The Equalizer (2014)

Kutsukaa McCall (The Equalizer, 1985-1989 [höh, miksei Call McCall]) oli mainio jännityssarja jossa entinen mikä-lie-agentti-tai-jotain-hän-nyt-olikaan McCall tuli kutsuttaessa korjaamaan väärän oikeaksi ja sen ohella, että sarjassa oli taatusti yksi ahdistavimmista alkutekstiosuuksista (tsiisus tuota hissi- ja puhelinkoppipätkää) ja makeimmista tunnusmusiikeista koskaan, oli sen sarjan parhaimpia seikkoja se, että muistatteko miten McCall esti jotain kiristäjämurhaajauusnatsia tällä kertaa kiusaamasta ränsistyneen kerrrostalon asukkaita? Kungfuilemalla? Ammuskelemalla? Sudokulla? Tokihan McCall tarttui tarvittaessa pistooliin ja sen sellaista, mutta mielikuva siitä kuinka tämä jostain tuntemattomuudesta paikalle saapuva mies jolla on erityislaatuisia taitoja on kuitenkin se, että hän vain saapui paikalle, seisoi siinä pitkässä takissaan, eikä tuntunut tekevän yhtikäs mitään ja silti pelasti päivän. Kutsukaa McCall oli kuin yhden miehen A-Team, jonka ei tarvinnut mäiskiä ja vitsailla saadakseen asiansa selväksi. Hän toimi kuin Mustanaamion maine ja jo olemuksellaan kangisti pahuuden paikalleen. Tästä suuri kiitos pääosassa olleelle Edward Woodwardille, jonka olemus oli aina jotenkin herrasmiesmäinen, mutta hyytävä sellainen. Kuin vihainen hovimestari.

Jonkun muun avustuksella sama sarja olisi todennäköisesti ollut näkyvämmin fyysinen ja se olisi ollut Jim Caviezelin Kohde (Person on Interest, 2011-).

Niin taikka Denzel Washingtonin The Equalizer.

Entinen superagentti McCall (Denzel Washington) on jättänyt väkivalta-ammatin taakseen ja siirtynyt seesteisemmille vesille, ollen puutavaravaliikkeen pumppukärryilijä. Mitä nyt menneisyys vaikuttaa unensaantiin, mutta muutoin elämä on mukavaa.

Kun hän huomaa teiniprostituoidun (Jodie Foster) ahdingon, tuntee Travis pakottavaa tarvetta puuttua asiaan, pelastaa neiti elämän helvetistä ja kenties sillä tavoin hän voisi vapauttaa myös oman kärsivän sielunsa. Ei  kun hetkinen...

Kun McCall huomaa eräänlaisena hyvänpäiväntuttuna tuntemansa teiniprostituoidun Terin (Chloë Grace Moretz) olevan maailmassa jossa kuolema on toivottu pelastus, ei hän voi enää pitää kykyjään väkivallan ammattilaisena piilossa, sillä niiden avulla hän voi satuttamisen ohella myös auttaa ihmisiä kuten Teri. Selkähieronnan sijaan naamahieronnalla. Toki McCall olisi voinut puuttua asiaan jo monta Terin kokemaa lyöntiä aiemminkin, sillä on selvästi tuntenut neidin jo jonkin tovin ja tiennyt mitä hän joutuu kokemaan, mutta kaipa se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Niinpä nyt vedetään erityislaatuisilla kyvyillä koko itämafia matalaksi.

Jälleen yksi isätoimintaelokuva ja tottakai jälleen kerran hienon näköinen, hyvin roolitettu ja toimintaosuudet kulkevat loistokkaasti. Joten sinänsä en suuremmin mene The Equalizeria haukkumaan, onhan kyseessä siis erittäin viihdyttävä toimintaelokuva jossa supercool karismaattinen sankari näyttää kilinkellit ja niiden monimuotoiset murskaustavat pahiksille joita rakastaa vihata. Oikeastaan ainoa mistä olen pettynyt on se, että tästäkin piti tehdä taas yksi Taken. Tottakai McCallin hahmo on täysin sopiva juuri tälläiseen elokuvaan, mutta mielestäni on erittäin suuri menetys ettei koetettu tehdä toimintaelokuvaa ilman niin näkyvää fyysistä murjontaa, vaan oltaisiin panostettu enemmänkin juuri siihen Woodwardin McCallin luomaan mielikuvaan kaiken voittavasta hahmosta jonka ei tarvitse tehdä sitä nyrkkejä nostamalla. Etenkin kun Washingtonista olisi näyttelijänä kantamaan elokuva ilman Takeniakin. Tuosta erinomaisena osoituksena puhe valinnanmahdollisuudesta jonka hän pitää Marton Csokasin esittämälle pahispomolle.

No, nyt The Equalizer kuitenkin on mitä on ja sillä hyvä. Ja tarkoitan ihan hyvä.

Vaikea tästä kuitenkaan on keksiä mitään erityistä sanottavaa. Tai ainakaan siitä että mitenkö tämä todellisuudessa erottuisi jo tämän lajityypin luomasta normaalista hyvästä tasosta. Onhan tämä toki nyt sieltä hieman synkemmästä päästä, jonka vuoksi väkivaltakohtaukset ja yleistunnelma ovat sadistisemmat kuin mitä se keskitie perinteisesti tarjoaa ja esimerkiksi sieltä puolelta löytää hetkittäin jotain synkän positiivista eroa McCallin hahmosta verrattua muihin kaltaisiinsa, sillä pariin otteeseen hänen suorittamat iskunsa lähentelevät niin väkivaltapornoa, että sitä melkein pyytää miestä hellittämään otetta kurkusta. Joskaan Equalizer ei selvästikään pyri mihinkään elirothmaiseen mässäilyyn, vaan perustelee asenteensa ympäröivän todellisuutensa vaatimuksilla.

Mutta kuitenkin, askel rankempaan suuntaan ei muuta sitä, että olemme siltikin hyvässä peruslaadussa kuin missään parin tunnin jälkeen tuntuvassa pitkäaikaisemmassa vaikutuksessa.

Hyvässä peruslaadussa.

Hyvä.

Ai niin, tämä ei ole mikään negatiivinen kommentti, mutta onhan se jo jotenkin huvittavaa kuinka jokaisessa tälläisessä elokuvassa on lopussa sellainen supercool puolihidas kohtaus jossa sankari kulkee myöskin supercoolin musiikin tahdittamana pois päätettyään tehtävänsä. Vähän sellainen en katso takanani olevaa räjähdystä-kohtaus, mutta yleensä ilman räjähdystä ja sen sijaan jo kuolleiden meren ylittäminen. Sellainen badassismin korostus aiheuttaa kyllä fuck yeah!-fiiliksen, mutta kuinka monta bad assia mahtuu yhteen kuplavolkkariin?

Tähdet: ***

The Equalizer

John Wick (2014)

John Wick (Keanu Reeves) koettaa jatkaa elämäänsa vaimonsa menehdyttyä ja siinä parhaana apuna on koira, jonka kuolettavasti sairastunut rakas antoi pitämään mies ehjänä.

Eräänä päivänä Johnin ollessa ajelulla koiransa kanssa, kohtaa hän pikkunilkkejä jotka haluavat miehen auton, hyvällä taikka pahalla. Jälkimmäisen toteutuessa pikkunilkit aivan kiusallaan tappavat koiran, jolla siis on Johnille suurempikin merkitys kuin vain halattavan lemmikin asema.

Johnin ärsyttäminen varsinkin tällä tavoin on suurempi virhe kuin nulikat osasivat arvaakaan, sillä hän nyt sattuu olemaan eläköitynyt ammattitappaja ja tunnetusti paras alallaan. Ei siis tule yllätyksenä, että John palaa ainakin toviksi työnsä pariin ja kun John lähtee liikkeelle, niin siinä eivät entisen gansterityönantajan estoyritykset paina mitään.

John Wick on elokuva jonka olisin kaikesta huolimatta katsonut ennemmin taikka myöhemmin, mutta jonka kohdalla ajankohta todellakin oli avoin, vaikka mukana onkin useampia tekijöitä jotka olisivat voineet ajoittaa katselun aikaisemmaksikin. Nyt se tuli katsottua kahdesta syystä:

arviolta viikko takaperin juttelin erään ystäväni kanssa näistä ns. isätoimintaleffoista hänen ostaessaan Liam Neesonin elokuvan Unknown ja sen keskustelun ohessa kävi ilmi, että hänen mielestään paras toimintaelokuva (ilmeisesti koskaan) on Neesonin Taken ja että John Wick on huonompi saman lajin edustaja. Totesin etten suuremmin pidä Takenista, sillä vaikka sen toiminta on tyylikäästi toteutettua ja Neeson on nappivalinta pääosaan, sillä hän ja kaltaisensa näyttelijät jaksavat kantaa liiankin laskelmoituja toimintamyllytyksiä niiden seesteisimpinäkin hetkinä. Mutta jep, Takenin kaltaiset elokuvat luottavat mielestäni liiaksikin siihen, että Neesonin niskalle voi vierittää kaiken, eikä se siksi ansaitse yhtään sen enemmän kunnioitusta kuin yhtälailla laskelmoitu Pearl Harbor. Toki pidän Neesonista huomattavasti enemmän kuin Ben Affleckista taikka Josh Hartnettista, joten mielummin katson Takenin uudemman kerran kuin Pearl Harborin. Joten jos John Wick on tuon ystäväni mielestä huonompi kuin Taken, saattoi se siis olla minun mielestäni parempi.

Toinen syy siihen miksi satuin katsomaan sen nyt (ei kirjaimellisesti nyt) oli, että tuon keskustelun jälkeen katsoin John Wickin trailerin ja vaikka se ei sinänsä ihmeitä esitellyt, kunhan on vain sujuvasti leikattu toimintapätkä, niin se ainakin oli oikealla tavalla fuck yeah-fiilistä nostatttava, että leffa lähti sen innoittamana saman tien katseluun.

John Wick on hiton hyvä toimintaelokuva.

Ei, se on helvetin hyvä toimintaelokuva.

Sinänsä vaikka Reevesin elokuvahistorian ja kauniskasvoisen imagonsa vuoksi häntä ei kenties laske sinne isätoimintaelokuvien isähahmoksi, niin kyllä tämä samaan sarjaan Takenin kanssa kuuluu. Ja jos haluaa nähdä, että kyllä Reevesilläkin on mahdollisuuksia olla se "isä", niin iän voi huomata katsomalla Street Kingsin, jossa se tulee melkeinpä shokkina esille vertaillessa häntä leffan ns. keltanokkaa esittävään Chris Evansiin:

Uskokaaa pois, itse elokuvan aikana se ero näkyy silmiinpistävästi. Komea mies Reeves silti edelleen on ja tottakai näyttää nuoremmalta kuin minä. Se paskiainen!

No kuitenkin, John Wick on siis sinänsä samaa sarjaa Takenin kanssa, että molemmissa on loppujen lopuksi samanlainen ylivertainen, kovasti pelätty/arvostettu (anti)sankari joka kulkee eräänlaisena kaiken menettäneenä koston enkelinä ja vastustajat ovat kaikista ilkeistä puheistaan huolimatta vain pelkkää uhoa, sillä mikään, ei edes kuolema voi estää tätä ammattilaista. Kun vielä molemmat näyttävät hemmetin hyviltä, ovat toteuttaneet toimintakohtaukset parhaimmalla mahdollisella kyvyllä ja molemmissa on useita monologeja joissa korostetaan päähenkilön voittamattomuutta niin sitä voisi sanoa, että lienee enemmänkin makuasia pitääkö esimerkiksi Takenista enemmän kuin John Wickista, sillä kyllä molempien pitäisi enimmälti osin kelvata toisesta pitävällekin. Itse kyllä pidän John Wickista huomattavasti enemmän ja uskallan myös väittää, että se on muutenkin parempi elokuva. Osittain se johtuu siitä, ettei se tunnu laisinkaan jarruttelevan kuin vetääkseen henkeä iän ja reuman, tms. vuoksi ja vaikka Neeson sopikin fyysisen superagentin rooliin kuin käsi oikean kokoiseen hansikkaaseen, niin mitä liikunnallisempi toimintakohtaus on kysymyksessä niin sitä luontevampi Reeves on vertailussa. Kuitenkin pois lukien pääosan esittäjä, onnistuu John Wick myös paremmin rytmittämään kulkunsa, jonka vuoksi se osaa olla hengästyttävä ilman mitään stobovaloleikkauksia (jokainen toimintaosuus on kaunista tanssia kun Collateralin yökerhoammuskelu) ja osuva sykkivä musiikki vain korostaa toimintatanssin harkitsevuutta, ja mikä hienointa, jokainen pidetty puhe siitä kuinka voittamaton John Wick on on ehdottomasti perusteltu, mutta silti hän pidetään hahmona joka myös saa iskuja osakseen, eikä siten kuitenkaan tunnu aivan aivan täysin pysäyttämättömältä. Pahaa siis pelkään, ettei tuleva kakkososa onnistu enää tuon jälkimmäisen hyvän kohdalla ja täten vaikka sekin varmasti on sujuvaa toimintaa, niin tarkin osuma jää taatusti tämän elokuvan toteuttamaksi.

Ehkä se silti lopulta kuitenkin on vain makuasia nauttiiko kenties usein tarpeettomastikin mainitsemastani Takenista enemmän, mutta...

John Wick on hiton hyvä toimintaelokuva.

Ei, se on helvetin hyvä toimintaelokuva.

Ei mitään ihmeellistä, vain todella, todella hyvin tehtyä toimintaa.

Ja Keanu Reeves osoittaa edelleen näyttävänsä supercoolilta mustassa:

Parran hän olisi voinut kyllä ajaa.

Lopullisen niitin sille, että John Wick on se helvetin hyvä elokuva löytää siitä, että sivuosassa on David Patrick Kelly. sillä oli elokuva mikä tahansa, on hän aina plussaa.

Niin ja hei, kuka muka ei hymyillyt kuin idiootti sen lopun koirakohtauksen ansiosta. Katson sinua herrarouva Mörökölli.

Tähdet: ****
John Wick

Motha fucker. You shot me in the ass.

On aika taas esitellä elokuva sun muu-hankintoja, kun edelliskerrasta lienee jo jotain kuukauden päivät?

Samaa tuttua huttuahan se edelleenkin on ja jälleen kerran aikamoisella määrä korvaa laadun-ladulla hiihdellään taas, paitsi että siellä on joukossa muutama niin laadukas teos, että ne pelkästään kenkivät kaikki Van Helsingit ojaan. Totutusti läjä koostuu verkkokauppa- ja kirppisostoksista ja ihan noin vain tutuilta saaduista, joita nyt onkin aika reippaasti sillä päälle parikymmentä elokuvaa on saatu lahjoituksina kavereilta jotka ovat olleet karsimassa valikoimaansa ja kysyivät olisinko halukas ostamaan joitakin elokuvia. Sanoin en, mutta voin kyllä ottaa vastaan. Pääosin ei siksi, että kuten yleensä ne elokuvat joista kaikki haluavat eroon ovat niitä joita kukaan ei halua ottaa (no mutta hei, Van Helsing).

Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, elokuvalevyjen suhteen olin eniten innoissani löytäessäni jälleen yhden 4 great movies on 2 dvd's-kokoelman (eli tuo ensimmäisessä kuvassa toinen oikealla alhaalla oleva Psychological Thriller Movies), vaikka se nyt sisältääkin kaksi minulla jo ennestään olevaa ja vain yhden jota en ole aiemmin nähnyt.

Niin ja nyt voi sanoa ettei ainakaan videokasetteja ollut ylihnnoiteltu, sillä ne olivat kukin 5 senttiä kappaleelta. Luonnollisesti jouduin maksamaan ne 50 euron setelillä, mikä on aina suositeltavaa. Etenkin heti aamulla kun liikkeen ovet ovat vasta auenneet ja vaihtorahaakin on kertynyt runsaasti.

Lukemista löytyi muutaman ankkakirjan ja yhden Älli ja Tälli-albumin verran, joiden ansiosta Ankkojen maailmanhistoria-sarja on yhtä vaille kokonainen ja Älli ja Tälli-sarjakin lähes täysi.

Pitkästä aikaa löytyi useampi levyllinen mieluisaa musiikkiakin ja älkää antako Poptori-merkin taikka Humperdinckin viiksien hämätä, sillä There Goes My Everything on erittäin mainio kokoelma. Siis jos pitää sellaista lempeästä petimusiikista.

Tuo Acid Jazz-kokoelma on sisältönsä puolesta miellyttävää kuunneltavaa, mutta ärsyttää että sen smooth jazz-sisällöstä käytetään acid-titteliä. Toki useampi tuon kokoelman yhtyeistä on lajityypitelty musiikkinsa puolesta sellaiseksi, mutta jos Brand New Heavies on se eniten "acid", niin termi on yhtä oikeasssa kuin jos Rage Againt the Machine luokiteltaisiin nu metalliksi.

He jotka ovat lukeneet tätä blogia kauemminkin tai muuten vain tuntevat allekirjoittaneen tietävät taikka sitten eivät, että minä diggaan syntikkamusiikista ja hyllyistäni löytyy aikamoinen pino kaikenlaisia syntikkakokoelmalevyjä jotka olivat joskus ihan 90-luvun alussa kuumaa kamaa aina urheiluruudun tunnaria myöten (tai tarkemmin muistaakseni raviosuuden kohdalla). Joten en luonnollisestikaan edes harkinnut tuon Greatest Synthesizer Hitsin väliin jättämistä.

Huvittavasti se on Star Inc.-nimellä toimivan Ed Starkinkin kokoelma ja silloin kun nuo syntikkalevyt olivat tv:stä tuttu hittituote, niin jos ne eivät olleet Gino Marinellon levyjä niin ne olivat juuri Starinkin.

Seuraavassa kuvassa ylemmät levyt ovat Starinkin ja alemmat Marinellon, joskin kyllä ne Starinkin tapaukset olivat ehdottomasti tunnetumpia ja kukaan ei oikeasti tuntunut tietävän etteivät enimmäkseen covereista koostuneet levytykset olleetkaan Vangeliksen, Jarren, Moroderin ja kumppaneiden aikaansaannoksia vaan jonkun kukaliestarinkin soittamia.

Minulla on myös muutama niistä televisiossakin aikoinaan mainostetuista Synthesizer Greatest-kokoelmista joissa oli kaikissa coolit avaruudelliset kansikuvat, mutta vaikka Starinkin fanisivut listaavatkin ylpeästi juuri ne hänen diskografiaansa niin itse levyistä sen tiedon löytäminen edellyttää suurennuslasin avustusta, sillä sen verran pikkupräntillä se mainitaan. Mikä johtunee varmasti siitä, että haluttiin antaa mielikuva kappaleiden olevan originaaliesityksiä, taikka sitten kuten aika monessa muussakin tapauksessa on käynyt ilmi, niin osa onkin ja osa tälläisen Starinkin coveroimia sävellyksiä. Minkä vuoksi minulla siis saattaa olla enemmänkin Starinkin jälkiä levykokoelmassani, mutta en vain ole huomannut sitä.

Huvittavasti noita kuvassa olevia kokoelmia ei mainita Starinkin fanisivustolla, vaikka niissä sentään on kansissa miehen Star Inc.-logo.

Enkä nyt ole liikkeellä tarkoituksena dissatakseni Starinkia siitä, että hän myy levyjä harhauttaen ostajaa, sillä ihan hyvin ja ajoittain hämäämään yksi yhteen hän kappaleet esittää, jolloin ne ovat varsin miellyttävää kuunneltavaa. Pidän myös äijää nokkelana siinä suhteessa, että hän puski ison kasan syntikkakokoelmia ulos ja ne kaikki pyörivät samojen Oxygenejen ja Midnight Expressien ympärillä, jolloin hän sai myydyksi samat kappaleet uudestaan ja uudestaan. Lisäksi Starink pisti joukkoon aina pari omaakin syntikkakappalettaan ja pääsi tällä tavoin suurnimien kuten Vangeliksen ja Edgar Froesen joukkoon. One of us!

Viidakkokuume (Jungle Fever, 1991)

Viidakko-Joe (Wesley Snipes) on hoidettavana viidakkosairaalassa, jonne hän joutui koska tsetsehyttyskärpänen pisti häntä viidakossa ja aiheutti malarian.

Viis tähtee!

Tai...

Flipper Purify (Wesley Snipes) on arkkitehti, mutta sillä ei niinkään ole merkitystä, sillä ammattia tärkeämpi seikka on siinä hän on tummaihoinen, ts. afroamerikkalainen, mutta senkään vuoksi ei olisi tarvinnut mainita miehen ammattia, joten unohdetaan se mitä Flipper tekee työkseen. Siltikin Flipperin avuksi työpaikalle saapuu uutena toimistotyöntekijänä italialainen (ts. valkoihoinen) Angie (Annabella Sciorra,) josta mies ei ole kovinkaan iloinen sillä hän nimenomaan pyysi tummaihoista avustajaa. Tajusitteko, tumma ei hyväksy vaaleaa? Vau, radikaalia!

No kuitenkin, Angien perhe ja ystäväpiiri koostuu siis porukasta jotka syövät spagettia ja lihapullia, ja suuttuvat jokaisesta asiasta, jolloin ilmoille lentää jatkuvasti lauseita kuten "shutthafukap!" ja "fogetaboutit!" Angie siis edustaa duunariluokkaa ja vieläpä valkoista sellaista, kun Flipper omine posseineen on urbaanin menestystarinan mallioppilaita ja näin ollen he ovat muka kuin yö ja päivä. Tottakai he rakastuvat ja ongelmia rupeaakin tuottamaan juuri sellaiset asiat kuten ihonväri, kulttuuri ja yhteiskunnallinen asema/maine. Joista jälkimmäisen kohdalla Flipperillä on ongelmia jo narkkariveljensä Gatorin (Samuel L. Jackson) vuoksi ja nyt lisäpulmia tuo siis rakkaus. Sitä kovasti tahtoisi ettei mikään voi tulla kahden ihmisen tunteiden väliin, mutta kyllä sitä aina väkisin antaa hieman ulkoisten asioiden tulla tielle ja kun samassa kaupungissakin voi elää eri maailmoissa on vielä vaikeampi kuunnella vain itseään. Jos se nyt edes on rakkautta, eikä vain irtosuhde.

Niin ja kun on aviossa kannattaa ehkä odottaa kunnes ei ole.

Hyvä Stevie Wonderilla kuorrutettu soundtrack, elävää sujuvasti esitettyä dialogia ja asiapitoinen, kantaaottava mutta ei missään nimessä kuiva tarina ja nyttemmin katsottua hyvä muistutus parista asiasta ja siksi jopa hieman masentavakin muistuma siitä, että kyllä Snipes osaa uskottavasti kantaa draamaelokuvaa (tosin todettakoon, että tässä on kovassa äänessä sen verran moni henkilö, että hetkittäin jopa Snipesin päärooli vaikuttaa sivuosalta) ja Leella tuntui ennen olevan oikeaakin sanottavaa, eikä mieleen tullut vain vanhan miehen pois nurmikolta-kiukuttelu, kuten se valitettavasti tuntuu nykyisen tekevän. Tämä siis silloin kun mies koettaa tehdä poliittisesti kertovaa elokuvaa, eikä niinkään niitä enemmän viihdealttarin suuntaan kurottavia teoksia (esim. Inside Man, Oldboy).

Miettiessäni mitä Viidakkokuume on nyt taikka silloin on se edelleenkin erittäin suositeltava kevytdraama ihmisten eroista sekä osoituksesta ettei niitä ole kuin mielikuvituksessa, ja että nyttemmin hieman otettaan menettänyt Lee oli ansaitustikin 90-luvun alussa yksi kuumimmista ohjaajanimistä (vuodesta 1989 ainakin vuoteen 1992 lähes täydellisyyttä). Samperin huono näyttelijä hän on, mutta loistava henkilöohjaaja (no, ei niinkään itsensä kohdalla), jota on kyllä aikalailla vieläkin, mutta kunhan vain siihen vielä yhdistettäisiin edelleen sama palo kuin 90-luvun alussa.

Osa Viidakkokuumeen kulttuurikuvauksesta ja ihmistyypeistä oli jo vuonna 1991 hieman nolostuttavan kliseistä, mutta jos italiaanot jotka verkkareissaan kuuntelevat räppiä kelpasivat Jim Jarmuschille vielä vuonna 1999, niin fogetaboutit!

Tähdet: ****
Viidakkokuume

Gallowwalkers (2012)

Eräänlaisessa häivähdyksen verran psykedeelisessä steampunkahtavassa villissä lännessä (ajattele kömpelöä Jodorowsky-fania tekemässä Wild Wild Westia. Plus verta) pyssysankari Aman (Wesley Snipes) kulkee kirous yllään. Tai no, se kirous tuntuu kyllä kohdistuvan koko ihmiskuntaa kohtaan ja Aman vain sattuu velvollisuudentunnossaan olemaan hän joka koettaa kampailla vastaan. Jotain siellä on sellaista, että Amanin äiti oppi jotain kuolleiden maailman salaisuuksia eikä suostunut luopumaan lapsestaan kun aika koitti ja aikuisen Amanin tyttöystävä raiskattiin, jonka vuoksi mies lähti murhaavalla kostomatkalle ja nyt siis kuolleet nousevat pystyyn eräänlaisina demoneina. Heitä johtaa ihoton ja siksi muilta ihonsa ottava superpaha Kansa (Kevin Howart), ja koska Aman on matkoillaan pistänyt porukkaa hengiltä enemmän kuin tarpeeksi on myös vastassa kiukkuperseitä vaikka kuinka. Vaikka nämä elävät kuolleet eivät nyt tunnukaan olemaan perinteisiä lihansyöjäzombeja, niin pää on edelleenkin heidän akilleenkantapäänsä.

Komeita yksittäiskuvia, tarsemmaista värikorostamista ja vinkkauksia tehdään kaikkeen El Toposta Huuliharppukostajaan (kuvin taikka suorin dialogilainoin). Etenkin Leonet on katsottu, minkä huomaa siitä kuinka Gallowwalkers on täynnä tälläisiä kuvia:

Lisäksi Amanissa on hyödynnetty vahvasti sitä mies ilman nimeä-fiilistä, että kyllä ne enemmän kuin vain silmäniskut ovat selvän tarkoituksellisia. Ei se mitään, sillä etenkin kuvallisesti osa Gallowwalkersista on täyttä nannaa, vaikka kauniiden laajakuvien ohella siellä onkin vastapainona sysirumia tehosteita, puupäätekstiä ja hei please, vaihda alaa-tason näyttelemistä. Mutta westernkliseet yhdistettynä oletettavan tarkoitusellisen hidassoutuiseen demonizombiekauhisteluun tarjoavat jonkin verran veikeitä puolielämyksiä, sillä vaikka joidenkin näyttelijöiden surkea esiintyminen ja muut kömpelyydet aiheuttavat koomisuutta, kuten tekevät myös joidenkin hahmojen vaatetus, niin olen hyvilläni siitä ettei tässä sorruttu mihinkään Evil Dead-hakuiseen slapstickiin ja koetettu peitellä virheitä nopeudella ja sekavuudella (mistä en syytä Evil Deadeja, vaan suurintaa osaa niistä kopioivia elokuvia). Kuitenkin ohjaaja Andrew Gothin tietämys on liiaksi jotain Within Temptationia kuin Fields of the Nephilimia ja siten Gallowwalkers on yksittäisinä hetkinään parempi kuin varsinaisena kokonaisuutena, mutta ainakin se on mukavaa vaihtelua Snipesin ex-ciakommandospecialops-leffoihin. Joskin sitä melkein kehumaani raukeutta ei osata hyödyntää niin etteikö elokuva muuttuisi tylsäksi.

Ja gooteista puheen ollen, tässä minä aikoja sitten jossain täysi-ikäisyyden kynnyksellä:

Tilkkanen El Topoa, vähän Mad Maxia, loraus Leonea ja ämpärillinen Wild Wild Westin sekä The New Barbariansin sekoitusta. Niin ja ilmeisesti jotain bentsokaiinia aivoihin.

Ihoton Kansa muistuttaa Hellraiserin Frankia, ihollinen Kansa puolestaan Hellboy kakkosen Nuadaa, mutta parasta on se, että yksi Kansan alaisista on ilmeisesti Veijari nimeltä Briscosta karannut Ned Zed:

Tähdet: ***
Gallowwalkers

The Expendables 3 (2014)

Barney Rossin (Sylvester Stallone) johtama palkkasoturijoukko jatkaa seikkailujaan ja kunhan ollaan esitelty uusia hahmoja (mm. Wesley Snipes, Antonio Banderas), niin voidaankin paikkojen rikkomisen ohella rikkoa lisää paikkoja ja tällä kertaa pääpaikkana on Mel Gibsonin esittämä ex-kollega ja nykyinen superpahis.

Hetken murehditaan ikää ja elämää, mutta sitten snap, crackle ja pop!

Ex3:n ei ollut tarkoitus olla osana tätä tämän kuun snipesputkea, mutta huomasin tuossa että Snipesini alkavat olemaan lopuillaan ja jos en lähde uusia ostamaan niin jäljellä ovat vain tämä ja kaksi muuta. Ei niin ettäkö olisin säästellyt Ex3:sta jotain parempaa tarkoitusta varten, sillä todennäköisesti se olisi esimerkiksi jonkin stalloneputken sijaan päätynyt olemaan vain yksi irrallinen arvostelu, ei sen ihmeellisempää. Se vain, että ei Ex3 ole sen enempää Snipesin leffa kuin Collateral on Jason Stathamin. Toki Snipes on osa Stallonen tiimiä, mutta niinhän esimerkiksi oli myös Liam Hemsworth, mutta ei kakkososaa voi silti oikein kutsua Hemsworthin elokuvaksi. Kyseessä on hieman kuin glorifioitu cameorooli. Tietenkin Expendablesin kohdalla voi sanoa, että niinhän ne lähes kaikki muutkin roolit ovat ja kukapa oikeasti huomaisi jos Randy Couture, Terrry Crews, tms. vaihdettaisiin johonkuhun toiseen. He ovat niitä hyllynlämmittäjätuotteita joilla kasvatetaan valikoimaa, mutta joilla ei tehdä todellista myyntiä. Tämä ei sanoakseni Snipesin olevan huono taikka mitenkään täysin tarpeeton Expendablesissa, sillä olen erittäin hyvilläni nähdessäni hänet vertaistensa seurassa ja sen kokoluokan elokuvassa jollaisiin hänen toivoisi pääsevän useamminkin, mutta poislukien se kuinka Expendablesin suurin viehättävyys koostuu siihen saadun supergroupin jäsenistä, niin eipä sillä juuri muuta erikoisempaa ole annettavanaan. Viihdyttävää, vauhdikasta toimintaa ja edelleen aivan pirun hyvä musiikki. Mutta kuten jonkin Mortal Kombat- tai Street Fighter-pelin kohdalla sitä on kuitenkin kaikkein uteliain näkemään minkä hahmon voi tällä kertaa avata pelattavaksi. Mikä myös tässä kolmannenkin elokuvan kohdalla aiheuttaa sillä saralla sen, että koska elokuva lähti liikkeelle ajatuksesta saada Stallone, Dolph Lundgren ja muita aikansa sankareita yhteen, niin mitä tuoreempi stara on kyseessä sitä vähäpätöisemmältä/uhrattavammalta hän vaikuttaa. Mistä ei kylläkään kärsi Jason Statham, johtuen siitä että hän on edelleen näkyvämmässä osassa kuin moni muista Stallonen alaisista. Kellan Lutz? Fuck that shit! Mistä puheen ollen, mitä helvettiä Kelsey Grammer tekee tässä porukassa? Frasier on kuin M.A.S.H.:sta karannut:

Mutta koska "vanhat" toimintastarat ja tyylillä toteutettu toiminta on Expendablesin A ja O niin väliäkö sillä jos joukossa on ylimääräisiä raajoja, eikä juonessa ole edelleenkään muuta sisältöä kuin paha pitää potkia pois, kun se toimii niin se toimii ja se toimii edelleenkin. Tottakai se  G.I. Joesta tuttu puolueellisuus jossa pahiksia toki voidaan kaataa kuin heinää, mutta suurimmassa kuolemanvaarassakaan hyviksillä ei ole pelkoa huomisesta alkoi jo kakkosessa puuduttamaan ja on nyt jo vahingossa aivojen käytön aikana esittämässä sietämättömyyden merkkejä, mutta hei, se oli odotettavissakin. Niinpä sitä jaksaa edelleenkin miettiä, että kenetköhän he värväävät mukaan seuraavaan osaan ja sekin siis tulee katsottua kun sellaisen aika koittaa.

Jotenkin arvelen, että kun näissä porukoissa ei ole ollut vieläkään varsinaisia kulttistaroja, niin ketään Marc Singeria, Tim Thomersonia taikka vastaavaa ei ole odotettavissa nelosenkaan kohdalla ja kun miesvoittoisesta tähtisikermästä on jo käytetty lähes kaikki tunnetuimmat elossa olevat toimintatähtinä nimeä tehneet ns. vanhemmat nimet (Seagalia en pidä todennäköisenä, sillä jos ei tähän mennessä niin ei varmaan koskaan), niin melkein voisin uskoa, että katse siirtyy enemmän tälläisiin eräänlaisiin lähimenneisyyden toiminnallisiin näyttelijöihin jotka eivät niminä ole suuresti budjettia kasvattavia (toki näiden Lutzien kaltaisten päivän annoksien ohessa). Siis tuskin Christian Balea, mutta aika mahdollisesti Aaron Eckhart taikka Thomas Jane. Ja koska moni jo esiintyneistä näyttelijöistä linkittyy jollakin tavoin Stallonen historiaan, niin samaa olettaisin nähtävän myös nelosessa. Ray Liotta? Robert Patrick? Kurt Russell?

Naisista voisin uskoa Gina Caranon tekevän vierailun, mutta en usko määrän juurikaan muuttuvan, sillä poikien leikkiähän tämä on ja tyttöbakteereja ei suuremmin sallita.

Mutta jos saisin itse valita keitä olisi mukana ja koska Stallone varmasti lukee tätä sekä ymmärtää lukemansa, niin hopi hopi:

David Bradley (ei ole tehnyt leffaa vuoden 1997 jälkeen, joten en pidätä hengitystäni), Mark Dacascos ja...

no, siinä se nyt kai sitten olikin.

Kyllähän heitä keksisi, mutta pääasia on, että ydintiimi pysyy kasassa (oikeastaan vain Stallone ja Statham) ja Stallone kuitenkin värvää Danny Trejon mukaan, että sama se on keitä minä toivon sieltä löytyvän.

The Expendables on samanlaista kivaa silmäpilkkeellistä toimintaviihdettä kuin ne kaksi aikaisempaakin ja vaikka sitä toivookin jonkinlaista muutosta hyväksi todettuun kaavaan, koska toiston vuoksi tuntuu kuin katsoisi ensimmäistä elokuvaa jälleen kerran, niin kyllähän me kaikki tiesimme jo sen ensimmäisen osan kohdalla, että tälläiseksi se on tarkoitettukin ja sellaisena me oikeasti haluammekin sen pysyvän. Vaikka se tarkoittaakin, että porukka jää aika pahasti toistensa jalkoihin (Jet Li parka).

Seuraavaksi The Expendables in Space: The Return.

Niin ja sitten se tämän kolmososan virheenä pidetty seikka, jonka osaltaan (etukäteisvuodon ohella) väitetään aiheuttaneen elokuvan vaisun menestyksen ja jota Stallone itse on pyydellyt anteeksi, luvaten ettei samaa virhettä tehdä enää vastaisuudessa: väkivallan kesyyntyminen ja etenkin veren vähyys.

Ihan tosi hei, tämä on Transformers ihmisillä ja jokainen tietää ettei sellaisissa elokuvissa lyönnit satu eikä veri valu vaikka kuinka juliarobertsuu-mittakaavan haava ammottaisi keskellä päätä. Se ettei taivas värjäänny punaiseksi ei vaikuta tämän elokuvan toimintatyyliin millään lailla ja vaikka aiemmistakin vaihdettaisiin veri kännyköihin (pahuksen Spielberg!) ei se vaikuttaisi niihinkään. Se olisi edelleenkin sellaista konsolipelikamaa jossa loppupomo vaatii osakseen miljoona turbonappilyöntiä ja veripaltun sijaan hän katoaa välkkyen pois. Ei Ex3: menestys ollut verestä riippuvainen, vaan sen vaisumpi vastaanotto johtui kenties vain siitä, että kaikki luulivat menneensä katsomaan uusintaa ja tuumivat että miksi siitä pitäisi maksaa uudestaan.

Muuten, olisihan se aika siistiä jos sieltä luodinreiästä suihkuaisi puhelimia punasolujen sijaan.
Skelefon.

Tähdet: ***
The Expendables 3

Nouseva aurinko (Rising Sun, 1993)

Japanilaiset ja karaoke:

Ja sitten siihen vähemmän merkitykselliseen asiaan, eli itse tarinaan.

Jenkkilässä sijaitsevan japanilaisen teknologiayrityksen hulppeassa pilvenpiirtäjässä tapahtuu korkeamman luokan ilotytön murha, joka ikäväkseen keskeyttää meneillään olevat bileet ja niinpä paikalle kutsutaan poliisi Webster (Wesley Snipes). Edessä odottaa kulttuurimuuri jonka murtamiseksi apuun noudetaan hankalana yhteistyökumppanina pidetty viranomaiskollega John Connor (Sean Connery) ja kyllä, kyseessä on se sama John Connor joka myöhemmin johtaa ihmiskunnan kapinaa koneiden hirmuvaltaa vastaan. Mitä? Ei sama mies? Miten niin ei, katsokaa nyt itsekin:

No, no, no, no. You gotta listen to the way people talk. You don't say "affirmative," or some shit like that. You say "no problemo." And if someone comes on to you with an attitude you say "eat me." And if you want to shine them on it's "hasta la vista, baby."

No kuitenkin, Johnin apua tarvitaan koska hän on japanilaisen kulttuurin ekspertti ja tietää miten arvovaltaisia ihmisiä tulee kohdella. Tämä siis tarkoitaa, että kun muut käyttäytyvät ylimielisen moukkamaisesti, niin John puolestaan korjaa asian huutamalla ja rähjäämällä kuin heikkomielinen.

Alkaa kuitenkin vaikuttamaan siltä, että John on hieman liiankin hyvää pataa suurinpiirtein jokaisen mahdollisen japanilaisen kanssa ja on siten epäluotettava, mikä on ajatus joka nousee tutkimusten hitaudesta turhautuvan Websterin mieleen. Siinäkin vaiheessa kun ilmiselvä syyllinen saadaan räjäytettyä hengiltä, ei kaikki olekaan selvää. Kaikki lahjovat kaikkia, kaikki pettävät kaikkia, kaikki suojelevat kaikkia, kaikki ovat rasisteja mutta eivät kuitenkaan ja kaikki on silkkaa Rikospaikkana Presidiota.

Mitä opin japanilaisesta kulttuurista?

Karaoke on fantsua, iäkkäät bisnesmiehet tykkkäävät nuorista tytöistä ja kenkiä ei saa pitää sisällä.

Nouseva aurinko on juuri sellainen elokuva jollaista perussuomalainen tyämies kutsuu hyväksi, miettimättä oikeastaan että miksi niin on. Onhan siinä tutut, hyvät näyttelijät, kelvollinen rikostarina joka on olevinaan yllättävä, mutta ei onneksi todellisuudessa haasta katsojaa arvuuttelemaan syyllistä ja vaikka eksotiikkaa tarjoillaankin, niin luojan kiitos tässä puhutaan amerikkaa. Jaa-a, mutta Nouseva aurinko on myös elokuva jollaisen näkee joka ainoa kerta kun katsoo mitä tahansa kyttäsarjaa joka ei pääosin kallistu huumorin puolelle (bye bye Castlet ja kumppanit). Ei tämä huono ole, mutta juuri se haasteen puute tekee elokuvasta miljoonatsiiljona kertaa nähdyn jo ennen kuin sitä katsoo ensimmäistäkään kertaa ja etenkin hahmovalikoimansa puolesta olisi ollut tarpeen kokeilla kepillä jäätä, vaikka se jää nyt sattuisikin olemaan jo etukäteen tiedettyä teräsbetoniadamantiumia. Tokkopa Connery olisi suostunutkaan vaihtamaan rooleja Snipesin kanssa, sillä eihän sellainen kävisi pirtaan että hän olisi tarinan hölmöläinen ja tuollainen nulikka kultturelli intellektuelli, sillä näyttelinhän minä suurella uskottavuudella espanjalaistakin, joten japanilaisen kulttuurin tuntijaksi sovin kuin pää pipoon joka on sopivan kokoinen.

Uskokaa tai älkää, mutta Showdown in Little Tokyon vastaavien roolien eräänlainen "kääntö", jossa herramunjee!, aasialaisvivahteinen näyttelijä Brandon Lee onkin se jenkkitollo, eikä odotettu perintönsä tuntija on ehdottomasti kiinnostavampi. Vaikka Delfiini ei nyt Connerya realistisempi nousevan auringon maan-ekspertti taida mielikuvien perusteella ollakaan, niin ainakin näiden duo'jen kohdalla Lundgrenin pistäminen siihen rooliin on hivenen mielikuvituksellisempi ratkaisu kuin Connery vastaavassa osassa. Connery ei suorita osaansa mitenkään juosten kusten, mutta ei tuo hahmoonsa mitään muuta kuin sen pakollisen vanhemman oikeudella-osansa ja näin ollen olisin oikeasti mielelläni nähnyt hänen ja Snipesin vaihtavan paikkaa.

Mikään Nousevassa auringossa ei kuitenkaan ole varsinaisesti sillä tavalla vialla etteivätkö ne tyämiehet (ja tyänaiset) olisi oikeutettuja kutsumaan katsomaansa elokuvaa hyväksi, sillä Connery, Snipes, Harvey Keitel, Cary-Hiroyuki Tagawa, Tia Carrere ja muut suoriutuvat rooleistaan odotetun hyvin, juoni on ehkä aika peruskauraa, mutta ainakin aamupuuroksi kelvollista ja kokonaisuus kuvineen sekä äänineen on sopivan viihdyttävää jännäriä. Ihan niin kuin mikä tahansa Bonesin jakso. Mutta se on hyvä vain ollen varmaa, tasapaksua poliisitrilleriä (kuten aiemmin mainitsemani Conneryn Rikospaikkana Presidio) ja kun sellaisen on nähnyt jo Nousevan aurinkon kantta lukiessaan, ei se enää oikein riitä muuhun kuin kommenttiin:

"on se ihan ok."

Ei kenties mikään Rising Sean, mutta istuu sentään tukevasti.

Nousevan auringon takana olevan Michael Crichtonin mukaan John Connor oli kirjoitettu Sean Connery mielessä, mutta oliko siinä kirjassa todellakin kohtaus jossa golfataan, tai muita tilanteita joissa puhutaan kolopallosta, sillä se vaikuttaa joltain jonka tunnettu golfpähkinä-Connery olisi itse puskenut mukaan.

Mutta vieläkin mainiompi "typecasting" kuin pistää Connery golfaamaan on se, että Steve Buscemi esittää hahmoa nimeltä Näätä. 

Tähdet: ***
Nouseva aurinko

Game of Death (2010)

CIA:n asiamies Marcus (Wesley Snipes) työskentelee murhaavaan tahtiin ja on nyt median sellaiseksi leimaamana pakosalla, tunnustaen syntejään papille (Ernie Hudson). Marcus kun oli soluttautunut tuhman asekauppiaan, herran Smithin (Robert Davi) joukkoon pistääkseen hänet ja tämän isoja pahoja temppuja tekevän yhteistyökumppanin, bisnessika Redvalen (Quinn Duffy) päiviltä. Apunaan Marcusilla olivat tappajakollegat, rauhallinen Zander (Gary Daniels) ja masentunut itkupilli Floria (Zoë Bell), mutta kuinka ollakaan juuri nämä kaksi päättivät muuttaa tehtävän perinteiseksi rahavarkaudeksi, kohteena ne Smithin ja Redvalen kaupan fyffet. Smithin sydänkohtaus hankaloittaa tilannetta koska...

en oikeastaan tiedä miksi, sillä Zander ja Floria vähät välittävät Smithin hengestä, sillä haluavat vain ne rahat ja Marcusin oli tarkoitus kylmettää hänet. Toki voidaan sanoa, että ilman Smithia he eivät olisi päässeet Redvalen luokse, mutta se kuulostaa keksityltä syyltä ottaen huomioon miten surkeasti hommat luistavat Smithin läsnäollessa. No kuitenkin, Marcus päätyi siis kamppailemaan kavereittensa kanssa ja sehän se pääasia on.

Olisi mielenkiintoista tietää millainen tämä olisi ollut jos alunperin ohjaajaksi tarkoitettu Abel Ferrara olisi  pysynyt ohjaksissa, sillä poislukien mukana olevaa ripittäytymistä vaikuttaa tämä kuitenkin tarinallisesti hieman enemmän Burn Noticelta kuin Pahalta poliisilta ja on taatusti alusta saakka tarkoitettu toiminnalliseksi elokuvaksi, joka taas on jotain jota on vaikea nähdä Ferraran tekevän. Samapa tuo.

Hemmetin cool musiikki, CSI: Miami-väritys ja nykysnipesille harvinaisen tasavahvat toimintapuolen vastanäyttelijät lupaavat aika paljon, mutta joitakin hiton hyvin rullaavia ammuskelu- ja lähitaistelukohtauksia lukuunottamatta Game of Death on kokonaisuutena hyvin tavanomainen kollegat pettävät agentin ja hän voittaa kaikki-kertomus, ettei sillä saralla tehdä mitään ihmeellistä. Toimintakohtausten välillä ei siis oikein jakseta pitää jännitettä yllä, vaan laiska rytmitys yhdistettynä kliseedialogiin alkaa nopeasti pitkästyttämään ja valitettavasti ajoittain ne toimintakohtauksetkin kompuroivat syystä, että jostain syystä vauhdikasta tanssia on pitänyt pilata kuvakikkailulla joka näyttää suoraan sanoen rumalta. Se muistuttaa niistä alkuaikojen musiikkivideoista joissa piti kokeilla jokaista videokameran nappulaa, vaikka suurimmassa osassa lukikin: mätämuna.

Kuitenkin, Snipes, Daniels ja Bell ovat cooleja (joskin hieman ärsytti kuinka vähäiselle osalle Bellin toiminta jäi, kun neiti iskettiin lattiaan liiankin usein ja helposti), osa kamppailukohtauksista aiheuttaa hymynaamaista jei!-fiilistelyä ja musiikki todellakin sopii toiminnan taustalle. En nyt äkkiseltään löytänyt musiikkipätkää esitettäväksi, eivätkä tubesta löytämäni muutamat kohtausklipit riitä sen osoittamiseen, mutta kyseessä on sellaista takapuolta liikuttavaa funkya rautalankatwangia. Kielen päällä onkin hyvä esimerkki vastaavasta, mutta paljonpa se siellä teitä tai minua hyödyttää.

Game of Death on niitä elokuvia joissa on eräänlainen pilottijaksofiilis, jonka vuoksi se tuntuu hieman alulta jossa vasta esitellään päähenkilöt ja siten olettaisi näkevänsä agenttisankarin seikkailuja tulevaisuudessakin.

Tähdet: ***
Game of Death

The Marksman (2005)

Venäjällä tuhmalla kenraali Egorilla (Dan Badarau) on ydinase ja nyt hän on sotilasmiehineen vallannut ydinvoimalan, joten ydintuho uhkaa varmaankin tuplasti. Jenkkien on siis puututtava asiaan ja lähetettävä Stanley Goodspeed (Nicolas Cage) tunkeutumaan laitokseen ja purkamaan...

okei, ei nyt sentään, mutta jos Egorin (joka on itse elokuvassa nimellä Igor) toimissa ei vielä näe viittauksia The Rockiin, niin vähintään The Marksmanin hyvin vahvasti sieltä lainaava musiikki tunkee vankilasaaritarinaa mieleen.

Kuitenkin, lonewolfsuperkommandokapteeni Maalari (Wesley Snipes) on lähdettävä epäluuloisen tiimin kera matkaan ja purettava reaktori ennen kuin se vetää homerit:

Woohoo!

Woohoo todellakin, sillä se purkaminen tarkoittaa että merkataan paikka ja sitten pommikoneet voivat possauttaa koko voimalan tuusannuuskaksi. Katsokaas kun ilman ristin vetämistä seinään se ei onnistu, koska ydinvoimala käyttää ilmeisesti Predatorin häivetekniikkaa ja valoa taittaen katoaa usvaan. Joo, se kuulostaa oikealta.

Maalarin historiassa on väärän kohteen maalaus, jonka vuoksi uudet tiimitoverit eivät luota häneen ja vähättelevät miehen kykyjä, vaikka juuri äsken koulutuksen yhteydessä näimme kuinka Maalari liikkui yössä kuin ninja ja päihitti ylemmyydentuntoiset kollegansa vaivatta, esittäen siis kyvykkyytensä juuri sitä epäileville. No, nämä mestarisotilaat jäävät vangeiksi ja se on tietenkin Maalarin yksinoikeus pelastaa vaikka samalla koko maailma.

Ne The Rock-fiilikset karisevat matkan varrella, mutta valitettavasti COD-fiilikset ottavat niiden paikan.

Ihan siedettävä liukuhihnatoimintaelokuva jossa plussana, hieman koomisenakin sellaisena on puitteisiin nähden turhankin mahtipontinen musiikki. Kun kerran syö mäkkärissä rasvapurilaista odottaa kuulevansa paikan ambiessia luomassa jotain Happoradiota, ei Holstin Mars, the Bringer of Waria.

Siispä aika köyhän näköinen ja oloinen elokuva, mutta kelpaa taustahälyksi. Ja onhan siellä parisen mainiota kohtausta jossa Snipes sniperoi.

Tähdet: **
The Marksman

7 Seconds (2005)

Wesley Snipes on taas jokin ex-erikoisjoukkojen ex-erikoismies tai jotain ja tapahtumapaikkana Romania, josta Pink Floydkin teki aikoinaan biisin:

"Romania, get back

I'm all right Jack keep your hands off of my stack

Romania, it's a hit"

Ja nyt kun Snipes on se ex-hyvis, on romoney kohteena hänen ollessaan nyk. pahis. Tai no pahis ja pahis, hän toki on varas joka on koostanut jenginsä ex-kollegoistaan, jotka siis ovat nyt myös nykyisiä kollegoita, mutta tässä tapauksessa hän on siltikien se kertomuksen hyvis.

No kuitenkin, Jack (Wesley Snipes) siis johtaa Heatista lainattua varasjoukkoa Romaniassa

ja ex-erikoisjoukkotaidoillaan he varastavat miljoonien edestä rahaa. Samalla keikalla Jack saa haltuunsa panssaroidun salkun jonka kaikki muutkin tuntuvat haluavan. Niinpä siellä on romanialaiset kytät, venäläismafiosot, lomalla oleva brittisotilaspoliisi Kelly (Tamzin Outhwaite) ja aika varmasti Benny Hillkin juoksi siellä sukkanauhatyttöjen perässä, sillä ainakin samanlaista nopeutettua koomista hysteriaa 7 Seconds sisältää enemmän kuin tarpeeksi. Jack päätyykin salkun kanssa pakosalle ja sitten myöhemmin taistelemaan suurinpiirtein kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja vastaan. Ei hätää, sillä Jack vain katsoo ja pahikset lentävät mukkelis makkelis.

Tulin tänään siihen tulokseen, että puhveli on mitä mainioin sana.

Hölmö ja siksi varsin hauska eurotrashtoimintaleffa. Koko elokuva tuntuu siltä kuin sitä katselisi väärällä nopeudella (näin ei siis ole), sillä toimintakohtaukset ovat toteutettu sen verran sekavasti ja vikkelästi ettei tolkku pysy laisinkaan mukana. Kaaosta lisäävät umpitollot hahmot joita hyppii esiin jokaisesta nurkasta ja Snipesin selvä ajoittainen vaikeus pitää pokkaansa kaiken hupsuttelun seassa. Uskon kyllä ettei tarkoitus ollutkaan tehdä mitään ryppyotsaisen vakavaa jurottamista, mutta on taatusti ihan bullshittia ettäkö 7 Secondsin pitäisi olla muka suoranaisesti komediakaan. Joskin sen katsominen ilman naureskelua tulee olemaan vaikeaa jopa hänelle:

Se kuinka tunnin kohdalla elokuva muuttuu pitkässä kidustuskohtauksessa liiankin murjottavaksi (ja katsojalle kiduttavaksi) kielii siitä, että komedia ei todellakaan ollut tarkoituksena, vaan se on tullut silkkana vahinkona mukaan.

On tästä kaikesta se hyöty, että sekoilevan hölmöytensä ansiosta 7 Seconds on viihdyttävämpää katseltavaa kuin mitä se taatusti olisi ollessaan selvinpäin. Erityisesti venäläisgangsteria esittävä Pete Lee-Wilson aiheuttaa ylitsevuotavaa koomisuutta, eikä sitä vain nykivän esiintymisensä ja hassujen mietelauseittensa vuoksi, vaan myös olemalla Mark E. Smith:

Tähdet: ***
7 Seconds

The Detonator (2006)

CIA:n ja monen muun agentuurin ihan paras asiamies Sonni (Wesley Snipes) matkaa Bukarestiin suorittamaan uransa vihoviimeistä tehtävää. Kunhan tämänkertainen hintahtavan asekauppiaan rooli on vedetty läpi, niin ei enää enempää tappamista ja vaaratilanteita. Mutta jotta niille leppoisille eläkepäiville päästäisiin on ensin tapettava nämä tyypit tässä ja sitten myöhemmin muutama lisää.

Kuolemaa onkin viljeltävä kun vastassa on Romanian Donald Trump, tosi tuhma bisnesmiljonääri Bostanescu (Tim Dutton), joka Vlad Tepesin ihannoinnin ohessa löytää aikaa joukkotuhoterrorismille tai jotain sellaista. Pienenä kompastuskivenä Sonnin mylväisyllä on se, että hänen käsketään keskeyttää hommat ja palata kotiin, samalla tuoden murhaoikeudenkäyntiä varten taatusti viaton Nadia (Silvia Colloca), joka ei sitten millään tavalla liity Bostanescu-ongelmaan paitsi tietenkin siten että liittyy täysin. Mitään Luotikujan kaltaista sarjatulta ei ole odotettavissa, vaan pikemminkin sellainen pieni tussahdus musketista, mutta hei, ainakin taas omat pomot purevat.

Saippuateline näyttää onnelliselta:

Pari varsin mallikkaasti rullaavaa toimintakohtausta ja...

no, siinä se nyt sitten oikeastaan olikin.

Kyseessä ei ole mikään sysip*ska tekele, kunhan vain on suoraan videolle-elokuvaksi tyypillinen suoraan videolle-elokuva, edustaen sitä innotonta, ponnetonta ja mielikuvituksetonta linjaa. Menee siis jonkinlaisena välipalana, mutta sellainen Marie-keksi nyt vain on väritön ja mauton, eikä edes ole hyvä vatsantäytteeksikään.

Kamaa jollaista Snipes vääntää vasemmalla kädellä koska muuta ei tarjota ja rahaa on saatava.

Hienoa on, että kun Snipes sulkee autonsa ikkunan niin kameran noustessa yläpuolelle on suljettu katto auennut ja niin on se ikkunakin. Jotta mikään ei peittäisi Snipesia.

Tähdet: *
The Detonator

Tuntematon vihollinen 2: petos (The Art of War 2: Betrayal, 2008)

Jälleen superagentti Neil Shaw (Wesley Snipes) liikkuu kuin smooth operator ja jälleen elokuvan nimestä huolimatta Sunzin/Sun Tzun merkitys jää vain johonkin jälkiajatuksena mukaan heitettyyn lainaukseen.

Kun Shawn ristiinpukeutuja-äiti-isä-mentori tapetaan ryöstön yhteydessä saa sankarimme huomata, että kyseessä oli vain keino houkutella virallisesti epävirallisesti eläköitynyt agentti esille, jotta taas korkeampi taho voisi suorittaa lavastavan petoksen. Ihan oikeasti, jos aiotte tehdä syntipukin agentista jota itsekin pidätte maailman parhaana kaikesta lähitaistelusta kaukotaisteluun, niin ehkei se kannata. Ottakaa mielummin se joukon surkein ja kaatakaa ongelmanne hänen niskaansa. Missä Ja Rule on silloin kun häntä tarvitaan?

Kuten arvata saattaa niin kehenhään ei voi luottaa, paitsi heihin joihin voi ja Shawn on toimittava yksin kavereidensa kanssa, ja taas superagentti päihittää kaikki ylivertaisilla kyvyillään.

Matkustaja 57:n kohdalla ihmettelin miksei se ollut saanut jatkoa, kun kerran Snipesin esittämä hahmo oli varsin otollinen hyödynnettäväksi myöhemminkin. Jos Tuntematon vihollinen ei olisi saanut jatkoa, olisin sen kohdalla ihmetellyt samaa asiaa. Mutta niin vain se sai, kuten tämä tapaus sen osoittaakin ja tulipahan vielä toinenkin jatko-osa, jossa tosin kaikkien aikojen paras näyttelijä, Treach korvasi Snipesin Neil Shawn roolissa. Ai ettäkö Treach muka kaikkien aikojen paras näyttelijä? No ei nyt sentään, se kunnia kuuluu Bokeem Woodbinelle.

Hauska triviatieto liittyen tuohon kolmoseen on se, että se onkin oikeasti kakkonen ja siirrettiin julkaisussa uuden, Snipesin tähdittämän kakkosen jälkeiseksi elokuvaksi koska... Snipes.

Jatko-osana Tuntematon vihollinen 2: petos on sellainen ihan tyypillinen itseään hieman halvemman oloisesti toistava tekele, joka ei nyt saa pinnaa kiristymään, mutta ei kyllä vastaavasti helpotakaan oloa.

Tässä on mukana todella ärsyttävä leikkaustapa joka kiusaa koko elokuvaa, sillä muuten koreografialtaan ihan toimivat kamppailukohtaukset romuttuvat kun jokainen on pitänyt väkisin koettaa muokata nykytyylin mukaiseksi epileptiseksi efektiksi. Ja jos sellainen pännii jo isomman rahan elokuvissakin, niin arvatkaa vaan miten se nyppii kun se saadaan näyttämään huonosti latautuvalta quick time-videolta. Oletan, että Michael J. Fox on vastannut elokuvan kuvauksesta/leikkauksesta, sillä Tuntematon vihollinen 2 näyttää aivan liian usein tälläiseltä:

Tosin Fox tuskin voi asialle mitään, mutta tämän elokuvan ohjannut Josef Rusnak olisi ehkä voinut. Toisaalta hän vastasi myös Snipesin The Contractorista, että ehkei sittenkään.

Shawn menneisyyttä esittävät takaumat (joita on suht' paljon) vieläpä sisällyttävät itseensä sellaisen riipivän liitutaulunaarmutusäänitehosteen, joka todellakin saa harkitsemaan vasaran käyttöä levyyn

Kyseessä on muuten ihan kelvollinen toiminta-agenttielokuva. Paitsi tosiaan silloin kun se rupeaa nykimään kamera-ajoissaan ja leikkauksessaan. Sellaista tapahtuu aivan liian usein.

Tähdet: **
Tuntematon vihollinen 2: petos

Tuntematon vihollinen (The Art of War, 2000)

Superagentti Neil Shaw (Wesley Snipes) kutsutaan apuun aina kun edessä on mahdoton tehtävä jossa edellytetään siistiä mittatilauspukua ja coolia asennetta.

Kun seuraavan mission aikana Kiinalainen suurlähettiläs salamurhataan estääkseen jonkinlainen kauppasapimus ja toisaalla on löydetty kontillinen kuolleita kiinalaisia siirtolaisia saa Shaw huomata, että hän päätyy epäillyksi tapahtumista ja ettei pomoista taikka rinnakkaiskollegoista ole apua, sillä tokihan he ovat liikekannalla vain hiljentääkseen Shawn. On siis luotettava vain itseensä ja tietenkin siihen toiseen mukaan otettuun henkilöön (Marie Matiko) ja puhdistettava maine. Mikä on sinänsä huvittavaa, kun Shaw on niin salainen ettei hänelle voida myöntää edes ansaittuja mitaleita kun kukaan ei tiedä kuka hän on ja näin ollen eihän kukaan edes saisi tietää maineen puhdistumista, kun ei tiennyt sen likaantumisestakaan. Niin ja mihin ne kuolleet siirtolaiset liittyivät, kun eipä heistä taidettu enää alun löytymisen jälkeen välittää laisinkaan.

007 kohtaa Mission: Impossiblen ilman Blaculaa, ettei kuitenkaan kyse ole mistään ns. mustasta Bondista, blaxploitaatiosta, vaan roduttomasta lähitaistelevasta teknojännäristä jossa tyyli ja asenne on kohdillaan. Ylemmän tason toimintavakoilua, teknologiafetisismiä, tekopartoja, korkean aseman selkäänpuukotusta, tehokasta räiskintää ja Snipes istuu Bournemaisen (myös nyk. Bondmaisen) lähitaisteluagentin rooliin varsin mallikkaasti, joten kyseessä on hyvinkin suositeltavaa toimintaelokuvaa.

(Hieman vähäeleisempi) Bond ja Mission: Impossible tulevat kyllä väkisinkin esille ja se lienee tarkoituskin, sillä juonellisten jippojen ja päähenkilön ohella elokuvan aloittavassa musiikissa on pieni viittaus Bond-tunnariin ja huvittavasti Tom Cruisen ensimmäinen Mission: Impossible tulee vahvasti mieleen siinä olevan Emilio Estevezin ja tässä esiintyvän Michael Biehnin roolin samanlaisuudesta (tai sen pätkän perusteella mitä Estevez ehti olla mukana):

Jep, pelkkä korvakoru riittää minulle merkiksi heidän olevan sama hahmo.

Kyseessä on sen verran vakaalla kädellä tehty elokuva ettei se tosiaan vaikuta olevan vain jokin Bondin, tms. vaihtoehtoihonvärillinen remake, jolloin se kuinka tämä superagentti sattuu olemaan tumma ei ole painotettu seikka tässä samalla tavalla kuin esimerkiksi sukupuoli tuntui olevan Saltissa. Sori nyt vaan, mutta Salt on kyllä niin selvästi halu kopioida Bourne ja hämätäkseen katsojaa ollaan vain vaihdettu sukupuoli. Kuitenkin Tuntematon vihollinen on elokuvana niin Mission: Imbondible, että vaikka se on sujuvasti rullaava agenttijännäri niin sen tarpeellisuus on kenties sittenkin hieman tarpeeton. Toki olen hyvilläni, että Snipes sai tämän elokuvan tehtäväkseen, mutta kuten Matkustaja 57:n johnmcclaneismin kohdalla sitä kuitenkin olisi suonut hänellä jotain samankaltaista, mutta huomattavasti rohkeammalla yrityksellä erottua esikuvistaan.

Siltikin, hyvä elokuva tälläisenäänkin.

Tähdet: ***
Tuntematon vihollinen