Ai niin, pitäisi varmaan tähdentää, että osasyy miksi en pidä The Hills Have Eyes-elokuvista on niiden edustama lajityyppi. Kuten monista valinnoistani olette huomanneet en mitenkään vierasta kauhua taikka väkivaltaa elokuvissa, mutta ns. väkivaltaporno ei ole makuuni. Koskaan ei tietenkään pidä sanoa ei koskaan, paitsi silloin kun se todellakin on ei koskaan, mutta kuten suomiräpin kanssa se p*skameri on niin laaja ja syvä että vaikka siellä joukossa on jotain hyvääkin, en millään jaksaisi uida koiraa siellä sen löytääkseni. Nimenomaan se Hillsien edustama tyylilaji jossa koetetaan olla vain koko ajan rajumpia kautta raaempia ja sitä pelkästään veren ja suolistojen määrällä on aika surkea tapa täyttää täyden elokuvan pituus, koska aika usein se tuntuu olevan tällaisten elokuvien ainoa arvo. Masentavaa niissä kun on se, että sellainen voi toimia vain kerran ja uusintakatselulla ei kyseisestä elokuvasta ole enää mihinkään. Tietenkin tämä sama asia pätee myös esimerkiksi ns. twistielokuviin, mutta vaikka välillä sellaiset elokuvat voivatkin menettää ison osan tehoistaan kun käänteen jo tietää, niin pois lukien tapaukset kuten Kuudes aisti hyvin monet niistä eivät tukeudu vain siihen yhteen yllätykseen (Esim. Seitsemän-elokuvan laatikkoleikki ei pilaa mitään vaikka sen tietäisikin jo etukäteen). Väkivaltaporno kun puolestaan toimii samoin kuten Michael Bayn elokuvat jotka koettavat ylittää aiemman vain olemalla isompia, mutta nimenomaan vain olemalla isompia ja siihen puolestaan turtuu nopeasti. Sori vaan, mutta jos ekassa osassa lyödään vasaralla, ei kakkososaan mukaan otettu leka ole (ainakaan ainoastaan) se mitä minä kaipasin.
Ensimmäisen elokuvan tapahtumista elossa selvinnyt nuoriherra Bobby (David Houston) harrastaa mopoilua, mutta on niin traumatisoitunut että kokee tehtäväkseen vain muistella menneitä pahoja tapahtumia ja siksi jotain kolmasosa (no, ei sitä niin paljon ole, mutta paljon kuitenkin) tästä kakkoselokuvasta onkin filmimateriaalia ensimmäisestä elokuvasta, mutta juuri siksi Bobby ei voikaan osallistua mopoiluun erämaassa ja siten sinne lähtevät hänen sisarensa (joka ilmeisesti oli se hahmo jota en muistanut ensimmäisessä elokuvassa) Rachel (Janus Blythe) ja heidän bailaavat aikuiset teinikaverinsa. Ja katso, koska Michael Berrymanin sukurutsamutantti oli sen verran mieleenpainuva niin tietenkään hänen varma kuolemansa ensimmäisessä osassa ei ollut lopullinen ja näin ollen hän palaa kiusaamaan näitä tämän elokuvan teinejä. Okei, Berrymanin esittämä ryhmä-äksäläinen oli aikalailla sivuosassa ensimmäisessä elokuvassa ja hän erottui muista vain luustonsa ja karvattomuutensa vuoksi, joka johtuu kantamastaan perinnöllisestä epämuodostumasta ja niin ikävää kuin se onkin, hänen luonnollinen erikoisuutensa oli syy miksi paluu tapahtui. Eikä siis hahmon merkittävyys. Berryman on samperin cool näyttelijä ja diggaan hänestä kovastikin, joten olen vain hyvilläni nähdessäni hänet tässäkin elokuvassa ja jos hän nyt saa elokuvarooleja vain päänsä ansiosta, niin hyvä että edes niin. Mutta tässä on kuitenkin se sama juttu kuin, että lihava näyttelijä laitetaan aina esittämään sitä muka koomista läskiä, vaikka hän voisi esittää muutakin. "I am not an animal! I am a human being!"
No kuitenkin, bilettävät nuoret ovat tosi kovaa poikaa ja aikovat näyttää sukurutsamutanteille, että meitäpäs ette saa hengiltä, paitsi heti kun tapatte meidät. Ja niin tapahtuu.
Hills kakkosen kuvaukset alkoivat ja keskeytyivät ennen kuin Craven aloitti ensimmäisen Elm Streetin teon ja kun se osoittautui isoksi hitiksi passitettiin Craven viimeistelemään Hills kakkonen, mutta tekemään se kuvaamatta uutta materiaalia ja täten parsimaan elokuva kokoon jo kuvatusta, keskeneräisestä kamasta sekä kierrättämällä ensimmäisen osan kuvamateriaalia. Ei hyvä, ei hyvä. Varsinkin kun Craven on todennut aloittaneensa Hills kakkosen teon alunperinkin vain rahapulassa, joten jos hänellä ei silloin ollut sydän mukana pelissä niin miten se olisikaan kun pitää saada pakon edessä aikaiseksi ehjää rikkinäisestä. Ensimmäinen asia joka Hills kakkosessa pistääkin pahasti silmään on se erilaatuisten kuvamateriaalien kehno yhteennaittaminen, vaikka toki voisimmme todeta ensimmäisen elokuvan tapahtumien (ts. sen filmimateriaalin) olevan erinäköistä kuin uudemman vain koska se on menneisyyttä ja siten sen voi tavallaan nähdä tarkoitukselliselta tehokeinolta. Tällöin olisi ehkä ollut fiksua muuttaa se vanha kuvamateriaali esimerkiksi mustavalkoiseksi, jotta se siten olisi suunnitellumman oloinen osoitus muistelusta. Nyt se rakeinen kömpelösti kuvattu kama eroaa todella ikävästi uudemmasta hyvin puhtaammasta värimaailmasta sekä tasaisemmasta ammattimaisemmasta kuvauksesta ja sitä vanhaa elokuvaa heitetään mukaan aika turhan usein, jolloin vaikka se yleensä esitetäänkin Bobbyn painajaismaisina muisteluina niin määränsä vuoksi ilman parempaa tietoakin uskoisi olevan mukana vain aikaa tappavana täytteenä. Mitä se onkin. Sinänsä huvittavaa on se, että jos pidin ensimmäisen Hillsin tarinaa todella köykäisenä ja niin tynkänä, että se veisi tulitikkuaskistakin sen verran vähän tilaa jotta siihen samaan pakettiin mahtuisi kirjoittamaan jatko-osankin, niin tämä kakkososa osoittaa että se tila mitä tikkuaskiin jäi ei tule ainakaan Hills kakkosella täytettyä. Tämä on ihan sama leffa kuin eka osa (kirjaimellisestikin, kiitos kierrätysmateriaalin), mitä nyt erona on vain perheen muuntuminen joukoksi kliseisiä himokkaasti bilettäviä teinejä. Jep, kakkos-Hills on siis tekoajalleen tavanomainen teinislasher tyyliin jokin Friday the 13th osa 4. Sinänsä plussaa on se, että näyttelijöiden esiintyminen on eläväisempää kuin ykköselokuvassa, mutta pahus vie kun sen pitää olla vain sitä bissee! Tissei! Pilvee! Joten sitä melkein toivoo, että nämä mölyapinat pitäisivät turpansa rullalla ja olisivat yhtä elottomia kuin ensimmäisen elokuvan ydinperhe. Molempi pahempi. Enkä oikein tiedäkään kumpi olisi parempi vaihtoehto, sillä muutoin kyllä suosisin sitä hiljaisempaa tyyliä, mutta kun he olivat niin samperin tylsiä ettei heistä välittänyt siksi, kun taas tässä kakkosessa jokainen edustaa sitä tyypillistä teinislashereiden kliseeuhria ja heistä ei välitä siitä syystä. Sinänsä yllättävää onkin, että kun pohjana on elokuva joka kuitenkin oli rankempaa kamaa kuin tämän kakkosen edustama kasarislasheröinti, ei tässä ollakaan rohjettu erottua muista teinisilpomisista juurikin panostamalla olemaan kanssaelokuviaan rajumpi, vaan kyseessä on aika kesyäkin kamaa kaiken nähneille. Tämä on vain tavallinen. Eikä edes kovin erikoinen sellaiseksi.
Hauskaa on se, että Hills kakkosen musiikki kuulostaa siltä kuin sen pitäisi soida Friday the 13th-elokuvassa ja siten tämä tapaus vaikuttaa vieläkin enemmän tavanomaiselta 80-luvun teinislasherilta. Ei ihmekään, sillä sävellyksistä onkin vastuussa eräs Harry Manfredini.
Ymmärrän elokuvan tekohistorian vuoksi miksi Craven oli kieltänyt tämän ja verrattuna saman ajan rimaa nostaneeseen Elm Streetiin on kyseessä aika heikko teinislasher, mutta ei tämä yhtään sen huonompi elokuva ole kuin ensimmäinen Hills ja kun mies on tehnyt sittemmin vähintäänkin yhtä kehnoja elokuvia (esim. Cursed tai My Soul to Take) tulee osa Hills kakkosen saamasta kurasta pistää Cravenin henkilökohtaisen kokemuksen piikkiin. Ei tämä silti hyvä ole Cravenilla taikka ilman, mutta on siinä sentään tissejä ja hässiviä nuoria... jotka saavat sitten puukosta. Mitä muuta tältä odottaisikaan?
Pidän tuosta Hills kakkosen kansikuvasta. Se näyttää joltain Simon Bisleyn tekemältä piirrokselta.
Tähdet: *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti