Valkoista roskasakkia edustava nuoriherra Mal (James Frecheville) ampuu äitinsä, sytyttää asuntovaunukotinsa tuleen ja matkaa trendirokki soiden läheiselle ostarille ampumaan ihmisiä. Sitten kuuntelemme paljon seuraavanlaista dialogia: "Minussa on halu kokea vahvoja tunteita ja elämyksiä. Raivo tätä tylsää, latistunutta, normaalia, steriiliä elämää kohtaan. Minulla on sairaalloinen halu rikkoa tavaroita. Ehkä varaston tai katedraalin. Tai itseni. Tehdä jotain tyrmistyttävää. Tuhota arvostettuja epäjumalia." Ja se tulee vasta muilta kuin ammuskelijalta, joka sitten sanoo jotain vielä lapsekkaamaan angstista.
Mall kiinnosti minua suurelta osin sen tarinan vuoksi, joka tuntuu tämänhetkisessä maailmassa aika rohkealta vedolta, mutta samalla olin hieman huolissani elokuvan ohjaajasta, Linkin Parkista paremmin tunnetusta Joseph Hahnista. Linkin Park on varsin mainiota kuunneltavaa, hiukan naivistista sanoituksiltaan ja räppi tuntuu usein päälleliimatulta, mutta pirun tarttuvaa kamaa se kuitenkin on ja soveltuu lenkkeilyn taustalle erinomaisesti. Jos emme laske Faith No Morea ja Rage Against the Machinea mukaan, niin varsinaisista nu metallina tunnetuista yhtyeistä Linkin Park on suosikkini. Ei kun sori, ensin Deftones sitten Korn ja Linkin Park jaetulla kakkossijalla. Joseph Hahnin päivätyö Linkin Parkin muusikkona ei huolestuttanut minua, mutta siihen liittyen se tieto että hän on ohjannut useita yhtyeen musiikkivideoita kyllä aiheutti hermostuneisuutta. Linkin Parkin videot kun ovat lähes poikkeuksetta aivan kauheita. Bändi soittaa ja päälle heitetään jokin glitteri- tai savuefekti, tms. sekä nopeutettua/hidastettua kuvaa ja siinäpä se melkein aina on. Videot ovat sellaisia joiden pitäisi olla Backstreet Boysin edustaman lajityypin yksinoikeus. Joten pelkäsin että Hahn tekee saman kuin miltä yhtyeensä videot (ylipäätään, eivät vain hänen itsensä ohjaamat) tuntuvat: keottavat olla muka cooleja, mutta niitä ehdottomasti mielummin kuuntelee kuin katselee. Eikä sellaista halua elokuvalta joka käsittelee joukkoampumista. Sellaisen pitää oikesti naulita istuimeen ja tuntua oikealla tavalla pahalta.
Samalla ja sinne menemme kiertoteitse olen sitä mieltä, että vaikka se välillä osoittaakin huonoa makua on komediassa oltava lupa tehdä huumoria mistä vain. Se ei aina ole tietenkään hauskaa, mutta rajoittamalla sitä mitä meille jää? Vesitettyä uffaffaa-komiikkaa josta silti liian iso osa ihmisistä katsoo tarpeekseen loukkaantua. Samoin mielestäni on lupa tehdä ns. kouluammuskeluista muutakin kuin vain vakavan pohdiskelevaa draamaa ja sitä tämä Joseph Hahnin Mall edustaa. Se ei ole sitä syvältä kouraisevaa elokuvaa jota minäkin toivoin näkeväni, sillä tämä on aika tyhjäpäistä ammuskelua jossa ihmiset ovat kaikki enemmän tai vähemmän ärsyttäviä ja visuaalisesti elokuva pyrkii olemaan mahdollisimman cool kuin keskittymään tekemään kenestäkään tai mistään oikeasti syvällistä (ei isoja räjähdyksiä, mutta kuva tuntuu silti tulevan tarinan tielle). Elokuvan muka fiksu kapinallinen teinipoika on pelkkä p*skakasa joka ansaitsee selkäänsä, traaginen elämänsä loppuun asti kulkenun ammuskelija on pelkkä kamapää joka sekoaa, etc. Surkeinta on, että esimerkiksi se muka kapinallinen teinipoika vetoaa dude, etsä tajuu ett' isoveli vahtaa sua koska mä sanon niin-filosofiallaan isähahmoa elämäänsä kaipaavaan teinityttöön ja se on muka ihan okei koska se riittää. Mutta tämä koko elokuva on ontto perustelu millekään. Ja hei, siksi se onkin aika sopiva elokuva Linkin Parkin muusikolle, sillä se vetoaa juuri teiniangstiin eikä jää pohtimaan asioita sen enempää kuin mitä musiikkivideokaan jaksaa viidessä minuutissa kertomaan. Siispä oli se sitten Pekka-Eric Auvinen, Dylan Klebold, James Holmes tai joku muu kuka, niin Mall jää vastaavasta kertovana elokuvana yhtä perustelluksi kuin jokun klikkiahneen median selitys, että ammuskelu tapahtui koska ampuja kuunteli Marilyn Mansonia, tms. Koska kaikki ovat surkeita ihmiskuvatuksia niin sitä ymmärtää miksi lopun edessään näkevä ampuja tekee mitä tekee, mutta koska ampuja itsekin on surkea ihmiskuvatus niin hänen toivoo kuolevan ennen alkutekstien loppua ja kaikki tapahtuu vain ei edes selittämättömästi, vaan huonosti selitetysti. Tyhmiä ihmisiä tekemässä tyhmyyksiä. Ehkä se sitten on sitä realismia.
Kuitenkin kuten aiemmin totesin niin vaikka sitä jotenkin odottaa tämänkaltaiselta tarinalta jotain vahvaa draamaa eikä räiskintää ontoilla teinikiukkuisilla hahmoilla, on sellaisen teko kuitenkin ihan yhtä oikeutettua kuin se Gus Van Santin Elephant jota luulee näkevänsä ja jota jo pelkästään lajityyppivalintansa vuoksi arvostaa enemmän. Se ei ehkä edusta hyvää makua ja voi surkeimmillaan olla jokin Estonia-turmaa raiskaava Baltic Storm, mutta poislukien tarkoituksellinen rahastaminen pitää sen lajityypin olla silti vapaa. Joseph Hahn ei Mallin perusteella ole halunnut ryöstää ruumiita vaan tehdä omasta mielestään jopa vakavan esityksen perusteettoman oloisesta joukkoampumisesta, joka toki koetetaan jotenkin perustella katsojalle joka näkee ampujan toimista muutakin kuin mitä uhrit tekevät. Mutta se ei onnistu. Yhden pennin lapsellinen pohdiskelu, järjestään ärsyttävät (ja siksi samalla tavalla kohtalonsa ansaitsevat kuin tavallisessa slasher-elokuvassakin) hahmot, ammuskelijan tekeminen vain murjottavaksi kamapääksi, rytmikäs elektroninen musiikki, coolit kuvakikkailut väriorgasmeista leikkauksiin ja eteenpäin ovat vain omiaan tyrehdyttämään elokuvan tavanomaiseksi tyylikkään näköiseksi toimintaelokuvaksi. Tosin ainakin se on tyylikkään näköinen toimintaelokuva. Ehkä sen ei olisi pitänyt yrittää ollakaan mitään muuta.
Toki siellä on pientä yritystä muuhunkin ja siksi jossain vaiheessa ampuja unohdetaan aika pitkäksi aikaa jolloin voidaan kuvata lähistöllä olevia ihmisiä, mutta on tämä silti pitkälti kuin puolitoistatuntinen Linkin Park-video. Joten jos olet 13-15 vuotias tyttö tai poika ja murehdit karvojen kasvamattomuutta taikka tissien puutosta, ja huudat vanhemmillesi "te ette tajuu mun elämää!" on Mall juuri sinulle. Olen pahoillani tuosta yleistyksestä, mutta niin kauan kun joku nuori kapinallinen sprayaa sähkökaappiin 420 ja on siksi muka niin mahdottoman uniikki en ole täysin pahoillani. Mutta antaa siltikin slitmywrist98:n ja muiden hienovaraisten murrosikänimimerkkien kukkia sekä kirjoitella matikankirjaan Alexisonfire-sanoituksia. Minäkin tein aikoinani jotain samanlaista.
Yksi asia joka taatusti olisi auttanut Mallia - ei pelastanut, mutta ainakin auttanut - olisi ollut se, että sivuosiin saadut suht' tunnetut nimet kuten Peter Stormare, Vincent D'Onofrio ja Gina Gershon olisivat jääneet kokonaan pois. Jolloin siitäkin huolimatta etteivät tuntemattomat näyttelijät teekään vaikutusta, olisi heidän kasvottomuutensa tuonut jonkinlaista uskottavuutta tapahtumien mielettömyydelle. Tutut naamat tekevät tästä liiaksi elokuvaa.
Yksi osuus Mallissa oli kyllä todella hyvä ja se on lopussa kun ammuskelija istuskelee angstipojan kanssa. Se ei pysy kasassa koko aikaa, mutta siinä on joitakin hienoja hetkiä mukana kun kaikki pysähtyy vähäksi aikaa. Osittain koska kumpaakaan kohden ei ole hiventäkään aiempien roolien taakkaa.
D'Onofrio on yksi elokuvan tuottajista, joten se selittänee nimekkäämpien näyttelijöiden saamisen mukaan.
Kansikuva on hieno, mutta kuka tuo tyyppi tuossa kuvassa on? Ei ainakaan elokuvan ampuja.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti