Carey Lowell on mielestäni yksi kauneimpia Bond-tyttöjä. Kenties kaunein. Ei paras tai mielenkiintoisin. Kaunein.
James Bondin (Timothy Dalton) CIA-kamu Felix (David Hedison) menee naimisiin, mutta eipä ehdi mies kauaa kärsiä pallosta jalassa kun tutkinnan kohteena oleva ja toistuvasti sormista lipeävä tuhma huumekuningas Sanchez (Robert Davi) syöttää avioparin haille. Koska Sanchez on pistänyt ihan sikana rahaa lahjuksiin on hän siten lain ulottumattomissa ja Bondiltakin evätään lailliset keinot pyydystää huumekauppias. Luonnollisestikaan Bond ei aio jättää asiaa tähän vaan jatkaa eteenpäin, jonka vuoksi hänet hyllytetään ja mieheltä vieläpä evätään lupa tappaa jotta hän ei käyttäisi sitä oikeutta henkilökohtaiseen kostoonsa. Se ei muuta mitään. Kun Bond on kerran päässyt vauhtiin, eivät häntä säännöt ja asetukset pysäyttäisi.
Edellisen Bondin kohdalla olin kovasti pettynyt siitä kuinka siinä esitetty uudistusmielisyys jäikin lopulta taantumukselliseksi, joskin vielä sen kohdalla myöskin ymmärrän kuinka rohkeus ei riittänyt ottamaan riskiä mahdollisesta yleisön vieraannuttamisesta, varsinkin kun siinä oli jo iso askel otettavaksi että pääosaesittäjä vaihtui. Ymmärrykseni vaaran vyöhykkeen jarruttelussa ei tietenkään poista siitä saatua pettymystä, mutta sama tuotantopuolen pelkuruus oikeasti suututtaa kuoleman katseen kohdalla. Tämän elokuvan henkilökohtaisen koston teema huomattavasti normaalibondeista arkisempaa rikollista vastaan on täydellinen alkukaltaisiin tunteisiin riisuttavaksi 007-tarinaksi, mutta ei, taas pitää vaikka väkisin vetää mukaan Bond-tunnarit et cetera (etenkin ne ninjat olivat naurettava veto). Tämä suurempi pettymys johtuu siitä kuinka räikeitä kontrastit nyt ovat kun perusbond koettaa sopia yhteen Väkivallan vihollinen-version kanssa ja ne eivät tosiaankaan istu yhteen toistensa kanssa. Hitto, eivät ne voi olla edes samassa maassa samaan aikaan. Tämä väkinäinen tapa koettaa edelleen tunkea mukaan tavallista Bond-kamaa tarinaan joka ei sitä todellakaan kaipaa suututtaa minua erityisesti siksi, että kyseessä on idea joka olisi pitänyt toteuttaa jo Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa-jakson kohdalla, mutta kun sitä ei tehty silloisen nyhveryyden vuoksi on mielestäni anteeksiantamatonta ettei edes vuonna 1989 olla saatu kiveksiä ja ääntä laskeutumaan. Kun Bond joutuu toimimaan omillaan ja tappamaan ilman lupaa suorittaakseen henkilökohtaisen koston ollaan nimenomaan tarinassa jossa ihmevempeleet ja muut bondismit ovat vain tiellä. Ideansa puolesta tämän olisi pitänyt olla jo Daltonin debyytti eikä vasta kakkoselokuva, vaikka uskonkin että silloin vastaanotto olisi ollut tätäkin tyrmäävämpi. Kyseessähän on kaupallisesti huonosti menestynein 007-elokuva ja varsinkin tämän osan kohdalla yleinen mielipide oli siinä, että kyseessä on tarpeettoman raa'an väkivaltainen elokuva ja aivan liian kaukana perinteisistä Bondeista. Suhteessa aiempiin lupa tappaa onkin ahdistavampi ja väkivaltaisempi, mutta tunnepitoisimpana tarinana sen esittämät agressiopurkaukset ovat perustelluimpia ja mitä tulee olemista liian erilainen perinteisten Bondin kanssa niin mikä s**tana teitä taliaivoja vaivaa?! Tämä oli juuri se mitä Bondin piti tehdä jo aikaisemmin, eikä vasta nyt. Pitkään olitte inisseet, että Bondin pitäisi uudistua ja sitten kun jotain sellaista tapahtuu niin heti käännätte selkänne. Ettekö tajua että pelkkä pääosaesittäjän vaihdos ei ole tarpeeksi kokonaisvaltainen muutos ja sitä nimenomaan 007-sarja kaipasi jotta päästäisiin eroon juuri niistä seikoista jotka tekivät Bondista paikalleen jämähtäneen. Juuri teidänlaisenne ihmiset osoittavat ettei vaikka muutosta vaaditaan niin sitä ei halutakaan, koska ei yksinkertaisesti uskalleta tehdä mitään muuta kuin lojua peiton alla möröiltä turvassa. Tästä nimenomaisesta syystä elokuvatuottajat syytävät niskoillemme nyt niitä lukuisia itseään toistavia sarjakuvasankarileffoja ja jotain perkeleen hobitteja. Remake sitä ja remake tätä, ja se kaikki niellään kuin saataisiin hyviäkin uutisia. Teistä irtisanomisetkin ovat varmaan tosi jees ja fantsua. Herätkää! Ja tästä syystä edes liian väkivaltaiseksi kutsuttu sekä muka liian kauaksi perinteisistä Bondeista kaikonnut lupa tappaa kompuroi. Se kun ei todellisuudessa uskalla lähteä tarpeeksi pitkälle ilman turvavaljaita ja täten sen mukanaan tuomat ns. erilaiset elementit istuvat aiempaa huonommin sekaan, jolloin se ymmärrettävästi vaikuttaa epävarmalta sekä epäonnistuneelta ja kieltämättä aivan syystäkin jätti katsojien lompakot avaamatta. Syyttäkää vain kilpailevia blockbustereita (mm. Batman), mutta ei tällä elokuvalla ollut missään vaiheessa mitään kunnon mahdollisuuksia olla kaupallisesti suuri hitti. Koska tekijät eivät olleet rohkeita eikä sitä ollut yleisökään (tämän todistaa seuraava 007-elokuva). Toki joku voisi sanoa ettei aika ollut kypsä ns. aikuiselle Bondille, mutta minä sanon samaa kuin John Matrix: "bullshit!" Suurin ongelma oli siitä ettei uskallettu olla niin rohkeita kuin uhottiin. En nyt väitä ettäkö lupa tappaa olisi ollut kaupallisesti menestynyt jos se olisi edeltänyt vaaran vyöhykkeellä-osaa ja varsinkaan jos siitä olisi toiveitteni mukaisesti karsittu pois kaikki perusbondismit, ja itse asiassa edellisen elokuvan rahakkaan menestymisen varjossa lienee selvää, että tuottajien näkökulmasta tehtiin elokuvat oikeassa järjestyksessä, mutta uskon että ensijärkytyksen jälkeen yleisö olisi ymmärätnyt mitä ajettiin takaa ja vaikka ehkei tuolloin rahaa olisikaan virrannut tuottajien laariin olisi lupa tappaa nyt paljon, paljon arvostetumpi elokuva ja se olisi jo silloin muuttanut 007-sarjan sellaiseksi millaiseksi se vasta nyt Daniel Craigin aikana on muodostunut. Mutta hei, mitä minä mistään tiedän. Enhän minä osaa iloita hiilipaperikopioinnista enkä näe mitään rahasymboleja silmissäni. Ja koska normaalia pidemmän tauon jälkeen Bond teki paluun Pierce Brosnanin tähdittämässä elokuvassa, menestyen tuolloin enemmän kuin erinomaisesti, olen selvästikin väärässä. En minä tiedä, olen jotenkin aina ollut siinä käsityksessä että yksi kokeilu ei vielä ole perinpohjainen vastaus ja joskus, aina joskus pitää olla kärsivällisyyttä jotta näkee mikä oikeasti toimii. Jos mokataan niin korjataan, mutta ei tehdä sitä menemällä taaksepäin. Vastaavasti toki uskon myös, että jos se ei ole rikki niin pakkoko sitä on koko räplätä. Mutta kuitenkin, jos kerran ollaan vuorenvarmoja siitä kuinka jotain on tehtävä, niin tehdään sitten jotain muutakin kuin pelkkä pintamaalaus. Siihen Bondit ovat nyt syyllistyneet ja näemmä se kelpaa valitettavan monelle.
No, se siitä kiukuttelusta. Pidän siitä kuinka tässä nimenomaan on henkilökohtainen tarina mukana, joka on siis hieman kuin kostan vaimoni murhaajille-tarina jonka toivoin olevan käytössä jo Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan (pidän erityisesti siitä riidankylväjä-ideasta jossa ajetaan pahiksia toisiaan vastaan). Tästä syystä olen myös kovin hyvilläni siitä, että kaikenlaisten laserpommilla maailmaa uhkaavien pahisten sijaan tässä on ykkösilkimyksenä ihan tavallinen huumekauppias. Toki sellainen sieltä isoimmasta päästä, mutta ei kuitenkaan mitään Elä ja anna toisten kuolla-tyylistä hahmoa vaan pikemminkin Scarfacen sarjasta olevaa limaista pahista. Molemmissa on tiettyä sarjakuvamaisuutta, mutta Bondin maailmassa scarfacemainen pahis on hyvinkin arkinen ja siihen osaan Robert Davi istuu erinomaisesti. Tietenkin jos odottaa juurikin tyypillistä Bond-pahista friikkisirkusapulaisineen ja rautakäsiä heittämässä sirkkelikenkiä niin onhan Davi varmasti siinä suhteessa aika valju ilmestys, mutta tässä se taas tulee esiin: mielestäni niitä on jo tarpeeksi ja vaikka ne ovat aina huonoimmillaankin varsin viihdyttäviä, on se kuitenkin jotain jota ei olisi tarvinnut tehdä jälleen. Nyt oli mahdollisuus olla Matt Damonin Bourne Identity taikka Daniel Craigin Casino Royale ennen niitä, mutta se hukattiin koska mukaan piti jälleen saada tuttuja bondismeja. Valtaosa niistä ei ainakaan irrallisina häiritse minua, mutta en esimerkiksi millään saata käsittää että kun kahdessa edellisessä Bondissa pyrittiin tunnuslaululla olla ajassa kiinni (Duran Duran ja A-HA) niin miksi juuri tässä elokuvassa joka tarinaltaan on kenties eniten moderni piti palata siihen perinteisempää orkesterikamaan ja vieläpä niin uskomattoman löysällä hempeilyllä. Licence to Kill-ininä kun kuulostaa pikemminkin siltä kuin se olisi license to sleep.
Onneksi sentään muuttivat työnimen Licence Revoked Licence to Killiksi, jotta ainakin siinä on hampaat irvessä.
Lupa tappaan flopattua löysivät haaskalinnut raadon luokse ja niinpä tähän saakka parin vuoden välein ilmestyneet 007-seikkailut jäivät jumittamaan pidemmäksi aikaa, jolloin alunperin Daltonille kaavailtu kolmas Bond, Portrait of a Lady jäi tekemättä ja väitetysti Dalton jättäytyi itse projektista pois aikatauluongelmien vuoksi. Olen kovin skeptinen tämän suhteen ettäkö Dalton vain jättäytyi pois, koska uskon että vaikka tuo Portrait olisikin mennyt heti tuotantoon lupa tappaan jälkeen niin Daltonia siinä ei olisi nähty. Eihän hän ollut edes mukana Portrait of an American Familyssakaan. Joka tosin saattaa johtua miehen brittiläisyydestä.
Lupa tappaa kuitenkin oli pettymys niin kaupallisesti kuin massakriitikoidenkin silmissä, mutta näistä seikoista vain edellisellä on väliä ja kuten aikoinaan Lazenbyn kohdalla (jonka leffa ei kuitenkaan ollut mikään kaupallinen epäonnistuminen) on aina helpompi vain kammeta päätähti pois kuin antaa uusi mahdollisuus. Tässä täytyy muistaa, että kun elokuvan tähteä pidetään oikeasti merkittävänä osana niin tuolloin ollaan valmiita antamaan vaikka maat ja taivaat jotta tähti loistaisi. Siksi Sean Connery aneltiin palaamaan rooliinsa edes yhden elokuvan ajaksi ja siksi, ja tämä on oikeasti aivan käsittämätöntä, jollekin Daniel Craigille ollaan valmiita lupaamaan 58 miljoonaa dollaria jos hän suostuu vielä viidenteen Bondiin. Vertailun vuoksi lupa tappaan seuraajan, Kultaisen silmän budjetti oli tuo samainen summa. Mutta kuka rehellisesti uskoo, että lupa tappaan floppaamisen jälkeen Daltonia olisi houkuteltu millään summalla palaamaan Bondiksi. Mainitsin tämän vain koska aikataulut ja raha eivät oikeasti ole ongelma jos tuottajat haluvat päätähtensä takaisin. Ja tässä hieman lisää painoarvoa väitteelleni, että Daltonia ei haluttu takaisin. Kuinka hän oli jonkinlainen syntipukki joka poistamalla voitaisiin sanoa, että nyt ollaan taas oikeilla jäljillä. Lupa tappaan ohjannutta John Glenia ei myöskään enää pyydetty takaisin. Hän oli kuitenkin ohjannut tätä aikaisemmin jo neljä muuta 007-elokuvaa, joten hän oli sarjan luotto-ohjaaja. Luotto vain loppui heti kun ensimmäinen kaupallinen kompurointi tuli eteen. Yksi iso nimi poissa voi olla vielä sattumaa, kaksi alka ajo epäilyttämään. Tottakai sitä sanotaan, että syynä poissaoloon ovat aikataulut, tms., koska parempihan se on mainetta ajatellen kuin tieto kengänkuvasta.
Lupa tappaa olikin elokuva jonka voi sanoa olleen ongelmallinen heti syntyessään, eikä siihen tarvitse edes lukea mukaan väitteitä tuotannon olleen kirottu ja että itse jokin paholaisen käsi kävi kuvauksissa kiusaamassa. Ei kun ihan oikeasti.
Okei, tuo on aika makee.
Pulmana oli selvästi se, että tällainen elokuva olisi ja olikin vanhoillisille Bond-faneille liian erilainen, mutta samalla minunlaisille edistystä kaipaaville katsojille liiaksi vanhassa jurnuttava, eikä siten oikein tyydytä kummankaan nälkää. Ja kuten jo aiemmin totesin niin varsinkin omasta näkökannastani on lupa tappaa suurempi pettymys kuin vaaran vyöhykkeellä juuri siksi, ettei se selvästä halustaan huolimatta uskaltanut ajaa autolla silmät kiinni, ilman turvavyötä ja pää ikkunasta ulkona. Jos vertailukohdaksi otetaan aikaisemmat Bondit on lupa tappaa hyvinkin erilainen ja sen vuoksi on helppo ymmärtää miksi esimerkiksi John Glen pitää tätä parhaimpana 007-elokuvanaan, koska onhan se silloisesta kaavasta poikkeava. Timothy Daltonin kohdalla se kuinka hänen bondisminsa jäi tähän on aika masentavaa, sillä edellisen kerran kun 007-elokuva vaikutti henkilöpainotteiselta oltiin vuodessa 1974 ja kultaisessa aseessa, ja nyt kun ollaan vielä enemmän ihmisten luona ei sitä hyväksytty. Ehkä James Bond pitäisi ottaa vain pelkkänä supermiehenä ja pitää suu supussa.
Mutta hetkinen, jos näin on niin miksi Craigin elokuvat menestyvät juuri ihmismäisempää agenttisankaria kuvatessaan. Mietitään sitä sitten kun niiden vuoro tulee. Sitä ennen tässä kuva jossa Daltonin Bond-imagoa selvästi hyödynnettin vuoden 1994 Leijonien laakson yhteydessä:
Mitenkään keskittymättä fallossymboleihin, mikä ihmeen MIB-pyssy Bondilla on? Siihenhän tarvitsee suurennuslasin, että sen edes näkee.
Tähdet: **
2 kommenttia:
Bond-maailma ja sen ympärillä vellova kulttuuri on kyllä minuta ollut aina syvästi outo. Ehkä koska se on niin laajalti tunnettu ja kaikilla on siitä mielipide. Mutta silti ihmettelen, miten core-fanit ovat niin juurtuneita uppiniskaisuudessaan, että eivät hyväksy mitään uutta (Daniel Craigin vaaleat hiukset, haloo) vaikka sitä juuri Bond-maailma useimmiten kaipaa... Parasta aikaa saamme seurata etäältä kun nyt Bond-tuottajat istuvat jossain norsunluutornissaan ja kasvattavat taikapuissaan rahaa Daniel Craigia varten että ei vahingossakaan jouduttaisi palkkaamaan uutta Bondia!
Uskon, että iso osa nykyisten Bondien menestyksestä on nimenomaan Daniel Craigin ansiota, mutta kyseessä on kuitenkins ellainen formaatti joka ei loppujen lopuksi mielestäni ole vain yhdestä edes pääosan kaltaisesta merkittävästä osasta riippuvainen. Mutta koska Craig selkeästi on noussut Conneryn ja Mooren tasolle tärkeäksi elementiksi on ymmärrettävää jotta hän saa varsinkin kokonaisbudjettien ansiosta isomman siivun rahapotista, mutta kyllä nämä palkkiot ovat nousseet aivan naurettaviksi, eikä kukaan, ei kukaan ansaitse niin isoja summia joilla saisi tehtyä useamman kokonaisen elokuvan. Lisäksi tässä on lievästi masentavaa se, että aika varmasti seuraava Bond tulee olemaan sama Bond, eli Craig ja tällöin voi todeta hänen tekevän elokuvan vain ja ainoastaan rahasta.
Lähetä kommentti