Casino Royale (2006)

Jimmy Bond on aikeissa sekaantua persoonallisuushäiriöiseen farssiin....

Ei nyt sentään.

Vielä 00-uransa (ts. lupa tappaa) alussa oleva James Bond (Daniel Craig) on rosoinen ja kivuliaita ensikertalaisen virheitä tekevä salainen agentti, joka rymistelyihin johtavien toimiensa vuoksi on siten vielä kaukana ammattinimikkeensä ensimmäisestä osasta. Bondin neuvokas, mutta ehdottomasti enemmän raakaan voimaan kuin hienovaraisuuteen pohjautuva tyyli aiheuttaa sen, että varsinkin hän itse tuntee tarvetta todistaa kykynsä muille, oppivansa hänkin uusiakin temppuja ja nyt eteen astuu siihen mahdollisuus kun Bondin pitää lähestyä hienostopiireihin kuuluvaa terrorismirahoittajapankkiiri Le Chiffrea (Mads Mikkelsen). Le Chiffren heikkoutena on uhkapelaaminen ja sitä tietä Bond aikoo parinsa Vesper Lyndin (Eva Green) avustuksella hyödyntää onkiakseen tietoja ketkä Le Chiffren yläpuolella ovat. Valitettavasti Le Chiffren heikkous on myös hänen taustapiruinaan toimivien tiedossa. Seuraa tiukkailmeistä kortinpeluuta.

Sean Conneryn, George Lazenbyn ja Roger Mooren astumiset James Bondin saappaisiin tapahtuivat ennen minun aikaani, eikä oikeastaan vielä Timothy Daltoninkaan vuoro tapahtunut ajallisesti sopivasti jotta olisin omalta osaltani voinut osallistua spekulatiivisiin keskusteluihin siitä kenen pitäisi 007-roolia esittää. Vielä Pierce Brosnaninkin kohdalla tieto kulki sen verran hitain askelin ettei keskusteluun ehtinyt mukaan ennen kuin päätös oli jo lyöty lukkoon, mutta Brosnanin seuraajan kohdalla asia olikin jo tyystin toinen. Bond-roolitus kuuluu aiheena samaan kuin musiikkimausta puhuminen, että se on hyvin hauskaa mutta sen merkitys on oikeastaan aika tyhjän kanssa, sillä mielipiteitä on kuin kuuluisia ihmis-cloaca maximoita. Aiheena se kuitenkin on erittäin mainio ja siitä saa pitkiäkin keskusteluita aikaiseksi. Siksi se lieneekin ehkä hivenen yllättävää, varsinkin näin tällaisen Bond-putken yhteydessä mainittuna, että niin Brosnanin seuraaja kuin nyt kovasti esillä oleva mahdollinen Daniel Craigin vastaava ovat minulle sarjassa ihan sama. Toki minulla on omia ns. suosikkeja joiden uskoisin sopivan Bondiksi ja samoin olen ajatellut ketkä eivät laisinkaan istuisi tuohon rooliin, mutta vaikka uskonkin että näyttelijällä on mahdollisuus tehdä roolista kuin roolista omansa, samalla uskon kuitenkin Bond-formaatin olevan niin tiukka, että näyttelijä voidaan ahtaa siihen rooliin vaikka hän ei ensialkuun vaikuttaisikaan sopivalta. Joten jos se Craigin seuraaja on Bill Murray taikka Weird Al, olisin varmasti että no way, José, mutta olisin mieluusti väärässä, sillä enhän minä oikeasti tiedä. Kun Brosnanin jälkeen yleisesti tunnuttiin pitävän ykkösvalintana Ewan McGregoria, olin sitä mieltä ettei hän olisi oikea mies rooliin.

Tämä ajatus ei johtunut siitä ettenkö uskoisi hänen voivan vetää roolia sujuvasti läpi, mutta pidin silloisia motiiveja nostaa hänet niin korkealle vaihtoehdoissa hieman väärinä, koska tuumin hänen olevan pelkästään nimi joka tuli kaikilla vain ensimmäisenä mieleen: hän oli britti ja jos ei jo aikaisemmin niin ainakin taatusti Phantom Menacen jälkeen tuolloin parhaiten tunnetuin britti. Olihan McGregor osoittanut olevansa pätevä näyttelijä, mutta hän oli joku joka valittiin koska oli sen hetken Roope Salminen ja silloin hänet on pakko käyttää heti loppuun jotta pian päästään valittamaan miksi se on joka hemmetin paikassa. Ihan oikeasti, herra Salminen, sinulle käy kuin Mikko Leppilammelle ja aluksi lupaavana pidetystä esiintyjästä tulee tavallisen katsojan silmissä rasite. Sillä ei ole mitään tekemistä lahjakkuuden tai sen puutteen kanssa, vaan ahneudella. McGregorin kohdalla pidin nimi- ja kasvotunnettavuutta suurempana väärä Bondiksi-seikkana sitä, että kuten Brosnan on myös McGregor liian mukavan oloinen heppu sopiakseen siihen suuntaukseen jonne toivoin 007-sarjan matkaavan Brosnanin jälkeen, eli vihdoinkin kunnolla kyynisempään ja kylmempään. Kun rooli sitten varmistui Craigille meneväksi tuumin, että joo, hän varmaan sopii siihen hyvin. Ei niin kauniskasvo kuin mitä Brosnan oli ja ennen kaikkea, vaikka olinkin jo nähnyt hänet joissakin muissa elokuvissa oli hän vielä sopivan tuntematon jotta osaisi odottaa jotain tiettyä maneeria, tms. ja kenties juuri siksi hänen avullaan voitaisiin mennä sinne pimeämmälle  puolelle. Ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, uskoin Craigin hieman aiempia esiintyjiä karumpien kasvojen jopa kertovan sen olleen suunnitelmanakin, sillä hän ei kenties istuisi kulmakarvoja nyppimään samalla tavalla kuin esimerkiksi Brosnan taikka Moore. Saatoin olla oikeassakin oletukseni kanssa sillä tylympään suuntaanhan Bond-sarja suuntasi Craigin kanssa ja hän sai yleisöltä aika kovaa kritiikkiä nimenomaan muka rumana olemisesta. Hitot hän mikään ruma on vaikka ei nyt olekaan mikään babyface. Ja tämä ulkonäköjuttu oli ihan käsittämätöntä sontaa Craigin kohdalla kun jo pelkästään miehen vaaleat hiukset aiheuttivat lähes samanlaisen kaaoksen kuin aikoinaan Michael Keatonin valinta Batmaniksi, joka tunnetusti jopa laski Warner Brosin osakkeiden arvoa. Outoa tässä asiassa on se, että vaikka McGregorillakin oli vastustajansa niin en laisinkaan muista hänen vaaleiden hiuksiensa nousseen lehtiotsikoihin. Ehkäpä ne vaaleat hiukset kelpaavat jos kasvot ovat nätimmät kuten McGregorilla on. Ja hei, ihmeellisesti puheet Craigin "rumuudesta" unohtuivat ja mies muuttui pelkästään komeaksi ihanneurooksi kun tapahtui tämä selvästi Ursula Andressiin viittaava kohtaus:

Puhutaanko nyt esineellistämisestä? Ehkäpä me annamme esimerkiksi Bechdelin testin ehdollistamien ihmisten edelleen valitsevan elokuvaviihteensä muiden päättämänä kuin omasta halustaan.

Tahdon kuitenkin uskoa, että Craigin vartaloa vakuuttavampi asia oli hänen henkinen istuvuutensa uuden maailman Bondin rooliin, sillä kun aiemmin totesin näyttelijän pystyvän tekemään roolista omansa, Craig teki juuri sen ja siihen suurelta osin vaikutti se, että hän sitten kenties Dr. Non sai itselleen 007-elokuvan joka aloitti eräänlaisesta nollasta. Casino Royale onkin juuri se elokuva jonka toivoin jo vaaran vyöhykkeellä olevan, eli vihdoinkin todellinen muutos kaavaan. Minä kun en suuremmin välitä miten työ suoritetaan kunhan lopputulos on edelleen oikea ja Casino Royale osoittaa, että voidaan tehdä 007-elokuva siten ettei se ole oikeastaan muutoin kuin hahmojen nimien ja perusidean osalta sama kuin aikaisemmin, mutta pisteen A ja B välillä oleva jana kulkee ihan muita reittejä kuin ennen. Vaaran vyöhykkeellä ja varsinkin lupa tappaa pelkäsivät kulkevansa liian kauaksi Bondeista raadollisemman tunnelmansa vuoksi ja vaikka näistä jälkimmäistä kritisoitiinkin juuri liian erilaisena olosta niin ei se oikeastaan sitä ollut koska piti aivan liian paljon perusbondismia mukana, mutta se ei vain osannut sovittaa niitä eri elementtejä, tuntuen siksi vääränlaiselta. Casino Royale riisuu lähes kaiken pois ja aloittaa alusta, ja vaikka tässä tapauksessa on aika uskottavaa väittää uuden Bondin innoittajaksi Matt Damonin tähdittämän Bourne Identityn (visuaalisesti ollaan yhtä koleita, lähitaistelu on samanlaista ja jopa päähahmossa on samaa tunteiden pakollista piilottelua) niin kenties sitä voidaan sanoa, että Bournen uuteen tuloon (kyllä te tiedätte Richard Chamberlainein version) vaikutti mahdollisesti halu tehdä tyylillisesti se elokuva joka vaaran vyöhykkeellä piti jo olla. Joten esikuva pohjasi itsensä siihen jolle toimi esikuvana. No, ei sillä nyt väliä, koska pääasia on että Casino Royale tahtoi putsata pöydän ja kokeilla mihin uusi suunta vie. Poissa ovat sirkusfriikkipahikset, ylivedetyt maailmanvalloitussuunnitelmat, Bond-musiikki, koomisuuteen yltävät teknolelut ja hitto, jopa pikkutuhmat nimet puuttuvat: Vesper Lynd kun ei ole mikään Holly Goodhead. Jos minä olisin saanut päättää olisi sieltä poistettu myös Bond-laulu ja etenkin ne muutamat kohtaukset joissa aivan turhaan alleviivataan sitä, että nyt ei olla enää vanhan äärellä ja juuri siksi liikaa muistutetaan että ne vanhatkin ovat olemassa. Joten kun Bond kommentoi kipakasti ettei välitä onko viina ravistettu ja nousee vedestä tasa-arvovaatimusten vuoksi ikonisen Andress-kohtauksen tavoin, osoitetaan niillä vain liiaksi sitä etteivät pelkästään ne vanhat elokuvat ole olemassa, mutta kaiken uuden keskelläkään ei ole rohkeutta päästää kokonaan irti. Vaikka esimerkiksi näissä kahdessa mainitussa tapauksessa voidaankin sanoa kohtausten olleen jonkinlaisia piikkejä old schoolia kohtaan. Casino Royale ei näistä huolimatta kuitenkaan ole aiempien tavoin vanhaan sidoksissa ja esimerkiksi Judi Denchin siirtyminen Brosnanin seikkailullisista elokuvista näihin enemmän hahmopainotteisempiin (joskin edelleen ärhäkkään toiminnallisiin) ei tarkoita perinteisen Bond-tyylin mukana olemista jo siksikin, että Denchin M-versio oli oikeastaan Brosnanin elokuvien ainoa väitetysti moderni hahmo joka jo ennusti tulevaa, ollen siten niissä jonkinlainen lainausmerkeissä väärä hahmo. Joskin jokainen varmasti jo Casino Royalen kohdalla ymmärsi ettei 007-elokuvat tule jäämään loppuiäkseen riisutuiksi, vaan tarkoitus oli selvästikin vain aloittaa alusta ja lisätä bondismeja mukaan, mutta tehdä se selvästi aiempaa pienemmissä erissä. Tällöin jatko-osille voidaan pelata enemmän aikaa ja kasvattaa mahdollisuuksia tehdä niitä useampia ennen kuin taas vääjäämättä ajaudutaan umpikujaan isopäisyyden vuoksi. Ei tässä ole mitään vikaa sillä nyt olisi tarkoitus nähdä kasvua jokaisen elokuvan kohdalla (se ei edes näissä neljässä Craigin tekemässä ihan onnistu, mutta aie oli hyvä) ja koska teknoleluja sun muita hämäävää tuodaan mukaan tipoittain on katsojien iloksi pakkokin keskittyä aiempaa enemmän hahmoihin ja heidän kanssakäymiseensä. Toisin sanoen jokseenkin harvinaisesti näin isojen toimintaelokuvien kohdalla Craigin aikakauden Bondit pistävät tarinan vähintäänkin jaetulle ykkössijalle silmäkarkin kanssa.

Lisäksi palatakseni hieman Casino Royalen tarinalliseen merkitykseen, niin koka tämä ei vain ollut mahdollisuus tehdä aiemmin komediana tehty elokuva (eri firman tuottamana) paremmin viralliseen kaanoniin kuuluvana, oli päätetty sen olevan Bondin ensimmäinen agenttikokemus. Millä ei ole lopulta tekemistä kirjojen järjestyksen kanssa kun aiemminkaan elokuvia ei oltu tehty niiden noudattaman kronologian mukaisesti, koska elokuvillahan on oma logiikkansa. Sinänsä sillä ei siis ole väliä tehtiinkö Bondin ns. ensimmäisestä missiosta Casino Royale vai jokin muu, kun tässä tapauksessa tärkeintä oli saada palautettua Ian Flemingin nimi myös kirjan muodossa takaisin, mutta mikä on mielestäni tärkeää päätöksessä tehdä jostain tarinasta Bondin ensimmäinen on sen sijoittuminen koko sarjassa. Nythän kyseessä olisi siis ensimmäinen koko elokuvasarjasta ja kun aiemmin on puhuttu siitä ettäkö Brosnan olisi saattanut jatkaa Bondina, mutta jättäytyi omasta halustaan pois, pistää Casino Royalen lisämateriaalit tämän väitteen/oletuksen aivan eri valoon. Edelleenkään en usko että Brosnan olisi jätetty kuin nalli kalliolle ja siten eroaminen tapahtui varmastikin hyvässä hengessä, mutta Casino Royalen lisälevyllä oleva Becoming Bond-dokkarissa sanotaan suoraan, että Brosnan jäi pois laskuista siitä yksinkertaisesta syystä, että koska nyt oli kyseessä Bondin ensimmäinen tarina ja kaiken tuli olla tuoretta, ei neljän elokuvan jälkeen Brosnan voisi sitä tehdä jo pelkästään siksi, että hän tietää kokemuksesta mihin Bond menee koska oli jo hahmon tulevaisuudessa. Toki olemme nähneet elokuvia joissa näyttelijä tekee aiemmalle teokselleen jonkinlaisen esiosan (vrt. Hannibal-leffat) vaikka on iältään vanhempi, mutta minusta se on vain yksinkertaisen järkevää, että jos tehdään yli 20 elokuvaa kestäneelle sarjalle osa yksi, ei siihen voisi sitoa aiempaa näyttelijää. Ei iän vuoksi, vaan jo saadun kokemuksen. Ensikertalaisen tulisi olla ensikertalainen. Sitä suuremmalla syyllä Casino Royalenkin olisi pitänyt karsia kokonaan bondismit pois, koska ne olisivat oikeasti vasta edessäpäin. Joskin se on todettava, että kun on katsonut näitä Craigin Bondeja niin vaikka ne tuovatkin noita bondismeja mukanaan vain ripotellen ja tekevät juuri sen kasvun jota pitääkin, niin eihän niissä ole voitu vastustaa halua tehdä viittauksia aiempiin elokuviin ja se hieman häiritsee minua koska jos samaan aikaan tuotantopuolelta toistellaan kyseessä olevan se kaikista ensimmäisin osa ja Bond on vielä alkuasteella, ja kun Casino Roaylessa on vieläpä sitä suurta yllättävän irtioton makua niin yksinkertaisesti miksi? Miksi? Miksi tunnetaan pakottavaa tarvetta silti muistuttaa vanhasta? Jos ajattelemme tätä sen teorian kautta, että Bond on vain alias jota moni eri agentti voi käyttää on se hieman toimivampaa koska tokihan ne aiemmat elokuvat ovat silloin tapahtuneet, mutta niitä ei ole tapahtunut tälle nimenomaiselle Bondille, mutta silloinkin jos ne todella ovat tapahtuneet, miksi uusi Bond ei saisi niistä vaikkapa teknovempeleitä avukseen. Pitääkö hänen ansaita hengityslaitteen käyttö? Joten Craigin Bondit hieman kompuroivat siinä, että yrittäessään tehdä sarjasta koherentisti kulkevan sen olisi pitänyt olla vain vuosi nolla ja sitä seuraavien olevan tulevaisuus, ei koettaa missään vaiheessa sitoa yhtäkään aiempaa mukaan minkäänlaiseen jatkumoon. Sama ongelma vaivasi Star Trekin reboottausta. Se olisi voinut olla Kirk, Spock ja kumppanit kokonaan alusta uudella näkemyksellä, niin silti sen pitikin olla käsi kädessä aiemman sarjan kanssa kulkeva ja tuntui siksi hieman siltä kuin alkuperäinen porukka olisi taas astunut jonkin taikapeilin sisään ja siirtynyt rinnakkaisulottuvuuteen jossa hahmot eroavat siten, että pahalla versiolla on silmälappu tai viikset.

En mitenkään väitä ettäkö Daniel Craig olisi ollut ainoa hyvä valinta Bondiksi, mutta Casino Royalen perusteella hän oli oikea valinta. Hän oli tarpeeksi erilainen sopiakseen aiemmasta eroavaan 007-elokuvaan ja Casino Royale eroaa aiemmasta, ei vain päänäyttelijänsä habituksen vuoksi, vaan myös äänien, visuaalisuuden ja tunnelman. Hetkittäin onkin aika vaikea uskoa, että edellisestä Bondista oli vain neljä vuotta. Se ero saattaa muuten aiheuttaa Casino Royalelle ongelmia vastaisuudessa. Se että tämä on selvästi vuoden 2006 elokuva voi tuntua pian vanhemmalta kuin elokuvat jotka olivat jo tekoaikanaan hieman iäkkäämmän oloisia. Mutta nyt vielä tämä näyttää ja tuntuu julmetun hyvältä, ollen kaikessa kyynisyydessään ja koleudessaan juuri sopiva vasta aloittelevan sekä paikkaansa hakevan juniori-Bondin kohdalla.

Yksi seikka joka vanhentaa Casino Royalea ainakin minun silmissäni on alkupuolella oleva parkourtoimintaosuus. Se on toki tyylikkäästi toteutettu ja viihdyttävän energinen, mutta itselleni se vain muistuttaa kuinka ylikäytetty temppu parkour oli tuohon aikaan. Tästä syytän Luc Bessonia joka silloin tunki sitä jokaiseen elokuvaansa jonka tuotannossa oli mukana, kertoi se sitten Stephen Hawkingista taikka ameebasta.

Lisäksi minua jotenkin vaivaa se elokuvan lopetus. Ei niinkään se, että Vesper piti saattaa hengiltä sillä tottakai niin piti käydä jotta Bond varmasti tappaa tunteensa ja muuttuu sitä myöten pikkuhiljaa enemmän sellaiseksi kuin millaisena hänet imagollisesti tunnetaan: kylmänä egoistisena naistennaurattajana joka tappaa epäröimättä eikä pysty luottamaan kehenkään. Jos tätä menetystä ei olisi tapahtunut jo nyt kun hän on alussa ja vaikutuksille altis, olisi se myöhemmin tuntunut varmasti ongelmallisemmalta toteutettavaksi oikein. Se mikä minua Vesperin kuolemassa vaivaa on se, että se piti tehdä niin suureellisella tavalla, kaatamalla koko hiton talo niskaan. Tämä on siis itselleni sama juttu kuin se pakollinen huomautus siitä shaken not stirredistä ja muista aiemmista Bondeista tutuista tempuista joita oltiin muuten pidetty hyvin poissa: talon kaataminen on vanhaa Bondia, ei uutta. Toisin sanoen suurin osa joka minua vaivaa Casino Royalessa ovat seikat jotka mielestäni riitelevät sen tarkoitusperien kanssa, vaikka yksittäisinä seikkoina ne eivät kenties ole itsessään huonoja. Vaikka toki myönnän, että lopetus tutulla esittelyllä ja vanhalla musiikilla on ihan silkkaa fuck yeah!-kamaa.

Tässä ohimennen on mainittava, että vaikka nyt esiintyjistä keskitynkin hyvin vahvasti Craigiin niin se ei ole vähättelemässä muita elokuvan näyttelijöitä. Eva Green on täysin uskottava ja sopivan arvoituksellinen pari Craigille, Mads Mikkelsen on erinomainen itseään umpikujaan ajavana isompien käskytettävänä olevana ns. pääpahiksena ja Judi Dench on tietenkin vielä sama hyvä Judi Dench kuin oli jo Brosnanin versioissa. Silti tottakai tämän leffan fokus on uuden esittelyssä ja sen tekemisessä niin ettei se ole vain pelkästään ensitapaamisen oloista koska onhan hahmo uutuudestaan huolimatta jo tuttu, jolloin lienee ymmärrettävää jos tässä tapauksessa muita näyttelijöitä huomioi hieman jonkinlaisessa jälkikädessä. Tärkeää on kuitenkin se ettei keneenkään pety, koska kyseessä on toisiinsa sopivista paloista koostuva jämäkkä kokonaisuus. Mikkelsenista ja Greenista voi ainakin sanoa sen, että edellisen jähmettyneen oloiset kasvot sopivat mainiosti uhkapelaajaluonteiselle hahmolle ja jälkimmäinen on mielestäni kauneimpiin Bond-tyttöihin lukeutuva nainen, ja Greenin luonteessa on jotain hyvin miellyttävän eteeristä. Green on kuin jokin absintti. Jonkinlainen elävä harha.

Oli mielenkiintoista katsella Casino Royalen lisämateriaaleja ja huomata tai pikemmin kuulla kuinka huonosti Craigin elokuvan kuvamateriaalista koostuvien dokkareiden taustalle pistetty David Arnoldin aiemmista Bondeista tuttu ns. perinteisen Bond-musiikki sopi. Ja siksi erittäin arvostettavaa on se, että kuinka Arnold onnistui muuttamaan tyyliään ja karsimaan varsinaiset bondiudet pois itse elokuvan musiikista, varsinkin kun hän nimenomaan aiemmissa elokuvissa oli tarkasti vaalinut tuttujen tehoiskujen hyödyntämistä ja saanut pitkälti työnsä juuri Bond-musiikkiprojektillaan.

Musiikista puheen ollen, Chris Cornellin esittämän tunnuslaulu (jonka kuten jo aiemmin totesin olisin jättänyt pois. Riippumatta esittäjästä ja itse biisistä) kuuluu ns. rokkaavuudestaan huolimatta Brosnanin Bondeissa olevin tunnuslaulujen ohella sinne unohdettavien joukkoon ja lievästi rasittavaa on sen nimeäminen You Know My Nameksi, joka on aivan turhaan muistuttamassa entisestä tilanteessa jossa tehdään irtiottoa entisestä.

Niin ja siitä elokuvan musiikista ylipäätään on vielä mainittava ja ehkä samalla korjattava antamaani käsitystä sen sisällöstä, että tottakai siellä on hivenen vanhaa mukana ettei ihan kaikkea ole heitetty jorpakkoon. Muutos aiempaan on kuitenkin sen verran radikaali jotta niiden yhtäläisyyksien kuuleminen vaatii jo hieman keskittymistä

Casino Royale on 007-elokuva jonka kohdalla ymmärrän täysin kommentit sen olevan paras sarjassaan (sama pätee myöhemmin Skyfallin kohdalla), mutta samalla on huomioitava, että Casino Royalella oli apunaan yllätysmomentti joka onnistuessaan sai sen varmasti helpommin tuntumaan paremmalta vertailussa entiseen ja myöhempään.

Tämä katselukerta toi mukanaan jotain mitä en ollut aiemmin huomannut. Katsokaapa tuossa alla olevassa kuvassa Mikkelsenin oikealla puolella istuvaa kortinpelaajaa:

Kyseessä on varmasti viittaus vanhoihin Bondeihin, sillä tuo nayttelijä oli taatusti palkattu koska muistuttaa hieman Connerya.

Kaikista näkemistäni 007-oheistuotteista tämä lienee hämmentävin:

Se on aivan liikaa tätä:

Tähdet: ****

Casino Royale