007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights, 1987)

Nollanolla-agenttien harjoitukset muuttuvat astetta vaarallisemmaksi kun joukkoon soluttautunut ilkimys päättää muuttaa luvan tappaa todelliseksi ja alkaa harventamaan agenttien lukumäärää. Onneksi James Bond (Timothy Dalton) menee ja räjäyttää pahisagentin tuusannuuskaksi, leijaillen itse ikävystyneen bikinaisen huvipurrelle lempimään. Näin on uuden ajan Bond esitelty.

Hetkinen, mitä uutta tuossa oli paitsi se, että Daltonin Bond on paljon aiempia vihamielisempi pistäessään pahiksen päreiksi?

No kuitenkin, Bond lähetetään suojelemaan loikkaavaa venäläiskenraali Koskovia (Jeroen Grabbé) ja tehtävän yhteydessä hänen tulisi ampua hengiltä KGB:n tarkka-ampuja, mutta Bond päättääkin toisin ja tässä vaiheessä tämä on aika perustelematon toimi, sillä ainoa mitä Bond tietää on että Koskov on hyvä tyyppi ja tarkka-ampuja tahtoo tappaa hyvän tyypin. Joten syy miksi Bond ei tapa tuota ampujaa on vain siinä, että kyseessä on kaunis nainen. Hei, vaikka se olisi drag-asuinen Gandhi niin hitonko väliä sillä kuinka kaunis on? No, tottakai Bondin vaistot olivat oikeassa ja tuo tarkka-ampuja joka ei edes ole mikään oikea tappaja, eli sellisti Kara (Maryam d'Abo) on pelkkä sinisilmäinen neiti joka uskoi valheellisella murhayrityksellä auttavansa hyväntekijänä esiintyvää Koskovia. Kenraali kun oikeasti on tuttu ahne paskiainen joka kera sotahullun megalomaanikkopalkkasotilaan Whitakerin (Joe Don Baker) aikoo toteuttaa suuria ase- sekä huumekauppoja, jossa näemmä tarvitaan avuksi sykkivää eläimen sydäntä. Joo, en minäkään oikein tajua sitä. Edes vaikka se sydän onkin mukana koska maksuvälineinä käytettävät timantit salakuljetetaan sairaalan elinkuljetuksen eli tuon sydämen jäissä, mutta kun tätä lentoa johtaa hullu univormupukuinen venäläiskenraali, niin onko sen nyt kovinkaan hienovaraista ja huomaamatonta salakuljetusta. Samapa tuo, sillä Bondin pitää taas kerran tyrehdyttää perinteinen maailmanvalloitusuhka tai jotain.

Toisin kuin Sean Connery aikoinaan Roger Moore riisui James Bondin luvan tappaa huomattavasti suotuisammissa olosuhteissa, mutta oli syy sitten iässä taikka kinasteluissa palkkiosta varmaa oli, että uusi 007 oli löydettävä. Eikä ainoastaan se riittäisi koska pitkään jatkunut agenttiseikkailujen sarja oli kieltämättä alkanut tuntumaan paikallaan pyörivältä ja siten uuden ajan koittaessa jokseenkin vanhentuneelta, jolloin uuden Bondin olisi näyttelijänsä ohella oltava moderni myös muilta osin. Siksipä tuntuukin hieman huvittavalta tieto, että nyt James Bondin puvun päälleen laittanut Timothy Dalton oli ollut tuottajien mielessä jo ajat sitten mahdollisena Sean Conneryn korvaajana, mutta tullut tuolloin sivuutetuksi nuoren ikäänsä vuoksi. Nytkin rooli meinasi jäädä saamatta koska ykkösvaihtoehtona ollut Pierce Brosnan ei päässyt irti televisiosopimuksestaan. Tämä onkin sinänsä mielenkiintoista, että Dalton oli ollut jo pariin otteeseen tuottajien mielessä, mutta aiemmin ei tärpännyt ja samoin Daltonin seuraajana ollut Pierce Brosnan oli ollut jo aikapäiviä ennen roolin saamistaan haluttu Bondiksi, mutta myös Roger Moorea oli haviteltu Bondiksi jo silloin kun koko sarjaa aloitettiin. Pistää miettimään, että kuinkahan paljon tuottajat oikeasti miettivät vaihtoehtoja kun ainakin ennen Daniel Craigia nappasivat päärooliin näyttelijän jota olivat harkinneet jo vuosia aikaisemmin. Joitakin jo muutamaankin otteeseen ennen kuin puhelin soi. Toki tässä dvd:llä on Sam Neillin koe-esiintyminen ja hänet halusivat Bondiksi kaikki muut kuin Broccoli, mutta ylipäätään näyttelijälista tuntuu kovin rajatulta ja sekin sellaiselta jonka päältä vain puhalletaan pölyt kun on aika miettiä uutta sankariagenttia. Vai olisiko niin että tuottajat olivat sen verran lojaaleja näyttelijöitä kohtaan, että jos menivät edes näennäisesti lupaamaan jollekin Bondin osaa niin pitivät sen mielessä ja toteuttivat sen sitten kun siihen oli mahdollisuus? Oli miten oli, Daltonin kohdalla en voi kuitenkaan olla ajattelematta sitä, että hän oli jonkinlainen hätävarabond, eikä vain koska osuutensa jäi kahden elokuvan mittaiseksi, vaan koska mies oli ollut ainakin kolmasti jo pääsemässä Bondiksi, mutta aina jäi varasijalle ja jopa nyt kun se oma 007-elokuva viimein tuli oli sekin hiuskarvan varassa jäädä saamatta, sillä mitä jos Brosnan olisikin pystynyt pistämään Remington Steelen sivuun elokuvan teon ajaksi? Tälläisissa mitä jos-tilanteissa muun muassa Paluu tulevaisuuteen- ja Indiana Jones-elokuvasarjatkin saattaisivat olla kovin erilaisia. En minä mene sanomaan Daltonia huonoksi Bondiksi, vaikka myönnänkin että molemmat hänen elokuvistaan lukeutuvat mielestäni sarjan heikoimpiin, mutta ei niinkään pääosaesittäjänsä vuoksi, joka oikeastaan on rohkeampi valinta kuin häntä seurannut Brosnan. Mutta Brosnanista lisää hänen astuessaan kehiin. Kuitenkin kiltin oloisen ja vahvasti humoristisen Mooren jälkeen Bondin olisi huomioitava, että maailma oli muuttunut kovemmaksi ja kylmemmäksi paikaksi, ja tähän ilmeeseen Daltonin huomattavasti agressiivisempi esiintymistapa olisi omiaan. Kyse ei ole edes paluusta Conneryn tylyyteen vaan astumista syvemmälle pimeyden sydämeen. Bond saattoi edelleen vikitellä naisia, mutta aiempi äijächarmi sai olla nyt suoranaista pahoinpitelyä ja jos aiemmin saatettiinkin pistää pahis maksamaan silmästä silmällä, oli nyt aika ensin repiä pahiksen musta sydän ulos rinnasta ja näyttää sitä niille silmille jotka seuraavaksi löytäisivät uuden kodin muualta kuin omistajansa kallosta. James olisi nyt Bond the Barbarian ja parasta elämässä on "crush your enemies. See them driven before you. Hear the lamentations of their women." Okei, Bond siis vastasi ajan haasteisiin ja tottakai kaupallinen menestys oli suotuista, mutta ilmeisesti se oli sitä enimmäkseen syystä että kyseessä oli 007-elokuva, ei koska sarja muka päätti uudistua olemaan sitä mitä uskottiin haluttavan. Mutta jos kerran Mooren Bondeja alettiin loppua kohden pitämään liiankin komediapainotteisina ja keveinä, niin miksi juuri päinvastaiseen suuntaan kulkeneet Daltonin Bondit saivat jo ilmestyessään - ja samasta asiasta jaksetaan jauhaa nykyäänkin - kritiikkiä liian synkkinä ja väkivaltaisina olemisesta? Höh! nehän ovat käytännössä suurimpia seikkoja joista myöhemmin tulleet Daniel Craigin Bondit saivat kehuja. Mitä ne siis tekivät paremmin kun se ei Daltonin elokuvilta onnistunut? Joku voisi sanoa Craigin elokuvissa olevan paremmat tarinat, mutta jos karsimme pois muutamat hahmokeskeiset panostukset on niissäkin suurimmalta osalta pohjavireenä aika perinteinen iso paha susi uhkaa maailmaa-tarina ja täten uskonkin, että suurin syy sille miksi Craigin Bondit onnistuivat siinä missä Daltonin eivät oli oikean muutoksen tekeminen. Craigin Bondeissa ymmärrettiin, että jos aiotaan tehdä muutos niinkin perinteikkääseen ja rutinoituneeseen elokuvasarjaan kuin mitä James Bondit ovat tulee sen muutoksen olla radikaali. Pois kaikki tutut jutut ja hutut. Ei shaken not stirredia, ei Bond-tunnaria, ei Bond-laulua, ei sikana kaikenlaisia rähjähtäviä kyniä ja leivänpaahtimia, ei edes tummia hiuksia, ei sitä eikä tätä. Vain alaston James Bond ja vasta sitten aloitetaan pukeutuminen. Kieltämättä Casino Royale pariin otteeseen haluaa liiankin selvästi huomauttaa katsojalle, että nyt ollaan uuden äärellä joten unohtakaa kaikki aiempi, mutta ainakin se päätti kunnolla ravistaa seestynyttä sarjaa. Tätä vaaran vyöhykkeellä ei tee, vaikka nyt lisääkin Daltonin johdolla päähahmoonsa agressiivisututa ja korvaa vihaisilla kulmakarvoilla vitsailua. Sinne jätettiin kuin peläten muutosta aivan liian paljon ihmehärveleitä, Bond-musiikkia ja nimenomaan kaikkea muutakin sitä jota Bondeissa uskottiin kuuluvan ollakin. Mutta ne eivät istuneet yhteen siellä toisaalla olleen bad assimmiksi muuttumisen kanssa, vaan kuten kuuman ja kylmän ilman kohtaaminen, taivaalta tuli jotain jonka alta haluttiin pois. Sitä kun luullaan olevamme sokerista ja sulavamme heti. Minä sulan vain nätin tytön silmien edessä, en jostain vedestä. Uskon vakaasti siihen, että Daltonin Bondeja arvostettaisiin enemmän ja hän olisi saanut tehdä niitä useammankin kuin vain kaksi jos kokonaisuus olisi muutettu samanlaiseksi kuin sen päähahmo. Se että olisivatko vaaran vyöhykkeellä ja lupa tappaa olleet kaupallisesti menestyneempiä tai edes yhtä menestyneitä on sitten toinen asia, koska aina siirtyminen turva-alueelta ulos saattaa osoittautua virheeksi, mutta väitän pahemman virheen olevan aina se kuinka uskalluksen puute estää edistymisen.

Kun kommentoin Daltonin olevan agressiivisemman oloinen niin se ei tietenkään tarkoita ettäkö hän olisi vain yksi-ilmeinen ja täysin vailla huumorintajua, mutta vertailussa aiempiin esiintyjiin hän on paljon vakavamielisempi ja juuri se on ristiriidassa pakollisiksi muodostuneiden bondismien kanssa. Sinänsä Dalton tekee varsin hyvää työtä ja olisinkin toivonut että muu elokuva olisi suunnattu samalle tielle, koska se tavallinen 007-kama oli jo nähty ja taas nähty ja vielä kerran nähty, ja siitähän tässä haluttiin hieman erkaantua. Joten vaikka kelkkailu sellolaukulla on varsin hauska toimintaosuus niin juuri se on sitä shittiä jota ei olisi tarvinnut laittaa mukaan.

Näyttelijöiden suhteen ei minulla ole muutenkaan juuri valittamista, että se kritiikki keskittyy enemmän elokuvan epätasaiseen sävyyn, mutta toista venäläiskenraalia esittävä John Rhys-Davies saa aina ihmettelemään, että miten hitossa hän pystyy olemaan sopiva tällaisissa ns. A-luokan ison rahan elokuvissa ja sitten kuitenkin miehen ura koostuu enimmälti osin jostain ei-edes-niin-hyvä-että-se-oli-B-luokkaa-tason roskasta kuten jokin Anaconda kolme ja neljä. Ja niitä katsoessa hän vaikuttaa syntyneen näyttelemään sonnassa.

Mitä lienevät käyttäneen dvd:n masterina kun tässä nimenomaisessa Bondissa on huonoin kuvalaatu verrattuna yhteenkään aiemmin katsomaani. Roskia ja rakeisuutta on liiaksi ollakseen kyseessä versio joka voisi ylpeänä kutsua itseään special editioniksi. Sinänsä en suuremmin välitä siitä koska ihan kelvollinen kuva on ja tokihan se tuo näinkin iäkkäälle elokuvalle jonkinlaista nostalgista ajan patinaa, mutta vertailussa ero on silminnähtävän kiusallinen.

Vaikka olisinkin jättänyt A-HA:n esittämän tunnuslaulun pois ei se ole mielestäni laisinkaan hullumpi viisu ja vaikka nyt John Barry ei tuolloisia ilmeisesti asennevammaisia kollegoitaan arvostanutkaan niin ei se biisiä huononna. Se kuitenkin toimii mielestäni paremmin A-HA:n kokoelmalevyillä kuin osana Bondia. Ehkä se olisi soveltunut paremmin Mooren aikaiseen Bondiin kuin muka uudistuneeseen ilmeeseen.

Vaaran vyöhykkeellä sisältää useita viihdyttävä hetkiä, mutta elokuvana se on kuin energiajuomateini joka kavereittensa seurassa on kyllä kovaääninen ja tyttönäkin miehisistä miehisin, mutta käydessään kaupassa äitinsä kanssa ollaan niin hiljaista kyllä mamma-poikaa, että voisi luulla edessä olevan kastraatio.

Tähdet: **

007 vaaran vyöhykkeellä