perjantai 4. syyskuuta 2015

Hell of the Living Dead (Virus: L'inferno dei morti viventi, 1980)

Tai Night of the Zombies, Zombie Creeping Flesh ja niin edelleen.

Tapahtumapaikka on Papua Uusi-Guinea, mutta ei The Future Sound of Londonin keikkapaikkana. Siellä sijaitsevan ydinvoimatehtaan ja kohtapuoliin myös erään sen työntekijän sisuksiin pääsee rotta ja se johtaa myrkkypäästöön jonka aiheuttamista ongelmista suurin lienee ihmisten muuttaminen eläviksi kuolleiksi jotka hamuavat elävien ihmisten lihaa. Tosin se aiheuttaa myös ihon punoitusta, eikä sekään ole hyvä juttu se. Lähistöllä asustelevat asukkaat ovat siis pulassa, mutta onneksi paikalle lähetetään Beavis & Buttheadista monistetut SWAT-tiimiläiset, joiden huumorintaju on niin navanlusluokkaa että se napakin on jo maata vasten. Sopivasti täällä viidakkoalueella liikuskelee myös muutama muu ihminen, joista pikaisesti tapetaan kolme pois jotta jäljelle jää uutistoimittajaduo (nainen joka näyttää myöhemmin tissinsä ja... Yanni?)
ja he lyöttäytyvät yhteen viranomaistahoa edustavien sankareidemme kanssa. Onpas muuten tutun kuuloista musiikkia ja miksei olisi kun se kerran on muista elokuvista lainattua Goblinia.
Tuttuun tapaan kuljetaan ympäri ämpäri, kohdataan silloin tällöin zomppareita, kehoitetaan ampumaan päähän ja siksi ammutaan rintaan, ihmisjoukko harvenee ja gore-efektit ovat kömpelöitä, mutta ainakin shokkihakuisia.
Ai niin ja kun italotuotannossa ollaan, niin tottakai siellä esitellään alkuasukasheimoja ja heidän kannibalistisia tapojaan. Huh, ehdinkin jo pelätä ettei sellaista näkisi. Jep jep, ihminen on taas se pahin peto ja näin pois päin.

Monessa yhteydessä (muun muassa tämän dvd:n mukana tulevassa haastattelupamfletissa) kaikkien aikojen huonoimmaksi zombie-elokuvaksi kutsuttu Hell of the Living Dead on toki ruma, kömpelö, usein tahattoman koominen ja näyttelijätyö saa suurelta osin repimään silmiä irti, mutta on sillä hyvätkin puolensa.
Hetkinen...
.
..
...
kyllä minä jotain keksin.
.
..
...
Ei kun han oikeasti, on niitä huonompiakin zombie-elokuvia olemassa, kuten vaikkapa Gangsters, Guns and Zombies ja se vain yhtenä esimerkkinä. Tuntuukin, että osa Hell of the Living Deadin saamasta huonosta maineesta johtuu siitä miten halvalla se on tehty (en siis puhu budjetista, vaan pikemminkin asenteesta) ja ohjaaja Bruno Mattein maineesta kuin elokuvasta itsestään. Toki tämä on maskeerauksiltaan kehno, kuten myös näyttelemiseltään, juoni on parsittu kasaan hyvin vähäisistä ylijäämäpaloista ja sekin on vain tekosyy jotta päästään veritehosteilla läträämään. Eikä saa unohtaa sitä hyväksikäytön fiilistä joka tulee jatkuvasta muualta napattujen filmipätkien käytöstä sekä siitä Goblinin musiikin luvattomasta käytöstä (joka johtikin korjaustoimenpiteisiin). Hitto, kansikuvakin on kopio/laina toisesta elokuvasta:
Mutta harvapa tämän ajan italozombiekannibaalituotanto oli mikään mestariteos jos pidämme laadukkuuden mittarina jotain aidon oloisia maskeerauksia taikka Charles Laughton-tason näyttelemistä, saati sitten minkäänlaista tolkkua. Ja kun nykyäänkin tämän ajan tehostetasolla sun muulla tehdään harvoin parempaa jälkeä, joten esimerkiksi aika ei aina ole kovin hyvä osoitus edes pinnallisesta kehityksestä. Ei tarvitse mennä kuin mihin tahansa videovuokraamaan ja vilkaista kauhuhyllyä nähdäkseen sellaista kuraa kuin House of Blood, joka edustaa tyypillistä rahat pois tyhmiltä-halpakauhua ja jos vastaavasti siirtää katseensa isoihin tapauksiin niin siellä on aivan liikaa World War Z:n tapaisia haukotuksia, jotka ovat ehkä kertakatselun arvoisia, mutta eivät edes ylimittaisina sisällä yhtä paljon viihteellisiä onnistumisia kuin Hell of the Living Deadin kaltaisen kökköydet.
Se mistä pidän tässä elokuvassa, niiden tahattomien huvittavuuksien ohella tottakai, on se kuinka musiikilla onnistutaan luomaan uhkaavaa tunnelmaa ja  tällöin mieleen ei nouse esimerkiksi Godfrey Hon tapa hyödyntää jo entuudestaan olemassaolevaa tavaraa, vaan pikemmin Tarantinon lähestymistapa siihen, jolloin musiikki sopii kohtaukseena eikä ole siinä vain siksi että se se on tunnistettava jostain muualta ja muka juuri siksi hyvä valinta. Mattei on onnistunut myös luomaan ajoittain sopivan lohdutonta fiilistä ja vaikka kyseessä onkin ehkä enemmänkin vahinko kuin tarkoitus, niin kyllä se toimii aika pirun hyvin kun menivät hahmot minne tahansa niin aina jossain näkyi käveleviä kuolleita, kuin horisontissa odottava hämärä ja se ei-pakopaikkaa fiilis on onnistunutta juuri sen vuoksi, että vaikka zombeja ei montaa olisikaan niin ne ovat jo kaikkialla, kun vastaavasti nykymeiningin mukainen elävien kuolleiden jättiaalto voi olla hetkellisesti pelottavaa/säikäyttävää niin tovin tunnelmallista se ei ole.
Minun on myönnettävä, että pidän myös Romeron Dawn of the Deadin mieleen tuovasta sininaamamaskeerauksista, mutta se johtunee kenties siitä että se erottuu hieman tavanomaisemmasta italoleffojen savinaamailusta.
Silti en räikeimmissä valheissanikaan menisi väittämään Hell of the Living Deadia miksikään loistavaksi elokuvaksi, mutta ettäkö huonoin zombieleffa koskaan? Bullshit!
Tottakai Hell of the Living Dead on huono elokuva ja iso osa sen viihdyttävyydestä tuleekin juuri sen nolostuttavasta kömpelyydestä, kuten sekaan heitetystä ns. arkistomateriaalista joka ei oikeastaan kertaakaan istu yhteen varsinaisen elokuvan kanssa. Joko kiikareista nähty iltahämärä onkin aurinkoinen päivä taikka kuvalaatu heittelee niin pahasti, että luulee välillä vaihtaneensa kanavaa. Kuvat jostain elokuvaa varten kuvatusta feikatusta YK-kokouksesta ja siihen yhdistetyt pätkät muualta otetuista uudelleen dubatuista puhetilaisuuksista saa miettimään, että kuinkahan monessa ulottuvuudessa tässä oikein hypitään kun ihmismäärä ja paikat vaihtelevat vaikka minnekään ei mennä. Entäpä kun esitellään heimomenoja sekä lainamateriaalilla ja elokuvaa varten kuvatulla, ja yhteensopivuus on sitä luokkaa että nythän Cripsit ja Bloodsit ovatkin samaa jengiä.
Ajassa 1:03:37 kameramies tekee vielä autonikkunapeilauscameon
Suosikkini elokuvan ns. typeryyksistä ei kuitenkaan ole mikään leikkausmoka, tms. vaan tilanne jossa naispääosa, eli se toimittaja kertoo swateille, että nyt kun ollaan teillä tietämättömillä, keskellä tuntematonta viidakkoa, niin täällähän on alkuperäisasukkaita jotka eivät ole koskaan kohdanneet ulkopuolisia ja militaristiset univormumiehet saattaisivat säikäyttää heidät. Mitä tehdä, mitä tehdä? Riisuudun alastomaksi, vedän jotain tribaalimeikkejä nassuun ja kävelen muutaman metrin autoilevien aseihmisten edessä. Eikä kukaan ihmettele hetkeäkään, sillä pelkkä auto voisi olla alkuasukkaiden mielestä outo näky, mutta alaston nainen kävelemässä sen edessä normalisoi tilanteen.
Mutta juuri tälläisten vuoksi Hell of the Living Dead on viihdyttävä ja kun siellä on seassa ne pari hetkeä joissa aiheeseen liittyvä umpikujamainen tunnelma on uskottavaa, niin naureskelun ohessa voi todeta että Matteita paremmalla ohjaajalla oltaisiin kenties saatu oikeasti hyväkin elokuva aikaiseksi, mutta tässä muodossa se on ainakin hauska.

Huonoin? Suhteellista.

Näyttelijöistä pitää mainita vielä ainakin se, että elokuvan sekopääsotilasta esittävä Franco Garofalo sai pariin otteeseen naurahtamaan. Mies kun on ilmeisesti opiskellut Klaus Kinskin hullulla on hullun katse-hoitolaitoksessa.

Tähdet: **
Hell of the Living Dead

5 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Monesti pohtinut sitä, että miten hitossa se yksikin zombi sai rahdattua uhrinsa sinne katonrajaan jumpscarea suorittamaan? Kuitenkin zombi kyseessä ja niin päin ja pois...

...noir kirjoitti...

Mietin samaa siinä kohdassa kun soltut huomaavat puussa roikkuvan ihmiskuolleen. Miten se sinne saatiin ja miksi se sinne vietiin?

Tuoppi kirjoitti...

Bruno tietää, muttei kerro.

Occo kirjoitti...

Toimittaja menee sademetsään sosialiseeraamaan alkuasukkaiden kanssa yläosattomissa -> Arkistokuvaa savannilla käyskentelevästä norsusta. Ed Woodkin olisi ylpeä.

...noir kirjoitti...

Etenkin juuri se, että hän riisuutuu koska olisi siten lähempänä alkuasukkaita eikä säikäyttäisi heitä modernin maailman humputuksissa (kuten vaatteilla) ja kulkee sitten kuitenkin niin lähellä aseistatuneita autoilijoita (joilla on vaatteet päällä) että koko olen yhtä maan kanssa-idea romuttuu on aivan nerokasta edwoodismia.