007 ja kuoleman katse (A View to a Kill, 1985)

Ja niin saavuimme Roger Mooren bondkauden päätökseen.

Mikrosiruja on ihan kaikkialla, siis niin kuin kaikkialla! Niitä on leivänpaahtimessa, niitä on tietokoneissa, niitä on päässä ja niitä kaikkialla. KAIKKIALLA! Joten "watch the skies, everywhere! Keep looking. Keep watching the skies!" ja "they're here already! You're next! You're next, You're next...!" Mitä jos joku saisikin päähänsä ruveta hallinnoimaan mikrosiruja? Me olisimme hänen orjiaan ja se olisi vaan että yes massa kun raippa viuhuu kuin raveissa konsanaan, mutta ei sellaisissa joissa esiintyy The Prodigy vuosimallia 1992. Juuri sen kaltaisia suunnitelmia on elektroniikkamogulimiljonääri Max Zorinilla (Christopher Walken) joka aikoo tuhota Piilaakson maanjäristyskaivoksellaan ja sitten hallita maailmaa mikrosiruteknologiamonopolillaan. Maksa Zorinille ihan sikana rahaa ja pysyt hänen hyvällä puolelleen, muutoin... kuole! Tarkempia tietoja varten James Bond (Roger Moore) pyrkii hivuttautumaan Zorinin läheisyyteen, mutta pääseekö hän tarpeeksi liki kun miestä suojelee pottuuntuneen naarastiikerin mieleen tuova henkivartija May Day (Grace Jones). Bondille selviää, että Zorin on entinen KGB-agentti joka on steroideilla kasvatettu ja ilmeisesti siksi lievästi sekaisin oleva miljonääririkollinen joka tykkää hevoskilpailuista. Varo siis ettei sinua heitetä ulos Zorinin ilmalaivasta. Hyvällä säkällä pudotuksen pysäyttää Golden Gate-silta ja mahdollisesti Zorinin kirves.

Mielenkiintoisesti Moore oli jo aiemmin todennut alkaneensa olla turhan iäkäs esittämään Bondia ja Octopussyn vuonna 1983 asia nostettiin esille jo sitäkin kautta kun Sean Connery esitti samaista agentin roolia kilpailevan firman Bond-elokuvassa Älä kieltäydy kahdesti, jolloin kuten jo sen kohdalla mainitsin, oli ns. virallisten 007-elokuvien tuottaja Cubby Broccoli ilmeisesti kommentoinut Conneryn paluuta siten, että ei käy, mies on liian vanha. Jos Conneryn paluuta tähdentekijärooliinsa siivitti kiukku halusta osoittaa Broccolin olleen väärässä niin se pistää miettimään kuinkahan halukas Moore olisi ollut lopettamaan 007-elokuvansa viimeistään Octopussyyn, mutta suostuneensa kuoleman katseeseen osittain jonkinlaisena vastauksena Conneryn nokitteluun. En siis usko, että Moore olisi halunnut aloittaa jonkinlaista mediasotaa Conneryn kanssa, mutta voisin uskoa tuottajien motiivien olleen enemmän sen suuntaisia ja Mooren itsensä puolestaan ajatelleen sitä, että koska hän kuitenkin on Connerya vanhempi niin ehkä sitä pitäisi vielä todistaa ainakin itselleen jotain tämän ikäpuheen jälkeen. Olin seitsemän vanha kun kuoleman katse ilmestyi joten varmasti vähät välitin silloin päänäyttelijän iästä ja koska tämä on se ensimmäinen varsinainen Bond-elokuva jonka olin itse tietoisesti halunnut nähdä (siinä vaiheessa kun se vuokralle ilmestyi), jolloin joten jo pelkästään sen suhteen kuoleman katseella on minulle eniten merkitystä Bond-elokuvista. Kyseessä on muutoinkin myös suosikkini koko elokuvasarjasta ja siihen luen mukaan myös reboottauksen mukana tulleet elokuvat, joskin samalla myönnän että suuri osa pitämiseni syystä juontuu todennäköisesti juuri siitä, että kuoleman katse tuntui olevan se ensimmäinen oma 007-elokuva, mutta samalla tämä kuitenkin on Bond-elokuvien mallikappalle niin hyvässä kuin pahassakin. Joten jos ylipäätään tykkää Bondeista olisi suoranainen ihme jos ei kuoleman katseesta pitäisi. Koska kuitenkin kuoleman katse oli jonkinlainen ensimmäinen Bondini, tuli myös sitä tavallaan "opiskeltua" muita enemmän. Jolloin esimerkiksi sarjakuva tuli tietenkin luettua niin sanotusti puhki ja kasaripopin suurena ystävänä Duran Duranin esittämä tunnusvirsi oli kovinta shittiä sitten juuston syönnin.

Elokuvan julistettakin tuli ihailtua siihen tapaan, että lähestymiskielto oli paikallaan.

Kuoleman katseen vastaanotosta muistan sen, että jokainen tuntui tykkäävän siitä kuin hullu puurosta ja hullu jos kuka tykkää puurosta. Jolloin en oikein ymmärtänytkään sitä, että kuulemma tätä nimenomaista elokuvaa kuitenkin pidettiin jo tuolloin yhtenä heikoimmista Bond-filmatisoinneista ja juurikin yleisö rupesi mutisemaan Mooren olleen liian vanha Bondiksi ja kiikkustuolissa pitäisi ne seikkailut enää suorittaa. Tässä tapauksessa yleisö tosin varmasti tarkoitti kuitenkin eniten elokuvakriitikoita. Ne paskiaiset! Kuoleman katseen voittomarginaali oli toki suhteessa aika pieni verrattuna joihinkin aikaisempiin osiin, mutta pois lukien Mooren kasvoissa näkyvät juonteet ei itse elokuvaa ainakaan mikään ikä paina, sillä sen verran terhakasta agenttiseikkailua elokuva tälläkin kertaa on ja takuuvarmaa Moorebondia jolloin kritiikin pitäisi eniten suuntautua siihen kysymykseen, että taasko liiankin tuttu 007-elokuva?

Ehkä aika alkoi ajamaan James Bondin, ei Roger Mooren ohitse? Toki samaisena vuonna ilmestyivät Arkajalat ja Paluu tulevaisuuteen jotka molemmat ovat kevyen seikkailun suuria helmiä ja edessäpäin oli vielä muita suurenmoisia samanhenkisiä tapauksia kuten Indiana Jones ja viimeinen ristiretki, mutta aika suhteellisuudestaan huolimatta matkaa eteenpäin ja James Bondin kaltaisten ilmiöiden kohdalla ajan pysähtyminen voi tarkoittaa fossiilisoitumista, jolloin vaikka eräänlainen ajattomuus onkin vanhan koulukunnan Bondien suurimpia etuja niin tapahtumahetkellä sitä ei kenties osaa nähdä ja siten kuoleman katse saattoi yksinkertaisesti olla vain elokuvana liian vanha. Aika oli uuden polven seikkailusankareiden. Koviksien kuten Commando, Robocop, Predator ja Lethal Weaponin itsemurhakyttä. Schwarzenegger, Stallone, etc. Mooren Bond oli liian kiltti aikana jolloin oli edelleen lupa veistellä puujalkavitsejä toiminnan ohessa, mutta enää ei riittänyt pahiksen sitominen kuumailmapalloon ja ilmoille lähettäminen, vaan nyt piti ensin repiä selkäranka irti ja pissiä kalloon ja vasta sitten lähettää kaveri ilmapallomatkalle. Tämä on vain oma teoriani, mutta sillä saattaa olla jonkinlaista painoarvoakin ajatellen sitä kuinka jo seuraava 007-elokuva pyrki muutokseen vahvasti synkemmällä sekä agressiivisemmalla ilmaisulla. Ja koska koskaan ei saa olla tyytyväinen, niin eivätkös vain seuraavat kaksi Bondia saaneet kritiikkiä juuri väkivaltaisuudestaan. Niistä kuitenkin lisää sitten niiden kohdalla.

Joskin vielä hieman sinne päin mennäksi mainitsen sellaisen seikan, että monien 007-elokuvien säveltäjä, muun muassa niin sekä kuoleman katseesta että sitä seuraavasta vaaran vyöhykkeellä-osasta vastannut John Barry oli muinoin haastattelussa todennut, että tehdessään näitä Bondien tunnuslauluja oli miellyttävin yhteistyökumppani Duran Duran, heidän ollessa innokkaita, kunnioittavia ja suuria 007-faneja. Vastaavasti ikävin yhteistyökumppani oli kuulemma A-HA, jotka olivat juuri päinvastaisia. A-HA esittää tunnuslaulun elokuvassa vaaran vyöhykkeellä.

Kuoleman katse on myös elokuva joka sai minut diggaamaan Christopher Walkenista niin paljon, että olen toistuvasti kutsunut miestä suosikikseni näyttelijöistä. Myönnän tietenkin, että Walken on tehnyt väkevämpiäkin roolisuorituksia kuin mitä tekee kuoleman katseessa, mutta tässäkin hän osoittaa sen tutun vaikuttavan arvaamattomuuden joka on hänen tavaramerkkinsä (tanssiliikkeiden ohella tietenkin). Walken on näyttelijä josta ei koskaan osaa sanoa mitä hän seuraavaksi tekee, mutta ei samalla tavalla kuin vaikkapa Clint Eastwood taikka Tommy Lee Jones joiden kivikasvoisuuden vuoksi heidän voi myös sanoa olevan arvaamattomia siten ettei tiedä mitä he seuraavaksi aikovat tehdä. Heidän kohdallaan ei kenties juuri ilmeettömyyden vuoksi odota pään sisällä liikkuvan kuin yhden ajatuksen/tunnetilan, mutta Walkenin pää tuntuu olevan koko ajan jonkinlaisessa ruuhka-ajassa jossa miljoona ajatusta törmäilee jatkuvasti toisiinsa ja sitä vain odottaa jännittyneenä mikä niistä pääsee seuraavaksi esille. Walken on aina viihdyttävä ja mikä parasta, vaikka hänen esiintymisessään on usein vahvaa sekopäisyyttä niin hän ei koskaan ole koominen ellei se ole tarkoituskin. Jolloin oli hän tarkoituksellisesti humoristinen taikka vaarallisesti sekaisin on hän aina vakuuttavan vakavissaan.

Voi Christopher, etkö sinä koskaan opi?

Aiemmin jo näyttämäni kuoleman katseen siltakuva on Kuuraketin ohella suosikkini Bond-julisteista ja kuten Kuuraketin kohdalla myös tässä tapauksessa sydämeni särkyy kun kansi piti vaihtaa laimeaan valokuvaan.

Mielenkiintoisesti niin sekä trailereissa kuin julisteissakin korostettiin friikkisirkuapulaista, ei pääpahista  sinä Bondin suurimpana vastuksena:

Grace Jones osoittaakin May Dayn roolissaan tehokasta fyysistä uhkaa Bondille, mutta samoin teki myös Oddjob, mutta eipä hän Kultasormen mainoksissa syrjäyttänyt ketään. Ehkä Oddjob olisi pitänyt maalata kullalla ja pistää makaamaan sänkyyn?

"Aikoinaan 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa (?) kun nauhoitin telkkarista videolle elokuvan "007 ja kuoleman katse" niin eikös vaan nauha 

loppunut kesken ja meni monta vuotta ennen kuin sain tietää miten elokuva loppui. Elokuvan tunnarin nauhoitin radiosta C-kasetille koska se puuttui kasetilta johon olin nauhoittanut muut tunnarit kirjastosta lainatulta levyltä. Ja tuohon aikaan Dolph Lundgren oli itselleni täysin tuntematon tapaus joten sain tietää Dolphin osuudesta elokuvassa vasta paljon myöhemmin."

-Graduated Cylinder

Itselläni oli myös tapana nauhoittaa musiikkia televisiosta ja esimerkiksi sillä tavoin sain ennen itse varsinaista levyhankintaa nauhoitettua Uinu, uinu lemmikkini lopussa soineen Ramonesin Pet Sematary-kappaleen. Nauhoitin myös samalla metodilla (walkmanin pehmustettu kuuloke mikkinä kaiuttimen luokse) musiikkia gameboypeleistä (laitteen monokaiutin oli ideaali nauhoitustavalleni) ja käsikonsolin volyymisäätimellä aikaansain looppaaville kappaleille loppufeidauksen.

Ja mitä tulee Lundgreniin niin eiköhän hän mennyt kaikilta alunperin ohi silmien jos ei tiedä odottaa häntä, sillä rooli kuitenkin on minimaalinen ja vaikka sitä cameoksi onkin kutsuttu, ei se sitä oikeastaan ole koska Lundgren ei ollut tuolloin vielä joku ns. nimi joka voisi tehdä cameon. Hän oli Grace Jonesin poikaystävähenkivartija joka pyydettiin tekemään minirooli 007-elokuvassa, jolloin hän oli käytännössä vain jonkinlainen statisti, mutta siitä se elokuvaura kuitenkin sitten alkoi.

Elokuvan mikrosiru-idea on hetkittäin aika koominen, sillä niiden annetaan ymmärtää olevan keino hallita ihan mitä tahansa koska niillä pystyy tekemään ihan mitä tahansa. Vaikka kilpahevosten douppaus lihaan pistetyillä annostelijoilla joita ohjataan sirujen kautta ei olekaan se kaikkein hupsuin juttu, saa se silti miettimään onko ajatuksen pohjana ollut Carl Barksin tarina Rahalla saa ja hevosella pääsee (The Heedless Horseman, 1966):

Vaikka nostalgia värittääkin suuresti mielipidettäni on kuoleman katse silti täyttä timanttia. Se on vauhdikas, näyttävä, hauska, hyvin näytelty ja täynnä mieleenpainuvia hahmoja. Takaa-ajo puolikkaalla autolla on funky, tunnuslaulu porautuu päähän, tappelu Golden Gate-sillalla on makee ja joo, kyseessä on juuri yksi niistä 007-elokuvista joista olen sanonut niiden olevan vain taas yksi Bond-elokuva, eikä kuoleman katse sisällä oikeastaan mitään sellaista ihmeellistä mitä ei olisi jonkinlaisena eri variaationa tehty jo aiemminkin, mutta mitä sitten?

Tähdet: *****

007 ja kuoleman katse