muistaa heti siinä olevan jotain voodoojuttuja, mutta väitän että kaikille tulee ennen pahiksen motiiveja ja vastaavia merkittäviä seikkoja mieleen esimerkiksi tilanteet joissa Bond juoksee krokotiilien päällä tai kuinka veneellä vedetään kuivan maan ylitse. Hienoja ja edelleen tehokkaita kohtauksia, mutta kuitenkin enemmän koristeita kuin varsinainen taikina.

Siksi pidänkin mielenkiintoisena sitä, että Mooren Bond-debyytti onkin aika pienelle alueelle ja pienelle suunnitelmalle sijoittuva tarina, eikä jälleen kaikkialle ulottuvaa maailmanpahuutta jossa jokin avaruuden lasertykki uhkaa Pentagonia ja siten koko maailman rauhaa.

Elä ja anna toisten kuolla on muuten tähänastisista 007-elokuvista kantaaottavin sen pistäessä pöydälle lievästi Mustiin panttereihin rinnastettavaa ideologiaa joka esiintyy kyllä nyt katsoen melkein pelkkänä blaxploitaationa, mutta on siten elokuvamaailman ajankuvaan sopivaa. Olympialaisten nyrkkieleistä, Martin Luther Kign Jr.:n sekä Malcolm X:n kuolemista on jo useampi vuosi, mutta tosiaan varsinkin elokuvissa (ts. amerikkalaisessa elokuvassa) elettiin nyt mustan voiman kautta ja vaikka Moore onkin suurinpiirtein valkoisin mies sitten Peter O'Toolen on Elä ja anna toisten kuolla Bond-sarjan Shaft, Truck Tucker ja Coffy is the color of your skin. Ei ihonvärin vuoksi, vaan asenteen.

Niin tiukasti aikaan sitomatta tärkeämpi seikka lienee kuitenkin huumekaupan tuominen esille, joka on huomattavasti Kultasormen, tohtori Non ja varsinkin Blofeldin suunnitelmista eroavasti raadollisempaa ja siten realistisemman oloista. Vaikka huumeet eivät ole kadonneet minnekään ja kapinahenki elää edelleen, joskin muuntuen aikalailla mielensäpahoittamiseksi kaikesta ja kaiken aikaa, on Elä ja anna toisten kuolla siltikin elävästä aihepiiristään huolimatta ajallisesti osittain aika kuollut, sillä pulisongit, afrot, leveät lahkeet, pimpkuteet turkiksineen, korkeakorkoiset kengät ja tietenkin slangi joka sisältää roppakaupalla termenjä kuten right on, hey man, honky, etc. ajoittavat tämän toki vahvasti menneeseen aikaan ja kaikki yhdessä muuttavat elokuvaa yhtä uskottavaksi draamaltaan kuin mitä Black Dynamite on. Viihdyttävä toki, mutta kaukana sen pohjatarinan kamariippuvuuden kärsimyksistä. Toki tässä on huomattava se, että Bondin ja etenkin viihdepainotteisemman Bondin ollessa niin vahvasti visuaalisesti suuntautunut on se ajan syöminen suurelta osin juuri kuvallisuudesta johtuvaa, ei kenties niinkään pohjimmaisen filosofiansa.

Elä ja anna toisten kuolla on taatusti Bond-elokuvista eniten saanut kohdalleen tyyliteltyä virallisia ja epävirallisia julisteita, joista tässä vain murto-osa jotka nappasin pelkän yhden googlehaun mittavasta määrästä.

Niin ja täältäkö Ghost haki innoitusta?

Koska 007 on kaikkien tuntema ilmiö pyysinkin tästä syystä joiltakin kanssabloggareiltani kommentteja, muistoja, tms. liittyen Bondeihin ja kiitollisena niistä ripottelenkin näitä vierailijapuheita sopiviin väleihin:

"En ole koskaan mikään hc Bond-fani ollut, mutta niitä tuli silloin nuorena paljonkin katsottua koska isä ja veli niistä tykkäsi. Muistan etten koskaan ymmärtänyt miten niinkin ruma (koska sillä oli se luomi naamassa) mies kuin Roger Moore voi olla jokin naisten päiväunelma. 

Live and let diestä on jäänyt mieleen nuorena niin kovasti huvittanut kuolema-tapaus, jossa Bond ja tummaihoinen pahis päätyy taistelemaan hai-altaaseen ja sitten luulee, että se pahis joutuu haiden syömäksi, mutta Bond laittaakin sen suuhun jonkin kojeen, joka saa hänet täyttymään ilmeisesti heliumista tms. ja sitten se mies lentää ylös altaasta ja räjähtää."

-Corum81

007-elokuvat ovat varmasti niitä joita oletettavasti ainakin isät katsovat mielellään jälkikasvunsa kera ja mitä tulee Mooren luomeen niin jostain syystä Bondeissa se ei pistänyt silmääni samalla tavalla kuin Pyhimyksessä. Liekö sitten syynä ollut erilainen meikkaus vai mikä. Muistelisin kyllä, että Moore elämäkerrassaan mainitsi kuinka ulkonäkökeskeisellä alalla häntä pyydettiin leikkauttamaan luomi pois jo Pyhimyksen alkuaikoina ja kuinka Moore oli miettinyt asiaa, mutta kieltäytyneensä pitkälti pelosta että jotain menisi pieleen. Siis ihan normaalista lääkäripelosta. Eipä se haitannut uraa laisinkaan.

"That is a rare photo of Sean Connery signed by Roger Moore. It is worth one hundred and fifty dollars."

Tähdet: ***

Elä ja anna toisten kuolla