Blackwater-jengi koostuu tosi pahoista hepuista. He ryöstävät, tappavat, sylkevät ja vielä kiroilevatkin, joten kun he kävelevät vastaan lienee turvallisinta poiketa tien toiselle puolelle. Joukon johtaja Guerrero (Danny Trejo) saa huomata jenginsä olevan niinkin ikävää sakkia ettei edes omaan velipuoleen, Rediin (Anthony Michael Hall) voi luottaa, sillä kun Red suostuttelee Blackwaterit ryöstämään kultakuumessa olevan hurskaan pikkukaupungin, Edenlaken on siinä taka-ajatuksena keikata kullan ohella myös jengin johtajuus. Kuka muka estäisi, kaupungin uskovaiset nynneröt vaiko vielä nynnerömpi sheriffi? Eipä Guerrerollakaan ole paljon sananvaltaa kun keho täytetään lyijyllä.
Mutta kuinka ollakaan, Edenlakessa chillailee myös henkilö joka saattaa muuttaa Guerreron kohtalon. Itse Lucifer (Mickey Rourke) kun nauttii paikan atmosfääristä ja vaikka Guerreron sielun raastaminen onkin tosi hubaa, niin tarjottu diili siitä kuinka itsensä pelastamiseksi Guerrero toimittaisi helvetin tulen pariloitavaksi koko Blackwater-jengin on aika houkutteleva. Siispä kuten aina muulloinkin tälläkin kertaa kuollut palaa kostamaan ja kohta kaupunki jonka Red on uudelleennimennyt Tombstoneksi, saa nähdä kuinka oikeastaan aika huolimattomasti Guerrero tehtävänsä hoitaa, sillä äijä tuntuu kuolevan koko ajan ja aina Lucifer saa lähettää hänet takaisin. Pistä aikuinen lapsi asialle ja niin edelleen.
Kyseessä ei siis ole mikään järin historiallistotuudellinen ja realistinen länkkäri, vaan tarkoituksellista nykytrendin mukaista puoli-ironista B-kamaa (vrt. Trejon Machetet) jossa cooleus on kaikkea muuta tärkeämpää, minkä johdosta puhetyylit, vaatteet ja lähes kaikki muukin on enemmänkin modernia wild wild west-cosplayta kuin edes pyrkisi tapahtumaan jossain 1800-luvun lopussa. Suurelta osin ihan huvittavasta pätkästä onkin kyse ja varsinkin Anthony Michael Hallilla tuntuu olleen hauskaa esittäessään ihan täyttä sikaa, joka uhraa vaikka mummonsa jotta saisi uhrattua äitinsä ja silloinkin vielä myy vaikka maansa. Muuten kyseessä on kuitenkin lajityypissään vain ihan hyvää keskitasoa ja pari seikkaa murentaa tehoa aika pahasti: ensinnäkin se kuinka tässä kierretään koko ajan tarinallista kehää koska ei olla ilmeisesti muutoin osattu venyttää pituutta on aika raskassoutuista. Joten liian iso elokuvasta tuntuu koostuvan siitä kuinka Trejo palaa kuolleista kostamaan, mutta sitten delaa itse uudestaan ja palaa taas kostamaan, delaa, palaa, delaa ja ties kuinka monta kertaa vielä. Olisivat nyt edes tehneet hänestä jonkinlaisen rappeutuvan zombien joka olisi koko ajan surkeammassa kunnossa ja siten vaikka eroteltaisiin sama tarinaosuus samasta tarinaosuudesta, mutta nyt se on ihan sama jo nähty kostopätkä toistettuna useampaan otteeseen. Ikävää tässä on se, että se saa elokuvan tuntumaan tylsästi pidemmältä kuin mitä se oikeasti on ja se on aika huono asia elokuvassa joka pyrkii leikkimään kaikella mikä on makeeta. Mihin liittyen onkin aika yllättävää, että Hybridin elokuvaan tekemä musiikki on varsin hyvää, mutta aika perinteisen kuuloista länkkärikamaa (ts. Morricone-lainaa), kun siinäkin olisi voitu esittäjän elektronistausta huomioiden olla erilaisemmalla linjalla. Toinen varsinainen masentava seikka oli se, että Guerrero siis johtaa lännen likaisinta ja halveksuttavinta roistosakkia, ollen itse ihan samanlainen kuin muut, joten miksi vaikka hän tulikin oman jenginsä pettämäksi muuttui hahmo tavalliseksi naisia ja lapsia suojelevaksi sankariksi päästessään kostamaan kuolemansa. Huoh! Olisi ollut niin mainiota, että äijä olisi ollut ihan sama paskiainen ennen ja jälkeen kuolemansa, jolloin esimerkiksi kaupunkilaiset eivät pitäisi häntä minkäänlaisena pelastajana vaikka tulikin nyt tappamaan pahiksia jotka kaupunkia tyrannisoivat. Mutta ei, hänestä piti tehdä ihan tavallinen hyvä heppu, jotta voimme kaikki nousta ja tehdä kunniaa sille kuinka reilu mies hän oikeasti onkaan. Samalla kuitenkin siis laimennettiin sitä reipasta B-iloa mitä oli tarkoitus kokea. Varsinkin kun perkeleen Saatanakin oli niin reilu jätkä, että meni ja kunnioitti sopimusta, kun jotenkin oletan ettei hän todellisuudessa niin tekisi. Annoin pikkusormen ja se vei koko käden, mutta nyt ei vienytkään vaan tyytyi siihen pikkusormeeen.
Mutta mitä ihmettä, elokuvassa on kohtaus jossa pahikset kävelevät coolisti poispäin räjähdyksestä ja Anthony Michael Hall säpsähtää. Ei noin, ei noin.
Siispä Dead in Tombstone on ihan kelvollisen hauskaa ajantappoa, mutta olisi kaivannut paljon räyhäkkäämpää otetta porstuan puolellakin kun kerran tuli niin rehvakkaasti navetan pihalle.
Ja joo, kyllä siinä välillä tulee hieman mieleen Red Dead Redemption. Tyyli on nimittäin hieman samanlainen, joskaan ei tietenkään yhtä laajalle kurottava.
Siinä muuten on peli josta pidän kovastikin.
En tietenkään ole pelannut sitä loppuun saakka, enkä varmaan osaisikaan taikka edes jaksaisi kun sekin on pituudeltaan jotain 12 kesää niin kuin kaikki pelit nykyään, mutta hyvä se on.
Tähdet: **
2 kommenttia:
Tämä jäi tosiaan vähän vajaaksi vaikka lähtökohdat olivat hyvät. Myös niitä kolmipiippuisia revolvereja hyödynnettiin yllättävän vähän.
Red Dead Redemption oli yksi ensimmäisiä pelaamiani PS3-pelejä ja jäi jo alussa kesken (joku tehtävä missä piti ampua kojootteja) kun en ollut vielä tottunut PS3-ohjaimeen ja ladon seinään osuminenkin oli haasteellista. Pitääkin kokeilla sitä joku päivä uudestaan.
Joo, se oli aika outo juttu miten niitä kolmipiippupyssyjä käsiteltiin elokuvassa, sillä pari kertaa niiden kohdalla korostetttiin kokoamisen vaikeutta ja kuinka vain pari tyyppiä pystyy siihen, mutta kolmipiippuisuuden viittaaminen tulivoimaan unohdettiin täysin ja ne esiintyivät vain pelkkinä normiaseina. Itse asiassa siinä kohtauksessa jossa Trejo oli palannut kuolleista ja nouti aseensa, oletin sen kokoamistapahtuman olevan vinkkaus Hyvät,pahat ja rumat-leffan suuntaan, ja unohdin täysin mikä näissä Dead in Tombstonen aseissa oli muista eroavaa.
En edelleenkään pelaa kovinkaan paljoa ja en näin ollen ole vieläkään päässyt sinuiksi PS-ohjainten kanssa. Pelkästään se kuinka nappuloita on miljoona ja niillä on useampi miljoona eri toimintoa, jotka sitten vaihtuvat riippuen siitä mikä on pelin silloinen tehtävä, on aika hankalaa, mutta se tattiohjaus on vieläkin se suurin ongelma minulle. Joissakin peleissä kuten tuossa Red Deadissa se ei ole niinkään vaikeaa, mutta varsinaisissa fps-peleissä se tuntuu hankalalta. Osittain pelien rytmitysten vuoksi, koska en koskaan ole oikein ollut omillani peleissä joissa pitää paahtaa ihan sikana, vaan mielummin paahtaisin sikaa kaikessa rauhassa.
Lähetä kommentti