tiistai 23. elokuuta 2016

Kuoleman juna (Death Train, 1993)

Tai siis, Alistair MacLeanin Kuoleman juna.

Venäläiskenraali Benin (Christopher Lee) haluaa palauttaa Neuvostoliiton mahtivaltioksi ja kiitos saksalaisen tiedemiehen teutonisella tehokkuudella rakentamien neutroniplutoniumpommien suunnitelma lähtee toteutumaan. Pistetään siis amerikkalainen palkkasoturi Tierney (Ted Levine) kulkemaan slovenialaisella junalla läpi euroopan viemään pommi Irakiin terroristien saataville, jotta Venäläiset olisivat siten pakotettua tekemään aseellinen isku kyseiseen maahan ja osoittamaan sillä tavoin voimansa. Tässä vaiheessa YKRVJ:n (se on sitten YK:n Rikollisuuden Vastainen Järjestö) englantilainen johtaja Philpott (Patrick Stewart) kutsuu parhaimman miehensä pois amerikasta lomailemasta. Hän on irlantilainen Mike Graham (Pierce Brosnan) joka saa avukseen muun muassa venäläisiä sotilaita ja oikeaksi kädekseen amerikkalaisen tietoliikenne-ekspertti Sabrinan (Alexandra Paul), jolla ei tietenkään ole laisinkaan kenttäkokemusta jossa ammuskelu ohittaa printterin ääressä seisoskelun, tms., mutta hei, miksipä ei.
Seuraa runsaasti kohtauksia joissa Mike joukkoineen lentää helikopterilla junan perässä. Sopivan kaukana tietenkin jotta varsinaista jännitystä ei pääsisi syntymään.
Aina välillä Mike virnistää, päästää sammakon suustaan ja on muutoinkin joku joka ansaitsisi kättely sijaan selkäsaunan.

Kuoleman juna on niitä ns. teknotrillereitä jotka kyllästymiseen saakka jaksavat jankuttaa kuinka nyt ollaan sen ja sen maan kamaralla, kuinka kansainvälinen henkilökaarti on ja kuinka kaikki puhuvat eri kieltä, mutta se tarkoittaa pääasiassa kaksi kertaa harasoo ja sitten puhutaan englantia sopivalla aksentilla. Jaa-a, mitä väliä sillä mistä kukin on ja missä he ovat jos se ei juuri kenenkään kohdalla vaikuta mitenkään hahmon taikka tapahtumien merkitykseen. Leen hahmon kohdalla sillä kansallisuusdroppauksella tuntuu olevan ainakin syy, sillä hän pitää itseään neuvostoliittolaisena ei venäläisenä ja haluaa siksi palauttaa maailmaa ajassa taaksepäin, mutta muutoin se jatkuva globalisointi vaikuttaa vain jonkinlaisilta sponsorisopimusmääräyksiltä. Koska kuvaamme täällä, joudumme mainitsemaan maan nimen, etc. Ei se nyt oikeasti haittaa, sillä hitonko väliä sillä on jos elokuva tuntuu välillä siltä kuin lukisi karttaa, mutta kun tuollainen tuntuu olevan juuri näiden teknotrillereiden perisynteihin kuuluva seikka ja vaikuttaa siksi aika turhan kuluneelta.
Suurin ongelma elokuvassa on kuitenkin se, että se on aika samperin tylsä. Jos Ted Levine ei esittäisi hahmoaan samanlaisella röyhistelevällä murica-asenteella kuin tekee esimerkiksi Hills Have Eyesin remakessa ei Kuoleman junassa olisi muita kuin ruumiita ja eloisuus olisi sen mukaista. Kaikki on laiskaa kuin laiskiainen laiskottelemassa ja silloinkin kun jokin elokuvan vähäisistä toimintakohtauksista alkaa on kyseessä niin kömpelöä törmäilyä, että jos nämä erikoisagentit edustavat alansa huippua niin on suoranainen ihme etteivät he kuolleet jo ennen alkutekstejä. "Jännitystä ja non-stop toimintaa" väittää kansi, mutta valehtelee.
Hyvä näyttelijäkaarti ei paljoa pelasta kun tapahtumissa ei ole energiaa eikä dialogissa ole sanottavaa.

Sitten hieman Pierce Brosnanista.
Kuten tiedämme oli Brosnania kosiskeltu James Bondin rooliin jo Remington Steelen aikoina, jota tuotettiin vuosina 1982 - 1987 ja vaikka mies tekikin joitakin vähintäänkin kelvollisia teoksia ennen Kultaista silmää (1995) ja oli suht' tunnettu, nousi hän vasta Bondina ainakin joksikin aikaa yhdeksi maailman suurimmiksi elokuvatähdiksi. On hyvä että se mitä Bondien tuottajat näkivät Brosnanissa he näkivät juuri Remington Steelesta taikka sitä edeltäneistä roolisuorituksista, sillä vaikka Kuoleman junassa hän esittääkin ns. hurmaavaa agenttia joka on yhtä tappava kuin komeakin (enemmän Bond-yhtäläisyyksiä tulee seuraavassa Mike Graham-elokuvassa Night Watch) niin jos tämä elokuva olisi ollut Brosnanin tapa esitellä olevansa sovelias Bondiksi, ei häntä olisi päästetty edes maksavana asiakkaana teatteriin katsomaan Kultaista silmää. Brosnan ei omaa mitään sitä charmia jota Bondina toi esille (ja on tehnyt joissakin sitä edeltäneissä elokuvissakin, ettei nyt kuitenkaan todeta kaiken olleen kakkaa ennen Bondia). Hän tuntuu vähät välittävän mitä elokuvassa tapahtuu ja monasti vaikuttaa jopa siltä, että hän pidättelee naurua koska tietää kuinka kömpelöstä teoksesta on kyse. Aivan kuin hänet olisi pakotettu tekemään tämä elokuva ja päätti siksi, että hyvä on, teen sitten mutta teen huonoa työtä. Joskin olen taipuvainen uskomaan, että tässä tapauksessa Mike Grahamin epäpätevyys, puupäisyys ja suorainen typeryys on ollut tarkoituksenmukaista ja siten oletettavasti ohjauksen mukanaan tuomaa kuin näyttelijän valinta, koska sama ohjaaja luotsasi Brosnania myös seuraavassa Mike Graham-elokuvassa ja siinä on jotain muuttunut. Ei tarpeeksi, mutta jotain ja oikeaan suuntaan. Siihen miksi näin kävi on minulla teoria, mutta siitä lisää Night Watchissa.

Tähdet: *

4 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Jostain syystä nämä MacLean filmatisoinnit tuppaavat -muutamaa poikkeusta lukuunottamatta- olemaan harvinaisen kehnoja elokuvallisia tuotoksia. Kait ne kirjat kuitenkin parempia on? En tiedä, kun yhden olen vain lukenut.

...noir kirjoitti...

Olen lukenut muutaman. Eivät ole.

Graduated Cylinder kirjoitti...

MacLeania tuli luettua kouluaikoina melkein kaikki mitä kirjastosta löytyy. Nykyään olen löytänyt näitä paljon ilmaiskoreista. Jos pitää Robert Ludlumista tai Clive Cusslerista niin samantapaista seikkailu/jännitysviihdettä ne yleensä ovat.

Karkeasti ottaen 70-luvun alun jälkeen taso alkoi laskea ja ideat kiertää kehää. Alastair MacNeillin kanssa kynäillyt kirjat olivat melko heikkoja ja yleensä enemmän elokuvien käsikirjoitukseksi kaavailtuja. Parhaita ovat Jääasema Zebra, Navaronen tykit, Kotkat kuuntelevat, Karhusaari, myös Särkyneen sydämen sola ja Pako yli Jaavan meren ja merisotaan liittyvät kirjat ovat huomion arvoisia.

Muistaakseni tämä Kuoleman juna oli Alastair MacNeillin kanssa kynäilty.

...noir kirjoitti...

MacLean, Ludlum, Cussler ja sanotaan vaikkapa vielä Tom Clancy ovat kaikki sellaisia kirjailijoita joiden (joitakin) kirjoja lukiessani olen kyllä viihtynyt, mutta en arvatenkaan olisi erikseen lähtenyt tutustumaan heidän tuotoksiinsa, joten siinä suhteessa kiitos kuuluu vanhempien kirjahyllylle josta niitä rupesin aikoinaan huvin vuoksi lukemaan.