Eilen tuli vilkaistua Teemalta tämä Vinylmania-dokumentti ja teoksen saavutettua loppunsa oli toteamukseni siitä sellainen, että olihan se ihan kiva, mutta miten hitossa esikoisohjaajuudestaan huolimatta Paolo Campana onnistui tekemään niin harmittoman, keskittymiskyvyttömän ja huonosti asiansa perustelevan dokumentin vinyylilevyistä kun kerran kuitenkin on itse tiskijukka, joka nimenomaan vannoo vinyylin nimeen. Olisin näin ollen odottanut Vinylmanian jumiutuvan rasittavankin pitkäksi aikaa selittämään ummet ja lammet miksi vinyyli on superior firepower verrattuna muihin formaatteihin, mutta vaikka Campana marssittaa kameran eteen useita agendaansa tukevia seikkoja, niin kaikki jäävät jotenkin vajavaisiksi ja mitäänsanomattomiksi.
Kun joku istuu pubin nurkassa ja sanoo, että vinyylissä on parempi ääni kuin cd-levyssä, niin pelkästään jonkinlainen toteamus siitä, että kaikkihan sen tietävät ei ole tarpeeksi, koska kaikki eivät sitä tiedä. Anna mukaan vaikkapa jonkinlainen ääninäytevertailu, tms.
Kun pientä levykauppaa pitävä afrotukka sanoo, että vinyyli myy hyvin, niin vähintä mitä olisi voinut tehdä on näyttää kauppaa toiminnassa, eikä vain esitellä apulaista hyllyttämässä tavaraa.
Kun puhutaan vinyylien myynnin noususta ja Record Store Dayn merkityksestä, niin ehkä sitä olisi voinut vaikkapa näyttää miten Record Store Day toimii käytännössä, eikä vain mainita sellaisen olemassolosta.
Kun Gotan Projektin heppu aikoo kertoa vinyylin merkityksestä omalla muusikonuralleen, niin miksi se jää vain siihen, että hänelle annetaan pari levyä lahjaksi ja hän sitten unohtuu lukemaan niiden takakansia.
Kun vinyylin yksi plussista audiopuolensa ohella on erittäin suuri merkitys myös visuaalisena tuotteena ja haastateltavaksi saadaan itse Peter Saville, joka on suunnitellut muun muassa nämä kannet:
Niin vaikka mies kertookin lyhyesti New Orderin Power, Corruption & Lies-levyn kannen värikoodistosta, niin ehkä levykansien merkitystä taideteoksina olisi voinut käsitellä enemmänkin. Yksi kansi ei vain riitä.
Kun puhutaan teknologian kehittymisestä, sen aiheuttamasta uhasta vinyylille ja asian muuttamisesta sulavaksi yhteistyöksi, jolloin esitellään yritystä joka tekee neulattomia levysoittimia, niin olisi ollut kiva nähdä miten se laite toimii eikä vain kuulla jonkun tekevän sellaisia.
Ymmärrän toki, että monelle kyseessä on tunnesidonnainen seikka aivan samalla tavalla kuin miksi minä pidän niin kovasti videokaseteista, mutta poislukien dokumentin henkilöt jotka eivät osaa perustella suhdettaan vinyyliin muutoin kuin toteamalla, että se vain tuntuu erilaiselta, niin tilanteet joissa vihjaistaankin muunlaisista perusteluista vinyylin paremmuudesta vaativat avukseen muutakin kuin ohimennen suoritetun heiton. Tällöin vaikka Vinylmania onkin kiinnostava ja aiheeseen voisi uppoutua määräämättömäksi ajaksi, niin tämän nimenomaisen dokumenitin kohdalla minun on hyvin vaikea uskoa seuraavan mainoslauseen jälkimmäiseen osaan: "Vinyl: if you already knew it, you'll fall in love again. If you're a rookie, get ready!" Vinyylin ystäville sisällössä ei ole mitään uutta, mutta sen minkä he tunnistavat niin siitä he todennäköisesti pitävät, mutta ummikolle tuskin riittää pelkkä toteamus, että se vaan on.
MUTTA!
Seuraavaksi kerron jotain joka saattanee pistää kritiikkini arvelluttavaan valoon, mutta väliäkö tuosta, sillä minä olen arvoitus kiedottuna mysteeriin ja upotettuna hämmennykseen.
Itselläni ei ole ole ollut vinyylisoitinta sitten yläasteaikojen ja suunnilleen tuon kouluasteen päättyessä vuonna 1994 loppui myös yhteinen tieni tavallisen levysoittimen kanssa, kun sitä ainakin perusteli itselleen kuinka paljon levyt veivät tilaa ja kaiken sai aluksi kasetille ja sitten cd:lle. Formaattina se on hyvä, mutta oikeasti kaltaiselleni keräilijälle valitettava tilarohmu, jota ei ollut etenkään muuttaessani omilleni koskaan liikaa.
Kasetin suurin plussa oli uudelleenkäytettävyyden ohella vinyylilevyä pienempi koko, mutta laadullisesti se oli aina häviöllä ja varsinkin se äänen aaltoilevuus kävi hermoille. Lisäksi kasetin kokoluokassa näki sen kuinka hukkaan monet kansikuvat menivät ja siinä taas cd oli ja on edelleenkin omasta mielestäni aivan loistokeksintö. Ensinnäkin minusta se cd:n paljon huonompi äänenlaatu verrattunana vinyyliin on ihan p*skapuhetta, sillä vaikka tietenkään kaikki cd:t eivät kovin laadukkaita olekaan, niin ihan perustason cd verrattuna perustason vinyyliin on vähintään yhtä hyvä ja jos ei ole niin lienee aika hankkia paremmat toistovälineet. Näissä tapauksissa annetaan liiaksi valtaa tunteille ja sellainen on myös oma ajatelmani siitä, että jopa kasetti on fyysisenä tuotteena miellyttävämpi kuin pelkkä koodirivistö bittiavaruudessa. Cd:n hyvänä puolena pidän myös sitä, että se on kasetin tavoin vinyylilevyä pienempi, mutta ei niin pieni jotta kansitaide kärsisi siitä (poikkeuksiakin on) ja etenkin itseni kohdalla kun tykkään kuunnella musiikkia sängyssä maaten, niin siinä tapauksessa vinyylikoteloa ei ole järin miellyttävä pyöritellä käsissä ja cd osoitti jotain mitä kasetit eivät olleet tehneet, eli sen kuinka parjattu cd-kotelokin pystyi halutessaan olemaan taidetta, enkä tarkoita tällä ainoastaan Pet Shop Boysin Very-levyä, jonka kotelo lähti kiertämään erinäisiä modernin taiteen näyttelyitä, vaan muitakin ilmentymiä.
.JPG)
Joten vaikka vinyylikokoelmassani oli sellaisiakin mestariteoksia kuten Marky Mark and the Funky Bunchin Music for the People ja sekalainen sarja Best- ja Smash-kokoelmia, niin loppujen lopuksi vinyyli poistui ensin kokoelmistani ja sitten kasetit. Annoin ne vain pois, pois, pois. Kasetteja minulle jäi pieni määrä, mutta enemmänkin tyydyttämään nostalgianälkää kuin kuunneltaviksi, sillä cd oli voitokas.
.JPG)
Vinyylit siis poistuivat luotani tyystin, sillä enää 90-luvun puolivälin paikkeilla ei minulla ollut enää edes soitinta johon ne sopivat. Koetin asettaa vinyylilevyä cd-soittimeen, mutta nada. Enkä edes jäänyt kaipaamaan vinyyliä koska cd:t valtasivat nopeasti tilat ja jossain vaiheessa niiden määrä rupesi käymään niin naurettavaksi, että rupesin ostamaan tuplakoteloita jotta sain yhdistämällä levyjä puolitettua niiden viemän tilan. Ne kuvat siis jotka tässäkin blogissa ovat levykokoelmaani esitelleet ovat osittain valheellisia, sillä suunnilleen puolet kuvissa esiintyvistä levykoteloista sisältää kukin kaksi eri levyä. Jopa siinä vaiheessa kun hellyin lahjoittamaan yli 200 levyä pois, en huomannut pientäkään reikää kokoelmassani.
Nyt kun katsoin tuon Vinylmanian, jotain tapahtui. En edelleenkään mene kehumaan sitä kovinkaan täysipainoiseksi dokumentiksi, mutta toteamus "Vinyl: if you already knew it, you'll fall in love again. If you're a rookie, get ready!" toteutui itseni kohdalla. Kun dokumentti oli loppunut ja olin siinä no oli se ihan kiva-fiiliksissä niin huomasin pohtivani, että nyt kun tila ei enää kynnyskysymys ja kuitenkin pidin vinyylistä formaattina, olisiko aika palata askeleita takaisinpäin. Yö meni pipariksi kun kuume alkoi nousta ja niinhän siinä sitten kävi, että tänä päivänä olen jälleen palannut vinyylilevyjen maailmaan. Töiden jälkeen meninkin samantien ostamaan soittimen ja lähimmästä kirppiksestä levysiemenet joilla voin aloittaa sortumiseni, koska olen uudelleenrakastunut.
Synapoppia ja big bandia näin alkajaisiksi.
Ostoksistani puheen ollen, mukaani lähti pari kokoelmalevyä jossa toisessa on elektronisen musiikin helmiä kuten Gary Numanin I Die You Die, OMD:N Enola Gay ja tottakai myös se sähköisen musiikin merkkiteos, Black Sabbathin Paranoid.
Toinen kokoelmista sisältää yhtyeen jonka olemassaolosta olen ollut täysin tietämätön ja nyt se on tiedon lisäämää tuskaa.
Tähdet: ***
Vinylmania
Kuten kertojana toimivaan David Attenboroughiin liitettäviltä teoksilta on normaalistikin odotettavasti, on Life laadukkaasti toteutettua ja ironisesti nimeään suuremmalta tuntuva luontodokumentti.
Visuaalisesti se on uskomattoman kaunista katseltavaa ja menee välillä pelottavankin lähelle kuvattavia eläimiään, jolloin esimerkiksi teatterissa nähtynä tämä saisi nostelemaan jalkoja lattialla kun varaani kulkee vierestä tai käärme tuijottaa suoraan silmiin.
Dramatiikkaa luovat hidastukset ja musiikin käyttö ovat mukana tehdäkseen kokemuksesta jykevämmän, mutta onnekseen Life ei sorru mihinkään Discoveryn haiviikon kaltaiseen ylikorostamiseen jossa kaikki on kohtalokasta alusta loppuun. Suurin osa Lifesta esittelee kuitenkin niin kuvilla kuin musiikillaan harmonista kauneutta.
Eläinkuntaa kuvataan varsin laaja-alaisesti, joskin pienoinen painotus tuntuu näin pohjoiseurooppalaisesta näkökulmasta olevan huomattavasti lämpimämpien maiden asukeissa. Mikä ei ole varsinainen negatiivinen kommentti, sillä tottakai lämpötilasta riippumatta kaikkien kaukomaiden vieraat ovat erittäin kiehtovaa katseltavaa ja noin 10 tuntia on lopulta aika lyhyt hetki jotta jokainen kuviteltavissa oleva otus saisi pääosaroolin, jolloin porojen puuttuminen ei haittaa. Vaikka toki Life on tittelinä sellainen jonka vuoksi kaikki vähäisempi on väkisin jotenkin vajavaista. Siinä se kymmenenosaisen sarjan suurin miinus lieneekin, että vaikka siitä ymmärrettävästi jää joitakin kenties hyvinkin toivottuja eläimiä kokonaan pois, niin tälläkin määrällä niitä on aivan liian paljon jotta kaikki saisivat kunnolla tilaa. Niinpä nälkä jää suureksi kun toivoisi joistakin eläimistä hieman syvempää tutkielmaa kuin vain sen käyttämä metsästyskeino ja sitä suuremmalla syyllä sitä kaipaisi lisää jos se pienikin esitetty seikka on niin kiehtova, että jo se yksinään tekee siitä oman soolojaksonsa ansaitsevan esiintyjän. Kun meille näytetään jonkin sammakon puolustusmekanismia viholliselta, joka on lihasten jännittäminen ja käpertyminen palloksi joka pompppii mäkeä alas, niin ainakin minä haluan tietää mihin muuhun tuo otus kykeneekään. Tälläinen tilan antaminen olisi edellyttänyt huomattavasti pidempää sarjaa ja jos pitää miinuksena sitä, että jää janoamaan lisää, on se huomattavasti parempi kuin valittaminen sen käyvän pitkäpiimäiseksi.
Oikeastaan Life ei tee lopulta mitään muuta kuin sen mitä jokaisen luontodokumentin pitäisi tehdä, eli esittää eläinmaailman ihmeellisenä sekä silti aivan normaalina ja tekee sen pirun kauniilla kuvilla.
Jaksoja on siis yhteensä 10 ja ne ovat jaettu teemoittain (Mammals, Fish, Birds, etc.) ja jokaisen lopussa on eräänlainen behind the scenes-osio jossa keskitytään enimmäkseen johonkin tiettyyn kulloisessakin jaksossa olleeseen haasteeseen ja se mainiosti syventää dokumentin sisältöä näyttäessään kuinka paljon työtä yhdenkin onnistuneen kohtauksen aikaansaaminen saattoi tarvita.
Ensimmäinen jaksoista (Challenges of Life) on eräänlainen etukäteen annettu yhteenveto koko sarjasta, sillä se esittelee mitä tuleman pitää ja toimii siten siis selityksenä mitä ollaan haettu takaa, mutta vaikka kyseessä onkin laatutyötä oleva jakso, niin loppujen lopuksi sen olisi yhden kokonaisen osan sijaan voinut typistää pelkäksi traileriksi, sillä se ei kuitenkaan kerro mitään mitä loput jaksot eivät itsekin tee.
Jos on aikeissa metsästää tätä dokumenttia itselleen, niin kannattanee vältellä jenkkipainosta jonka kertojana toimii Attenboroughin sijaan Oprah Winfrey, mikä jo itsessään on masentavaa, mutta kun sitä on kuulemma vielä lyhennetty ainakin puolen tunnin verran niin ollaan jo kyynelsilmissä. Syy lyhentämiseen löytyy ymmärtääkseni siitä, että jenkeissä Lifea on markkinoitu enemmänkin pienille lapsille, joten sisällöstä on sensuroitu esimerkiksi eläinten metsästyskäyttäytymistä, jolloin oletettavasti ainakin aikalailla sydämeen käyvä varaanin isku vesipuhvelia kohtaan loistanee poissaolollaan. Jos tuollainen sensurointi on tehty vain jotta painotus eläinten oikeasta elämästä muuttuisi nätteihin ja söpöihin lemmikeihin, ei se ole palvelus kenellekään. Etenkään kun Life ei muutenkaan mässäile millään villieläinten tapoilla.
Ja palatakseni vielä Attenboroughin kertojana toimimiseen, niin kyseessä on sen verran vahvasti luontodokumentteihin yhdistettävä tekijä, että silloinkin kun mies on toiminut vain äänenä on hän pystynyt pelkästään sillä luomaan tietyn käsityksen sisällön laadukkuudesta ja tavallaan omimaan ne omiksi töikseen vaikka kunniaa tulisi antaa muillekin. Esimerkiksi tämän Life-dokumenttisarjan kohdalla pitäisi kenties korostaa Attenboroughin toimineen ilmeisesti vain kertojana ja huomattaa, että nimestään huolimatta kyseessä ei ole sama Life-nimellä kulkeva sarja josta edellä mainittu kertoja on tullut hyvinkin tunnetuksi. Tai on tavallaan samaa kamaa jos yhdistävänä tekijänä pitää joitakin aiemminkin Attenboroughin kanssa työskennelleitä tuottajia. Myönnettäköön etten minäkään tiennyt tuota ennen kuin nyt rupesin etsimään jotain lisäinformaatiota tainnuttaakseni nälkäni. Attenboroughin tapauksessa kyseessä on kuitenkin niin vakuuttava ääni, että se valitettavastikin saa unohtamaan muidenkin ihmisten olleen mukana tärkeämmissäkin osissa, mutta kuten Tim Allen on todennut niin "never give up. Never surrender", koska muistelin hänen sanoneen "never forget. Never surrender."
Tähdet: *****
Life
Ekoaktivistiryhmä tahtoo hyvää ihmiskunnalle ja siksi räjäyttelee mitä lie voimalaitoksia aiheuttaen vaaraa sekä ihmisille että luonnolle. Niin sitä pitää. Minustakin paras tapa estää esimerkiksi tappelu on lyödä ensin. Ja koska banaani pilaantuisi kuitenkin jossain vaiheessa, niin menen ja kaupoissa rutistan chiquitat littaniksi ihan näin vain varmuuden vuoksi etukäteen.
No mutta kuitenkin, yksi tälläiseen radikaalimman puoleiseen ekoryhmittymään kuuluva henkilö vaikuttaisi ryhtyneen sarjamurhaaja-alalle tappamaan ydinvoimalan henkilökuntaa.
Ei erityisen erikoinen erikoisagentti Tom (Tom Skerritt) on jo 15 vuotta koettanut saada aktivistijulkkis Scottia (Stephen Baldwin) vankilaan ja haluaa Scottin olevan syypää myös nyt tutkittavaan rikossarjaan. Syyttömyydellä ei siis tässä tapauksessa ole virkaa, kunhan kalteritangoa tanssitaan. Tomin kollega Ashley (Kelly Rowan) on luonnollisestikin hieman avarakatseisempi syyllisen suhteen ja kun kohteiksi päätyvät myös Scottin vähemmän suositut työtoverit, niin kenties pommittajan motiivi löytyy muualta kuin ikimetsien suojelusta. Niinpä Scott päätyy Tomin ja Asheyn avuksi entisen ekotoveri Jeremyn (D.B. Sweeney) metsästyksessä, joka yleisen maailmanparannuksen ohessa on päättänyt kostaa kaikille aatteen pettäneille. Entäpä Tom, joka kaikesta huolimatta haluaa Scottin vedelle ja leivälle? No, Tom räjähtää. Siis kirjaimellisesti. Kaboom!
Ihan kelvollinen jännäri joka tuo kovasti mieleen Jeff Bridgesin vuosia aiemmin tehdyn Räjähdyspisteessä-elokuvan, sillä yleistunnelma, poliittinen juonentynkä, pommiansat ja myös räjähdysten kuvaus ovat samankaltaisia. Samoin entinen vakaumuksellinen sotilas (Stephen Baldwin) kohtaamassa vanhan, edelleen silmää silmästä äärimmäisin keinoin toteuttavan aatetoverin ja hullun pommineron (D.B. Sweeney) tuo ajatuksiin Jeff Bridgesin ja Tommy Lee Jonesin. Nyt on todettava, että vertailussa tuo isomman rahan ja tähtien versio jää toiseksi, vaikka se onkin ihan viihdyttävää huttua. Mikä ei siis tarkoita ettäkö Kilpajuoksu kuoleman kanssa olisi mikään mestariteos, tai edes kovinkaan paljon tuota Bridgesin elokuvaa parempi, sillä sen verran samanlaisista elokuvista kuitenkin on kyse, että nämä voisi paketoida tuplalevyksi ja sekoittaa keskenään. Tietenkin tämän ollessa B-leffa siihen kuuluvilla näyttelijöillä, teknisellä toteutuksella ja siten myös budjetilla on aivan luonnollista, että jos joku joutuu tekemään valinnan tämän ja Räjähdyspisteessän välillä, kallistuu vaaka varmastikin helpommin jälkimmäisen puoleen sen suuremman statuksen ansiosta. Kilpajuoksu kuoleman kanssa ei kuitenkaan sorru kahteen seikkaan jotka rupesivat nolottamaan Bridgesin elokuvaa katsoessa ja toinen niistä aiheuttikin aikoinaan niin suurta huvittuneisuutta, että se jäi toviksi elämään eräänlaisen sähköisemmän meemiajan edelläkävijänä. Ensinnäkin Jonesin irkkuaksentti oli aivan uskomattoman tökerö, mutta se suurempi nolostumisen aiheuttaja olivat suunnilleen kahden minuutin välein tapahtuvat hidastetut räjähdykset joiden edessä Bridges tai joku muu hyppäsi/pyllähti yhtälailla hidastetusti huutaen niinikään hidastetusti "nooouuuuuu!" Kun se tapahtui kerran pari niin se menetteli, mutta kun sama tilanne toistui sen tsiljoonannen kerran niin naamapalmut olivat villimpiä kuin Oliver Stonella. Toki tässäkin elokuvassa räjähdystä seuraa usein hidastettu ihmislento, mutta ainakaan sitä ei tapahdu jokaisen uloshengityksen yhteydessä ja kun huomioidaan ettei mukana ole myöskään Tommy Lee Jonesia sanomassa "veers mi pot o kould, aim ö leprekhaan", niin luojan kiitos.
Eli ihan sujuvasti viihdyttävästä perusjännäristä on kyse. Ei enemmästä.
Tähdet: **
Kilpajuoksu kuoleman kanssa
Vaahtosammuttimen kokoluokkaa olevat muksut vertailevat paneskelukokemuksiaan ja ylpeilevät puumavalloituksillaan ja mitä helvettiä, pistinkö vahingossa jotain aikuisviihdettä pyörimään? Ei, kyllä tämä näköjään on koko perheen elokuva jossa ala-astelapset ilakoivat. Okei sitten.
Siispä ekaluokkalaiset kertovat siemennesteen kyllästämiä tarinoita ja toimivat guruina päiväkotilapsille jotka ovat vasta pohtimassa seksuaalisia seikkailuja. Näistä tulevaisuuden toivoista kasvaa sitten jossain vaiheessa aikuisia ja lapsena oppimansa asiat toteutuvat avioeroina, joista nämäkin mukulat saavat osansa heidän vanhempiensa erotessa minkä ehtivät. Nyt vuorossa ovat Jamesin (David Berry) vanhemmat ja voi sitä häpeän tunnetta jonka poika kokee uskoessaan olevansa jotenkin syypää tilanteeseen. Onneksi osa saman kokeneista kavereista kuten Tom (Grady Hutt) toimivat neuvonantajina avioerolapsen kivisellä tiellä, samalla kun osalle lajitovereista se on syy aloittaa tappeluita ja lopettaa ikiaikainen bestiksen olo. Luonnollisesti avioerovanhempia kuvataan keski-ikäkriisien vallassa olevina korvarengas ja nahkatakki-ihmisinä, taikka kaikesta huolissaan olevina hysteerikkoina.
Kaupungin avioerolapset ja he joilla vanhemmat vielä jostain syystä ovat yhdessä jakaantuvat erilleen ja sota alkakoon, jolloin edelliset perustavat toisiaan tukevan salaseuran jossa varmaan uhrataan vuohia ja neitsyitä ja neitsytvuohia suuren Saatanan nimeen. Vivat crescat floreat!
Kun minä olin ensimmäisellä luokalla, niin silloin poikien mielessä oli kyllä lisääntymisen sijaan Transformersit, polvien kokemat asfaltti-ihottumat ja tyttöbakteerien välttely. Olettavasti tyttöjen mielessä olivat My Little Ponyt ja oikeat ponit, joista edelliset ovat nykyään fedorapoikien juttuja. Joten on se myönnettävä, että tälläinen Porky's/American Pie-elokuva jossa pojat pyrkivät kosteisiin pöksyihin ja näkemään tissejä on aikalailla creepya kamaa kun kerran näyttelijät ovat hädintuskin irtaantuneet vaippaihottumista. Elokuvan pääjuoni avioerolapsista jotka perustavat eräänlaisen tukiryhmän itselleen ja jakaantuminen eri leireihin on ihan hyvä lähtökohta perhe-elokuvalla samaan tapaan kuin paikkaansa vaihtavat kaksoset jotka haluavat eronneet vanhempansa yhteen, mutta jatkuvat pikkutuhmat vitsit ovat vain väärässä paikassa juurikin näyttelijöidensä vuoksi. Jos nämä kakarat olisivat hieman vanhempia, teini-ikäisiä joilla muutenkin on kokemuksen syvällä rintaäänellä todettaen harrastuksina itsetyydytys sekä masturbointi, niin tuolloin vaginan himo ei olisi niin vääränlaista, mutta kun ei niin piilotettuna esitetyt "All right, pussy, pussy, pussy! Come on in pussy lovers! Here at the Titty Twister we're slashing pussy in half! Give us an offer on our vast selection of pussy, this is a pussy blow out! All right, we got white pussy, black pussy, Spanish pussy, yellow pussy, we got hot pussy, cold pussy, we got wet pussy, we got chet pussy, smelly pussy, we got hairy pussy, bloody pussy, we got snappin' pussy, we got silk pussy, velvet pussy, Naugahyde pussy, we even got horse pussy, dog pussy, chicken pussy! Come on, you want pussy, come on in, pussy lovers! If we don't got it, you don't want it! Come on in, pussy lovers!"-jutut tulevat oikeasti pienten lasten suusta, niin se ei vain jotenkin toimi. Toki siinä on jotakin kiehtovaa kun tehdään täysin erilaisilla/vääränlaisilla esiintyjillä heille sopimatonta elokuvaa kuten koirat tekemässä Teräsmiestä, niin silläkin uhalla, että kuulostan vanhalta parralta ajamassa lapsia pois nurmikolta, niin aikuisena olo on sen verran suolesta ettei sinne kannata kyllä mitenkään kiirehtiä. Joten nuoriherra ja -neiti ovat hyviä vaan ja pukevat lämpimämpää päälleen, unohtavat Miley Cyrusin pornografian ja vaikka se naapurin Ville-Veikko-Tellervo nyt intoileekin trendikkäillä anuksen paljastavilla housuillaan, niin mene sinä ennemmin sadistisesti pistämään ampiaisia ja mehiläisiä pakasterasioihin ja keinu, keinu sielusi edestä. Yö kuuluu meille, ei mopopojille!
Mukana oleva idea jossa elokuvan erokakaroiden klubista tulee sen verran suosittu, että kaikki muutkin lapset haluavat liittyä mukaan, mutta voivat tehdä niin vain aiheuttamalla vanhempiensa eron, on aika mainion vinksahtanut. Kun jonkin Maissilapsien ja Would You Kill a Childin ensiaskeleet, jossa ensin lapset erottavat vanhempansa ja sitten paistavat heidät avotulella.
Christopher Lambertin nimellä ja kasvoillakin mainostettu Splitsville ei ole näyttelijä-Lambertin faneille yhtään sen enempää tarpeellinen elokuva kuin vaikkapa Congo Bruce Campbellin ystäville. Lambertin ihan kiva mutta tyystin tarpeeton pieni sivurooli liikkamaikkana lieneekin tässä tapauksessa mukana vain tuomassa edes jonkinlaista tähtistatusta elokuvan esiintyjäkaartiin, sillä miehelle tärkeintä lienee ollut tuottajana toimiminen, ei kameran edessä oleminen.
Ekstraplussaa siitä, että Splitsville on ilmeisesti esitetty jonkin kotoisan televisiokanavan toimesta nimellä Operaatio Separaatio. Se kuulostaa ihan joltain suomalaiselta sketsiohjelmalta pääosissaan Minttu Mustakallio ja Kari-Pekka Toivonen.
Tähdet: **
Splitsville
Jokin aika sitten törmäsin kirpparilla aikamoiseen läjään elokuvia jotka olivat näemmä aiemmin olleet Music Hunter-liikkeen hyllyissä ja koska joukossa oli useampia itseäni kiinnostaneita elokuvia, niin tottakai ostin niitä muutaman. Tosin jos olisin joutunut pulittamaan niistä summia joita alkuperäiset hintalaput vaativat niistä maksettavan, niin olisin kenties jättänyt osan ostamatta ja niistä mielestäni "pakollisistakin" olisin nurissut vähintään itsekseni. En kylläkään Music Hunterin hintojen vuoksi, sillä 6,99 euroa tästä Count Draculasta ei olisi saanut minua kiukkuiseksi koska ei se nyt mikään kova hinta ole, mutta perkele kun ne hintalaput on pitänyt laittaa kansipaperiin kotelon sijaan. Katsokaa nyt tätäkin häväistystä.
Sanokaa mitä sanotte niin minusta ainakin tuo kannen pilaaminen edellyttäisi jos ei nyt ihan anteeksipyyntöä, niin hinnanlaskua vähintään, jolloin hän joka hintalapun perusteella elokuvasta sen seitsemän euroa maksoi sai sen toivottavasti todellisuudessa halvemmalla. Mikä esti laittamasta hintalappua koteloon jossa se pysyisi kiinni erittäin hyvin, mutta josta se olisi myös huomattavasti helpompi tarvittaessa irroittaa ja siinäkin tapauksessa ettei se lähtisi suosiolla pois, niin itse kotelo olisi vaivatonta vaihtaa. Paperitarra paperikannessa on vain väärin.
Videovuokraamoiden tarroittelussa ymmärrän miksi niin tehdään, koska sama elokuva kiertää monien ihmisten käsissä ja aika ajoin kovakouraisimpien ansiosta niitä koteloita joudutaan vaihtamaan, mutta tälläisessä tapauksessa niin ei juurikaan tapahdu, jolloin hintalapun voisi sijoittaa myös muuallekin kuin vaivaksi.
Se siitä ja eteenpäin.
Asianajaja Jonathan Harker (Bosco Hogan) matkaa Englannista Transylvaniaan tapaamaan kreivi Draculaa (Louis Jourdan) joka on ostamassa kiinteistön Lontoosta ja diili on vain allekirjoituksia vailla. Perille päästyään Jonathan saa huomata, että Dracula on kovin tunnettu ja pelätty kotiseudullaan, mutta ei aluksi oikein ymmärrä miksi, kunnes Dracula osoittaa olevansa vampyyri joka alistaa vieraansa buffetiksi.
Dracula iskee silmänsä Jonathanin mielitiettyyn Minaan (Judi Bowker) ja lähtee uuteen kotimaahansa tämä neito mielessään.
Kaikki kyllä tietävät miten tarina jatkuu, joten lopulta Dracula kuolee.
Tasaisen turvallisen varmasti tehty BBC-Dracula joka on rasittavankin uskollinen Bram Stokerin kirjalle, sillä varsinkin tälläisen tv-teatteritoteutuksen kohdalla huomaa kuinka muutamasta yksityiskohdan muutoksesta huolimatta pikkutarkka lähdeteoksen noudattaminen muuttuu helposti kiehtovasta pitkäpiimäiseksi. Joten yli 150 minuuttia rupeaa käymään hieman voimille elokuvan muuttuessa pikemminkin audiokirjaksi ja visuaalisen teoksen ollessa kyseessä olisi voitu luottaa enemmänkin niihin 1000 sanan kuviin. Teatterimaisuutta korostaa lavastus ja meikkaus jotka olisivat elokuvaa enemmän uskottavia elävänä nähtyä ja koska kuvauskin on toteutettu kuin oltaisiin taltioitu live-esiintymistä, niin sellainen sanoisimmeko tietynlainen rajoittuneisuus ja kömpelö yksinkertaisuus vaivaa aika ajoin, joka pistää silmään etenkin päiväsaikaan tapahtuvissa kohtauksissa jolloin kuva näyttää tavalliselta kotivideolta luonnonvalossa. Tämä mainitsemani teatterimaisuus ei ole suoranaisesti pahasta, mutta se yhdistettynä lähes sanatarkkaan kirjan mukailuun johtaa tässä pituudessa toiveeseen lyhennetystä leikkauksesta. Hetkittäin sitä jopa toivookin, että oltaisiin menty vielä rohkeammin sinne teatteriesityksen suuntaan (vrt. Dogville), sillä tuolloin elokuvamaisuuden puutteesta olisi voitu luoda paremmin voimavara ja esimerkiksi kömpelöt erikoistehosteet eivät pistäisi niin pahasti silmään, sillä tämä on sen osuuden parhaimmistoa:
Nyt Count Dracula vaikuttaa ajoittain lavalla elävänä esitetyltä teokselta jota on jälkikäteen koettu muokata elokuvallisemmaksi ja tässä tapauksessa mielenkiintoisempi puoli on se teatterimaisuus, sillä se ei niinkään ole haitta kuin vain vasta yhdistettynä pituuteen joka johtuu vain tarpeesta saada kaikki mukaan. Count Dracula kun on hyvä esimerkki adaptaatiosta joka osoittaa, että vaikka kuinka kitisemme siitä miten kulloisenkin kirjan kaikkia elementtejä ei ole laitettu ties mihin elokuvaan mukaan, niin tehokas sovitus edellyttää usein kokonaisuuden toimivuuden vuoksi joidenkin seikkojen muutosta ja usein jopa kokonaisten palojen pois jättämistä. Count Dracula kun ei pysty peittelemään suossa taapertamista ja jaarittelua Peter Jacksonien borefestien tavoin kuvallisella mahtipontisuudella, vaikka ajoittain tämän elokuvan visuaalisuudessa onkin suurta runollista kauneutta. Sitä on kiva saada siskolta lomakuvia Rooman matkalta, mutta 270 kuvaa samoista ympyröistä on aivan liikaa ja sellaiselta Count Dracula tuntuu liian usein. Kenties tämä jokaisen pilkun erikseen mainitseminen ei vaivaa heitä jotka eivät ole kirjaa lukeneet, mutta ottaen huomioon kuinka moneen kertaan sama tarina on kerrottu pitäen vähintään pääseikat paikoillaan, niin lienee kuitenkin suht' harvinaista löytää ihmisiä jotka tämänkin elokuvan katsoisivat ja eivät tuntisi tarinaa entuudestaan, jolloin Count Dracula ei kirjan lukemisellaan tuo juuri mitään muuta uutta kaanoniin kuin Louis Jourdanin hyvin ranskalaisen Draculan.
Koska saatoin edellä olevalla kirjoituksellani antaa Count Draculasta kuvan huonona elokuvana, niin tahdon korjata sanojani sen verran, että totean kuitenkin pitäväni siitä sen pitkäsanaisuudesta huolimatta. Teatterimaisuutensa vuoksi se on mainio lisä muiden Dracula-filmatisointien oheen ja uskollisuutensa lähdeteokselle tekee siitä sen suhteen vakuuttavan, mutta se vain on toteutustapansa vuoksi liian hidas ja pitkä, eikä täten jaksa pitää intoa yllä alusta loppuun. Plussaa siis onkin se, että tämä tv-elokuva on esitetty myös minisarjaksi pätkittynä ja tälläkin dvd:llä on mahdollisuus katsoa se kahdessa osassa, joka onkin suositeltavin tapa väliaikansa vuoksi.
Jourdanin aksentti on hieman vieraannuttava, mutta hyvin mies roolinsa vetää. Joskin kenties sen tv-teatterimaisuutensa vuoksi kukaan ei oikeastaan korota tai muuta muutoinkaan missään vaiheessa ääntään, jolloin esimerkiksi Renfieldin (Jack Shepherd) puheet kärpästen syömisestä kuulostavat varsin hyvin perustelluilta kuin jonkun innokkaan sekopään hourailuilta ja sen 150 minuutin aikana hahmojen yhtenäinen tasainen äänenkäyttö on hieman tylsän kuuloista. Toisaalta jo alkuteksteissä todetaan kyseessä olevan romanssi ja siihen nähden lempeä-äänisyys on soveliasta. Lisäksi on pakko myöntää, että Shepherdin pöpi, mutta ei missään vaiheessa vieteriukkomainen Renfield on kaikessa tyyneydessään hetkittäin hermostuttavampi kuin moni muu vastaavan roolin suorittanut.
Tähän elokuvaan hieman kiertokautta liittyen minun omistamani Stokerin Dracula-kirja on koristeltu muutamalla kuvalla tästä nimenomaisesta elokuvasta, vaikka painoksen brittiläisyydestä huolimatta sillä ei taida olla suoranaista yhteyttä BBC:n Count Draculaan.
Etenkään kun tämä englanniksi ja kiinaksi tekstin sisältävä kirja on tuotettu 1987 (oma painokseni on vuodelta 1999), eikä siis ole ollut silloin lähelläkään Count Draculan ilmestymistä. En kuitenkaan epäile kuvia käytetyn luvatta, sillä kirjan julkaissut Longman on näemmä erikoistunut oppikirjoihin ja uskoisin heidän ainakin jonkin verran välttelevän laittomuuksia. Mikä ei luonnollisestikaan estä niin tekemästä, mutta kuitenkin.
Tähdet: ***
Count Dracula
Lopuksi vielä jotain joka ei liity tähän elokuvaan muutoin kuin tematiikkansa kautta, mutta kuinka olisin voinut olla laittamatta kuvaa tälläisestä (öhöm!) mestariteoksesta:
Ammattitappaja Chev (Jason Statham) herää siihen, että hänet on myrkytetty. Sen siitä saa kun on alalla jossa selkä on paikka jonne asettaa puukko. Annettu myrkky hidastaa sydämen toimintaa pysähtymiseen saakka, mutta ennen kuin niin tapahtuu aikoo Chev kostaa kohtalonsa, joten sydän täytyy pitää toiminnassa siihen saakka.
Minä en pahemmin pidä Transporter-elokuvista, mutta pidän todella paljon Crankista ja pariin otteeseen olen joutunut huonolla menestyksellä selittämään miksi näin on, kun ne ovat keskustelukumppaneiden mielestä ihan samanlaisia. Toki päältä päin katsottuna näin onkin, sillä molemmissa tapauksissa kyseessä on nopealiikkeistä toimintaelokuvaa jossa sama vähäilmeinen yrmy joka ei osaa ajaa partaansa mätkii ilkimyksiä nurin. Mutta vaikka Transporterit ovatkin ihan kivaa viihdettä, niin ne edustavat juuri sitä liian tiukkaan ketjukonsetiin pakotettua elokuvaa jossa ei ole esimerkiksi mitään väliä kuka on ohjaajana, koska tekijöistä riippumatta sen tulee aina olla yhtä ja samaa. Kun kerran huomattiin mikä toimii ja mihin ollaan valmiita tyytymään, niin sitä sitten toistetaan loputtomiin. Luki siis kannessa nimenä Yamakasi, Wasabi, Taxi, Transporter tai Taken ja oli perässä mikä numero tahansa, niin aina saa saman varman yllätyksettömän elokuvan. Crank osoittaa, että päältä päin saman toimintaviihteen voi tehdä uskalluksella eikä pelkästään ohjekirjan avulla ja niinpä kun Stathamin esittämä antisankari koettaa juostessaan keksiä keinoja nostaa adrenaliiniaan, niin toistuvasti saa kokea tilanteita, että enpäs nähnyt tuon tulevan. Eikä kyse ole edes mistään äkkikäänteistä joilla koetettaisiin yllättää katsojaa, vaan pelkästään vaihtelevista mausteyhdistelmistä. Nopeutta ei voi oikeastaan enää nostaa tehdäkseen elokuvatoiminnasta vauhdikkaampaa ja pitää se edelleen jotenkin tolkullisena, mutta jo pelkkä teknojyskeen vaihtaminen hetkeen jossa pulssin pitää nousta pehmopopin tahtiin moshaamalla tai nenäsuihkeella on jo pieni kaivattu muutos ja onneksi Crank on täynnänsä tälläisiä ilmiselviä erilaisia ajatuksia. Typeriä kenties, mutta joita ei vain ymmärretä normaalisti hyödyntää koska sellaiset eivät tule mieleen, tai ne vaikuttavat parhaimmillaankin merkityksettömiltä, tai sitten sellaiset vain tehdään esimerkiksi pelkän pikaisen irtovitsin vuoksi ei rakentaen niistä kokonaisuutta ja jos kyseessä olisi se Transporter, niin sydämenlyöntejä nostettaisiin vain pelkillä ammuskeluilla ja tappeluilla, ei defibrilloimalla itseään ja siinä se ero on. Sillä tärkeintä on, että jos aikoo uskaltaa olla normeista poikkeava toimintaleffa ja ehkä vetää överiksi, niin se tehdään pää pystyssä. Sen Crank tekeekin, sillä eipä äkkiseltään tule mieleen muita elokuvia joissa sankari juoksee sairaalakaavussa ympäri kaupunkia ja koettaa päästä eroon kohtalokkaasta stondiksesta. No, Paul (Paul Reiser) söi yhdessä Hulluna sinuun-jaksossa viagratabun ja meni Jerry Seinfeldin (Jerry Seinfeld) luokse kertomaan olevansa hänen suuri faninsa. Ei kuitenkaan naimaan keskellä katua, vaikka Seinfeld sellaista selvästi pelkäsikin tapahtuvaksi.
Crank lähtee heti vauhtiin, pitää temmon yllä loppuun saakka ja välttelee ainakin osaa itsestäänselvyyksistä kokeilemalla uusia sekoituksia ja uskoen niiden tehoon, minkä vuoksi se toimiikin perkeleellisen hyvin. Tämän ansiosta myös Jason Statham, joka nopeasti jäi hieman jumiin esittämään Jason Stathamin onnistuu Crankissa loistavasti, ollen sekä sama tuttu kovanyrkkinen yrmeä sänkinaama, kuin myös tietoinen parodia juuri sitä bad assina olemista. Ennen Crankia en pahemmin edes pitänyt Stathamista ja mielestäni ainoa kerta kun häntä oltiin käytetty elokuvassa oikein oli Collateralissa, jossa kuten muistatte ei miehen rooli ollut kovinkaan suuri. Tässä Statham onnistuu osoittamaan olevansa itseään esittäessäänkin monipuolisempi kuin vain pelkkä liukuhihnatoiminnan palkattu ase.
Crankin olisi pitänyt jäädä tähän, mutta ei, olihan se pakko tehdä jatkoakin. Vaikka Crank 2: High Voltage toistaakin samaa mustan huumorin säestämää hyperventilaatiotoimintaa, niin se nimenomaan toistaa sitä, ei kerro vitsiä ensimmäisenä.
Tähdet: ****
Crank
Frank (Jason Statham) ajaa autolla, tappelee ja pelastaa joitakin ihmisiä murhavirukselta.
Värikäs (no, keltainen kuin Millerin äpärä), vauhdikas ja Luc Bessonin juosten kirjoittama toimintaelokuva jossa Statham näyttää yrmeältä, näyttää hyvältä puvussa ja näyttää närhen munat.
Ja nyt kun näyttäminen tuli puheeksi, niin miksi Statham näyttää jokaisen Transporterin kannessa siltä kuin jokin luusairaus vääntäisi hänen vartaloaan.
Se lienee tarttuvaa, vai mitä Bangkok Dangerous.
Tähdet: **
Transporter 2
Itseään taiteellisena pitävä nuoripari on muuttanut suurkaupungista ihan keskelle metsää. Siis niin Jumalan selän taakse kuin olla ja voi. Hyvä kun täällä tunnetaan edes juokseva vesi. Eli toisin sanoen New Yorkista Teksasiin.
Paikalliset eivät ymmärrä mikä ero on jotain vaginamonologeja esittävällä näyttelijällä verrattuna strippariin, joka puolestaan on yhtä kuin kaikille pesää antava jakorasia, joten tuon pariskunnan vaimopuolisko on täällä kuin pahinkin friikki. Kun vielä tuoreen kaupunkiin saapuneen pariskunnan vaimo piti oman sukunimensä, niin siinähän on varmasti itse Saatana ollut asialla. Toisaalta eipä trendikäs nykkiläisvaimokaan siedä landelaisia, pitäen heitä arvossa kuin takapuolesta tullutta oksennusta, joten pata kattilaa soimaa.
Onneksi kaupungissa on myös hullu muurahaisia rakastava tohtori joka kertoo hikisen ihastuneena kuinka täydellisiä tappokoneita murkut ovat ja todistaakeen sen epäilijöille, hän kaataa kerettiläisten päälle smurffilimua ja kamera poistuu paikalta kun ilmeisesti juuri muurahaiset syövät heidät. Muutenkin murkkujännitys kasvaa kun nuorenparin naisosapuoli tulee niiden tappamaksi ja ne penteleet vieläpä lavastavat puremista johtuvan kuoleman itsemurhaksi jossa rouva olisi tukehduttanut itsensä mennessään jääkaappiin. Mitä?
Uskomatonta kyllä, elokuva vain heikkenee tästä eteenpäin.
Tämä on niitä elokuvia joiden kohdalla tekee mieli suojella sen suolesta kumpuavilla lahjoilla varustettuja näyttelijöitä, jolloin ei halua paljastaa heidän nimiään jotta ei vahingossakaan vaarantaisi heidän tulevaisuuttaan työttömyyskortistossa. Olenkin aika varma, että tämän elokuvan tekijät kuuluvat heihin jotka ovat lähettäneet Googlelle pyynnön poistaa hakutuloksia.
Killer Ants näyttää siltä kuin se olisi kuvattu tavallisella videokameralla, millä se varmasti onkin, mutta pitikö se antaa tyypille joka uudesta lelustaan innostuneena oli päättänyt ns. taiteellisten lähikuvien olevan maailman tärkein juttu. Siksipä näemme lähikuvia joissa näkyy jopa puolet päästä ja välillä ihan käsikin. Vautsivau! Onneksi sentään jälkiäänitys ei pelkästään ole epäsynkassa, mutta kuulostaa myös tunnelissa toteutetulta. Echo echo echo!
Ja jotta tietäisimme elokuvassa uhan aiheuttajan olevan tulimuurahainen, niin sitä jankataan yhtä usein kuin mutanttia Ryhmä-X:ssä. Uskoin sen jo sadannella kerralla.
Killer Ants on niin surkeasti toteutettua kuonaa, että toivottavasti ne tulimuurahaiset syövät sen teossa mukana olleet. Toisaalta jos ne tekevät tekevät sen samalla tavalla kuin tässä tapauksessa, niin sitä ei nähdä. Mikä on aika surku elokuvassa jossa selitetään kyllästymiseen asti sitä kuinka raivokkaita ja tehokkaita tulimuurahaiset ovat kaluamaan ihmisen hengiltä ja sitten pari kertaa näemme kasan liikkumattomia mustia pisteitä jotka eivät tee mitään. Tosin se on myönnettävä, että silkkaa nerokasta ääliömäisyyttä on keino jolla kaksi elokuvan henkilöistä selviää tuhansien muurahaisten hyökkäykseltä (väitetysti tuhansien ja väitetysti hyökkäyksen. Tätä on vaikea todentaa, kun emme oikeastaan näe sellaista). Jäädään maahan makaamaan ja kunhan ajattelee vain yhtä asiaa (joka tosin ei saa olla liikkuminen), niin ilmeisesti valikoivasti ajatuksia lukevat muurahaiset kulkevat ohitse.
Erityismaininnan ansaitsee Killer Antsin loppuhuipennus jossa hullu tohtori ottaa esille geneettisesti muokkaamansa supermutanttikuningatarmuurahaisen, jolle siis aikoo syöttää ihmisiä ja tämä tehosteihme (jonka voi äärimmäisen vilkkaalla mielikuvituksella nähdä suhteessa muuhun elokuvaan melkein jopa siedettävänä kasibittilaatikkona, mutta vain jos on nauttinut ajatusten vahvistukseksi meskaliinia, tms.) chillaa hetken kuvasta irtonaisena ja lentää sitten pois tekemättä kenellekään yhtikäs mitään. Paitsi tietenkin katsojalle, joka ei näyttelijöiden tavoin välty kidutukselta.
Ja kuka kannessa esiintyvä täti onkaan, niin hän on sitä jossain aivan toisessa elokuvassa.
Tähdet: ~
Killer Ants
New Orleansilaisessa perheyrityksessä turisteja kiertoajeluttava Paul (Bug Hall) on itsekäs luuseri joka tuottaa kyvyttömyydellään vain häpeää perheelleen, mutta eräänä päivänä potiessaan krapulaa Paulilla tarjoutuu mahdollisuus ryhdistäytyä. New Orleans joka tunnetaan maailman hiljaisimpana kaupunkina.... Miten niin ei? No niin ainakin tämä elokuva antaa ymmärtää. No kuitenkin, tuo kaupunki kokee maanjäristyksen joka vapauttaa tulta syökseviä jättihämähäkkejä, joiden koko vaihtelee nyrkistä pakettiautoon. Tai kuten eräs keskustelunpätkä asian ilmaisee:
Iäkäs uhri: "Jättihämähäkkejä. Isoja kuin kääpiöt."
Punaniskainen uhri: "Jättikääpiöitä?"
Ettäs tiedätte.
Tottakai Paul busseineen ja sen sisältämine turisteineen joutuu kamppailemaan edellä mainittujen hämähäkkien kanssa, mutta ilmeisesti kukaan ei maininnut harvoille oikeille kaupunkilaisille, että kuvaukset ovat käynnissä ja jälkikäteen kaduille tultaisiin lisäämään isoja vaarallisia kahdeksanjalkaisia sillä he jatkavat eloaan normaalisti. Koska Paulista ei ole juuri mihinkään niin turistit pitävät häntä jonkinlaisena auktoriteettina ja niinpä kuljeskellaan sinne tänne tietämättä minne kunnes kohdataan kaiken pahan alku ja juuri, suurensuuri kuningatarlukki.
Kuningattareen eivät edes armeijaan misiilit tepsi, joten... anteeksi mitkä? No misiilit tietenkin, joten Paul pukee jostain syystä ylleen sukeltajan vermeet ja lähtee kaupungille haulikkonsa kanssa. Ei siinä matkalla kuollutkaan kuin neljä kuudesta turistista, Paulin isä ja joukko punaniskoja. Hyvää työtä Paul.
Tultasyöksevistä jättihämähäkeistään huolimatta kyseessä on aivan uskomattoman tylsä elokuva jossa laiskasti hölkäten paetaan rumia tietokone-efektejä ja päämäärää ei tunnu tietävän kukaan. Kuinka päämäärättömästä teoksesta onkaan kyse? No, eräässä vaiheessa hämiksiä pakenevat henkilöt törmäävät keskinäisen kamppailunsa tuoksinassa veneellä rantaan, joutuvat jättämään vioittuneen botskin ja jatkavat pakoaan metsän siimekseen. Tässä vaiheessa on huomioitava ettei heidän perässään enää toviin näkynyt hämähäkkejä, mutta metsä jonne menevät on niitä täynnänsä ja kunhan sankarimme ovat aikansa vaellelleet sekä menettäneet useamman joukostaan, loput palaavat veneelle ja ajavat pois. Mitä mitä mitä?
Ja jotta käänteiden loogisuus olisi täysin huippuluokkaa, niin toistuvasti koetaan sellainen ns. sankarikohtaus jossa joku:
A. lähtee pelastamaan pulaan joutunutta ja toteaa toisille, että odottakaa te täällä, kun juuri siellä minne he jäävät ovat ne hämikset, ei siellä missä mahdollinen hätää kärsivä on.
B. päättää olla marttyyri ja sanoo houkuttelevansa hämikset peräänsä jotta muut ehtisivät turvaan, mutta hämikset eivät seuraa hyvää samatarialaista, vaan hän joutuu palaamaan muiden luokse.
Eikä kertaakaan näitä tilanteita toteuteta koomisesti kuin korkeintaan vahingossa, vaan ne oikeasti vaikuttavat tarkoitetun toiminnalliseksi sankaritoiminnaksi.
Kun tähän hyödyttömyyteen lisätään selvästikin pienen budjetin rajoitteet kuvauspaikoista ja -aikatauluista, niin esimerkiksi suurkaupunki jonka pitäisi olla täynnä ihmisiä panikoimassa hämishyökkäyksen vuoksi vaikuttaa hiljaisemmalta kuin hautausmaa, sillä muutamaa taustalla näkyvää kuvauksista tietämätöntä ihmistä lukuunottamatta elokuvassa on kuvaukset pidetty poissa valtareittien varrelta, mutta väittäen olevansa keskellä suurinta ruuhkaa. Luonnonsumun ja valaistuksen perusteella uskoisinkin, että pääosa kuvauksista on suoritettu aamuauringon noustessa, jolloin ei ihmiskunta ole enemmistömääräisesti vielä noussut sängystään. Olisivat edes esittäneet tilanteen missä sankarimme ovat aluksi kaupungin ulkopuolella ja palatessaan takaisin huomanneet sen tyhjentyneen hämähäkkien vuoksi.
Kaiken kruunaa laiska tahti jonka vuoksi ei saada päättömyksistä mitään irti ja tämä onkin yksi tylsimpiä lajityyppinsä edustajia mitä äkkiseltään saan mieleeni.
Lisäksi minua rupesi jossain vaiheessa häiritsemään se, ettei suomentaja ollut ollenkaan tajunnut koska elokuvan roolihahmot puhuivat itsestään ja koska jostakin toisesta. Niinpä essimerkiksi kun pahaan paikkaan ajautunut sankari toteaa kysyvästi "help?" saadakseen itse apua, niin suomennoksessa se on tietenkin hänen sanomanaan "tarvitsetko apua?", tai kun Edward Furlong sanoo baseballpelaajalle hänen lyötyään hämähäkkiä, että siksi hän on joukkueen paras lyöjä, niin suomentajan mukaan Furlong toteaakin itse olevansa se. Pari kertaa tuollainen moka jaksaa huvittaa, mutta kun se tapahtuu uudestaan ja uudestaan, niin sitä rupeaa jossain vaiheessa vain olemaan pahoillaan kääntäjän puolesta.
Kannessa mainostetun Edward Furlongin rooli on ajaa bussia ja uskonkin, että siihen hänet oli oikeastikin palkattu, ei näyttelemään.
Tähdet: ~
Arachnoquake
Bud Spencerin (ja Terence Hillin) elokuvia on tullut nähtyä niin runsain mitoin, että sitä tuudittautuu helposti oletukseen nähneensä ne kaikki. Tietenkin tämä pohjautuu siihen, että videovuokraamoiden kulta-ajalla Spencerin (ja Hillin) elokuvia oli aivan hemmetisti tarjolla ja siinä vaiheessa kun aika alkoi ajamaan Spencerin elokuvien ohitse eikä enää uusia tuntunut tulevan vuokraamoihin, niin ajatteli kaiken olevan siinä sitten, sillä koska niitä oli jo niin paljon ei niitä nyt enempää voi olla. Kun esimerkiksi Terence Hillin Lucky Luke-sarjan pilottijakso (1991) julkaistiin Suomessa kasettina, niin sitä oli hivenen yllättynyt miehen olleen ylipäätään olemassa, saati sitten näyttelevänkin vielä. Tässä vaiheessa Spencer puolestaan tuntui löytyvän vain sitä vanhemmista julkaisuista ja ainakin valtaosa Spencerin (ja Hillin) muistettavimmista elokuvista valmistuikin 70-luvun alun ja 80-luvun puolenvälin aikajanalla. Filmografiaa katsoessa kyllä huomaa Spencerinkin näytelleen useammassakin elokuvassa viimeisen 14 vuoden aikana, ettei se ura todellakaan pysähtynyt jo 90-luvun alkaessa, mutta elokuvien levittäjien silmissä hän ei kai enää ollut tarpeeksi hip ja pop jotta niitä olisi kannattanut meillekin näyttää. Kyllä niitä American Pie-elokuvia ja Fast & the Furiouseja tuodaan tänne, mutta Ruggero Deodaton ohjaama Spencer-komedia Padre Speranza (2005) jätetään väliin. No kuitenkin, tämä Siinä paha missä mainitaan oli minule mieluinen yllätys juuri siinä mielessä, että se oli Spencer-elokuva jota en ollut aiemmin nähnyt ja omissa silmissäni vieläpä varsin uusi tekele ollessaan vuodelta 1991, kun tosiaan ne mielikuvat Spencerin elokuvista sijoittavat valmisumisvuodet kauemmas taakse. Tosin kyseessä on niin väsynyt teos, että toinen katselukerta vaikuttaa silkalta mielikuvituksen laukalta, sillä eipä tämä taida toistamineen koneen sisuksiin päätyä.
Bull Webster (Bud Spencer) on hyväsydäminen murahteleva taksiyrittäjä jonka bisnes on vaikeuksissa häikäilemättömän rosvoparonin päätettyä ajaa mies yrityksineen alas koska hän haluaa rakennuttaa minkä lie porhoparatiisin taksikopin tilalle. Bullin olisi äkkiä saatava fyffeä kohtuuttoman lainan maksuun, mutta rahaa on hädin tuskin sen verran, että sillä saa pidettyä alaiset poissa kortistosta. Elokuvan aikana jaksetaan monta kertaa huomattaa, että Bull on ihan tavallinen ihminen. Hän rakastaa, vihaa, syö, juo ja hänellä on parta. Siispä luonnollisesti juuri Bullin sielun kohtalo koskettaa niin Taivasta kuin Helvettiäkin ja molemmista suunnista lähetetään omaa etua turvaamaan eräänlainen agentti. Miksi juuri Bull on niin tärkeä, jos hän kerran on niin kovin tavallinen? Luulisi maailmassa olevan muitakin taviksia joilla olisi siten samanlainen merkitys.
No kuitenkin, taivasta edustaa valkoiseen pukeutuva suojelusnynnerö Victor (Thierry Lhermitte) ja Saatanan käskyläisenä toimii punaiseen pukeutuva viettelijä Veronica (Carol Alt), mutta koska molempia osapuolia sitovat säännöt olla vaikuttamatta uhrinsa päätöksiin, eivät he oikeastaan tee koko elokuvan aikana muuta kuin hengailevat lähettyvillä ja sanovat aika ajoin, että suunnitelma on toteutumassa.
Bullin pelastukseksi on saapumassa lottovoitto, mutta ensin pitää löytää palkinnon lunastukseen oikeuttava paperi ja niin alkaa kilpajuoksu pysäyttämään pesukone.
Elokuvan tarina antaa mahdollisuuksia riehakkaaseen komediaan jonka Spencerin tapauksessa uskoisi suuntautuvan slapstickmäisyyteen, mutta vaikka Spencerissä on edelleen sitä samaa tuttua isoa jurottavaa karhua joka vain haluaisi kömpiä talviunille, niin tässä tapauksessa hän tuntuu nukahtaneen oikeastikin. Kenties se on Terence Hill jota kaivattaisiin, sillä ainakaan Thierry Lhermittestä ei ole tarpeeksi kiusaa Spencerille, jotta hänet saataisiin härnättyä kunnolliseen vauhtiin. En nyt väitä Lhermitten olevan huono roolissaan, vaan pelkästään hyödytön hahmonsa sisällön puutteen vuoksi. Niin Victoria kuin Veronicaa sitovat ne jo mainitut säännöt olla suoraan puuttumatta Bullin elämään jotta sankarimme itse tekisi päätökset jotka määrittelevät hänen sielunsa pääteaseman ja vaikka pariin otteeseen ihmisinä esiintyvät suojelusenkeli ja paholainen tekevät jotain ylimaallista muistuttaakseen keitä todellisuudessa ovat, niin juuri se sekaantumattomuus aiheuttaa sen ettei heillä ole yhtään sen enempää virkaa elokuvassa kuin huomaamattomina seinillä riippuvilla tauluilla. Veronica saa sentään asemansa vuoksi olla pari kertaa hot, mutta Victor on vain valju märkä läikkä. Tämä olisi siis kaivannut aktiivisempaa osallistumista elokuvan pahaa ja hyvää edustavilta hahmoilta. Veronicakin unohdetaan yhdessä vaiheessa tyystin kun tielle tulevat Bullin ja toisen taksifirman väliset tappelut siitä kuka se kovin onkaan ja siksipä neiti heitetään myöhemmin kuin jälkiratkaisuna takaisin kuvioihin ja hänen kehittelemäkseen juoneksi kerrotaan se, että kun Victor päätyy erään ahneen pahiksen panttivangiksi niin Bullin pitäisi vapauttaakseen mies antaa se lottokuponki pois. Jos Bull siis antaisi Victorin kärsiä, paha voittaisi sielun hallinnan, mutta päätyminen siihen tilanteeseen on silkkaa sattumaa, eikä se edes ollut niin paholaisen kuin suojelusenkelinkään idea ylipäätään antaa se lottovoitto Bullille ja Victorin ajautuminen kiristyksen välikappaleeksi tapahtuu vahingossa, koska Veronica ei sen tapahtumiseen itse vaikuttanut laisinkaan, jolloin kaiken koetun jälkeen Veronica vaikuttaa vain työnvieroksujalta joka huomaa deadlinen iskeneen päälle ja hän päättää äkkiä printata jonkin valmiin tekstin esiteltäväksi väittäen sen olleen hänen ideansa alusta alkaen. Siispä koko elokuva jää väsähtäneen Spencerin niskoille ja ilman kunnon tuuppimista ei hän enää ole jaksanut yrittää tehdä kuin sen pakollisimman. Se on sinänsä yllättävää, että vaikka sieltä nyt puuttuukin Terence Hill (ja se nimenomaan on puute koska tyylillisesti tämä on kuitenkin sellainen turpiinvetokomedia johon Hill/Spencer-duo olisi omiaan) niin elokuvan on ohjannut Enzo Barboni, jolla on useamman leffan kokemus yhteistyöstä Spencerin kanssa ja niissä eritoten mätkimiskomedian alalla. Näin ollen olisi luullut hänen pystyvän potkimaan Spencerin liikkeelle. Mutta ei, mukana ei ole edes yhtä ainoaa Spencerin paalujuntta-lyöntiä ja kuitenkin tässä on koetettu välillä pistää sekaan tuttua kermakakkua naamaan-komediaa joka Spencerin ollessa kyseessä tarkoittaa juuri kohtauksia joissa joku pölkkypää mätkii ahkerasti liikkumatonta Spencer-seinää ja hän vastaa esimerkiksi maailmoja kaatavalla bitchslapilla. Mietinkin, että olisivatko Spencer ja Barboni pyrkineet tarkoituksella eroon juuri siitä mätkimiskomiikasta ja koettaneet tehdä jotain henkevämpää, opetuksellista perhe-elokuvaa. Se selittäisi sen miksi nimenomaan tappelukohtaukset, tms. toiminta on enemmän pakotetun oloista kuin moraalipohdinta, joka sekin tosin jää aika löysäksi, mutta sitä ehkä nimenomaan sen päälleliimatun muksimisen vuoksi. Samapa tuo, sillä katsoi tätä elokuvaa miltä kantilta tahansa niin se on edelleen väsynyt ja tylsä, eikä missään nimessä tuota sellaista iloa kuin Spencerin tunnetummat elokuvat. Miehen vakavammat elokuvat ovat ehkä jääneet liiaksi niiden hölmöjen tappelukomedioiden alle, mutta on kuitenkin myönnettävä juuri niiden idioottimaisten turpaanvetoleffojen olevan ainakin erittäin viihdyttäviä ja täten uskoi niiden oleva rasite tai ei, niin omassa lajityypissään ne ovat hyviä. Tämä ei ole.
Voi mitä olisikaan saatu aikaiseksi jos enkeli ja paholainen olisivat kunnolla repineet Bullin sielua ja tehneet kaikkensa voittaakseen. Kuinka vinksahtanutta komiikkaa se olisikaan voinut tarjota. Niin ja kun se Bullin sielun sanotaan olevan niin tärkeä, niin kenties sitä olisi voinut sanoa miksi se on niin tärkeä. Sitä vain todetaan, että niin Taivas kuin Helvettikin tarvitsevat sitä kuolemakseen ja se ratkaisisi näiden paikkojen kohtalon, mutta mikä hitto se kohtalo siten on? Jos Taivas ei saa Bullin sielua, niin pistetäänkö silloin lappu luukulle? Jos näin on, niin Jumala olisi vonut tehdä muutakin kuin golfata.
Myönnän hymyilleeni kohtauksessa jossa kilpailevat taksifirmat ryhtyvät romuralliin keskenään ja eräässä vaiheessa kaksi vastustaja-autoa törmää niin, että niiden kuskit lentävät tuulilasiensa lävitse toistensa autoihin jatkamaan niillä ajoa.
Ja luulin aluksi Thierry Lhermitten olevan Robert Carradine.
Tähdet: *
Siinä paha missä mainitaan
Oli tästä elokuvasta mitä mieltä tahansa niin kaikkien on parasta olla samaa mieltä siitä, että sillä on yksi kaikkien aikojen parhaimpia nimiä. Tai muuten...
Itse asiassa minusta se aiempi suomennos jossa sanoo oli sano on jostain syystä vielä parempi, mutta pidän myös suuresti sen englanninkielisestä versiosta I'm for the Hippopotamus ja ihan vain siksi, että hippopotamus kuulostaa tosi kivalta.
Tämän dvd:n menuvalikossa nimenä on I'm for the hippos, joka sekin on ihan ok, mutta hieman valju verrattuna hippopotamukseen..
Vapaa sielu Slim (Terence Hill) palaa kotiinsa Afrikan savanneille kierreltyään ja kaarreltuaan ympäri ämpäri maailmaa. Metsästäville turisteille safarimatkoja järjestävä velipoika Tom (Bud Spencer) ei ryhdy muiden kyläläisten iloon Slim paluusta, sillä Slim vain lähti huitelemaan maailmalle jättäen veljensä vastaamaan perheen elättämisestä, sitoen siis hänen mahdollisuutensa muuhun ja mikä pahinta Slim oli lainannut Tomilta rahaa eikä ole maksanut takaisin. Lisäksi heti Slim alkaa palattuaan saarnaamaan veljelleen tämän ammatinvalinnasta ja vaikka Tom pissattaakin turisteja pistämällä aseisiin paukkupanoksia, niin hän silti edustaa sitä vääryyttä jonka perusteella eläinten ampuminen ampumisen ilosta on hyväksyttävää, jonka vuoksi Slim sabotoi veljensä toimintaa. Eläintä ei tule tarhata tai tappaa vain ihmisten nautinnoksi, vaan vangitseminen eläintarhaan on sallittua vain kun sillä estetään esimerkiksi ihmisen toiminnasta ei luonnon valinnasta johtuva sukupuuttoon kuolemisen estäminen ja eläimen tappaminen pelkästään siihen pystymisen vuoksi on väärin. Jos karhut ympäröivät sinut vankilan suihkussa ja hammasharjasta tehdyn pistimen kanssa uhkaavat henkeäsi, niin ammu pois, mutta kun paikallisia kiusaava ja heitä kotoaan pois ajava isorikas ex-nyrkkeilijä ja näköjään myös Leijonan luolan jäsen Ormond (Joe Bugner) haluaa murhauttaa kaikki eläimet voidakseen myydä niiden osat eniten tarjoavalle, ei ainakaan Slim voi olla fatboy sellaista tapahtuessa ympärillä.
Mutaa kuonoon kuuluu ehdottomasti niihin parempiin Hill/Spencer-elokuviin ja kyseessä on duon elokuvien yleiseen tasoon verrattaessa normaalia huolellisempi kokonaisuus. Tietenkin siellä on mukana joitakin hidasteita, leikkausvirheitä ja päällisin puolin kyseessä onkin aivan tavallinen halvan oloinen liukuhihnatuotos, mutta juoni ei ole pelkkää tekosyytä viedä tappelusta toiseen ja elokuva ei sorru sellaisiin päättömyyksiin tukeutumiseen, että se olisi hauska vain ollessaan sekaisin. Toki se on edelleenkin pikaisesti väännetty B-leffa, mutta ehdottomasti tasaisemmin kulkeva kuin monet muut Hill et Spencer-mätkinnät. Se pistääkin pohtimaan, että olisiko kaverusten elokuvat saaneet enemmän arvostusta kriitikoilta jos niissä olisi jaksettu käyttää enemmän aikaa ja vaivaa, eikä vain pukata kaikkea mahdollisimman nopesti ulos nappamaan hilut käsistä. Tämä Mutaa kuonoonkin sisältää oikeasti kiinnostavaa tarinaa kotinsa jättäneestä taivaanrannanmaalarista joka palaa persaukisena takaisin moralisoimaan veljelleen hänen valitsemastaan ammatista ja tätä veljeä suututtaa erityisesti se, että vaikka hän oli se joka jäi kotiin pitämään huolta perheestä niin tuhlaajapoika saa kaiken arvostuksen. Kateus ja löysäily on kuitenkin laitettava sivuun kun itserakkaat ahneuden perikuvat ovat tuhoamassa kaiken sen mitä muut kodikseen kutsuvat ja näin ollen veljeksien pitää keskinäisen nahistelun sijaan toimia yhdessä, ymmärtäen toinen toistaan vioistaan huolimatta. Kun tässä vielä se koti on koti tasavertaisesti myös eläimille jotka eivät esiinny temppuilevina viihdyttäjinä, niin joku on selvästi miettinyt elokuvan tarkoitusta hieman enemmän, eikä vain todennut olevan tärkeintä heittää jotain ajantappoa tappeluiden välille. Itse asiassa minusta on hauskaa se, että tälläisessä ns. roskaelokuvassakin, ihan tavallisessa tappeluviihteessä ollaan jotain enemmän kuin tätä:
Ja jos Hill/Spencer-elokuva herättää tolkullisempia ajatuksia kuin mitä Särkänniemen delfinaario tekee sen kohtalosta päättävissä elimissä, niin jotain se tekee oikein.
Siispä mihin Hill/Spencerit olisivat saattaneet yltääkään jos heidän kohdallaan hyvät elokuvat olisivat huonoimmillaan Mutaa kuonoon? Varmasti suurempi panostus elokuvien laatuun olisi vähentänyt niiden lukumäärää, mutta kenties nostanut keskitason rimaa. Vastaavasti riskinä olisi se, että mitä jos heillä ei riitäkään kykyjä parempaan, oltaisiinko silloin vain saatu hyvien B-leffojen sijaan huonoja A-elokuvia ja mikä pahinta, menetetty se jokin mikä juuri tekee heidän elokuvistaan miellyttäviä. Ehkä siis on turvallisinta vain saada Mutaa kuonoon-kaltaisen elokuvien kautta lupauksia paremmasta kuin tyhjiä sellaisia, mutta siltikin jos tälläiseen pohdintaa ylletään nyt, niin ehkä. Ehkä.
Ei Mutaa kuonoon mikään mestariteos ole, kunhan vain kallistuu vaa'assa oikeaan suuntaan ja tekisi sitä enemmänkin pienellä trimmauksella. Kuitenkin oikeastaan ainoa seikka joka minua häiritsi niin paljon, että olisin toivonut sen jätetyn kokonaan pois, oli kun muutoin ihan hyvällä rytmityksellä kulkeva elokuva kääntyessään loppupuolelle päättää pysähtyä täysin irralliseen osuuteen. Aluksi kaikki hölmöimmätkin tilanteet tuntuvat olevan ainakin jotenkin perusteltuja ja vaikuttavat jollakin tavoin seuraaviin osioihin, mutta sitten tulee kohtaussarja jossa duomme ostaa smokit ja menee kasinolla huijaamaan rahaa. Sitten isorikkaat ihmettelevät kun heiltä lähtee fyffet käsistä, mutta lopulta minuuttien raahauksen jälkeen Hill ja Spencer vain heitetään pois kasinolta tyhjätaskuina. Ei mitään palkkiota sankareille taikka katsojille. Koko tilanne on siis vain pitkä paikkaansa sopimaton irtovitsi samaan tapaan kuin Uuno-leffaan kierrätetty rautakauppasketsi, että omana itsenään se voi olla ihan hauskakin, mutta elokuvassaan se on hyödytöntä ajantappoa joka ei mitenkään edistä tarinaa, eikä lisää siihen muuta kuin puuduttavaa pituutta. Siinä että joku on keksinyt mielestään hauskan vitsin ei pitäisi olla tarpeeksi syytä sen päätymiseen elokuvaan, vaan sen tulisi edes jotenkin kuulua sisältöön.
Jotkut elokuvan virheistä kyllä huvittuvuudessaan ansaitsevat paikkansa, vaikka eivät nyt siihen vihjailemaani syvällisempään, tolkullisempaan puoleen sovellukaan ja niinpä kun eräässä kohtauksessa Hill laittaa rahanipun oikeaan paidantaskuun, mutta ottaa sen ilmeisesti jonkin madonreiän avustamana vasemmasta on se vain loistavaa.
En tiedä johtuuko se Mutaa kuonoon-elokuvan viherpiperrysteemasta vaiko omasta mielikuvituksestani, mutta jotenkin tuntuu siltä kuin tässä korostuisi duon elokuvissa esiintyvä eräänlainen väkivallaton väkivalta. Onhan näillä Hill/Spencer-elokuvilla koomisuuden ohella maine väkivaltaisina olemisesta, sillä mieleenhän nousee aina se turpaan vetäminen, mutta kuten olen aiemmin todennut niin sehän on pelkän luunmurtamisen ja kivun tuottamisen sijaan samanlaista kuin Chaplinin slapstick. Joten kun iso ilkeä köriläs käy päälle muussa kuin homoseksuaalisessa (tai kenties nimenomaan juuri siinä, sillä hitostako sitä tietää mitä Chaplin oikeasti halusi painin olevan) merkityksessä, niin Bournen ja Reacherin keinojen sijaan Chaplinit, Hillit ja Spencerit steppaavat hämätäkseen korstoa ja sitten kiepauttavat ympäri potkaistaakseen kankkuun, ja se oli siinä sitten. Onhan kyseessä edelleen jalan suorittama potku, mutta pikemminkin viatonta jekkuilua kuin nyt saatana jätkä et enää kävele tämän jälkeen-mietintöä ja kun se yhdistetään Mutaa kuonoon-leffan eläintensuojeluideaan, niin se on oikeutetumman oloista kun edessä ovat vastustajat jotka tappavat norsuja vain syöksyhampaiden vuoksi, kuin pelkkä kankuille kenkiminen jonkin materiaalisen ilon kuten rantakirpun vuoksi, kuin se myös tuntuu korostetumman pahuuden rinnalla väkivallattomalta vaihtoehdolta samanlaiseen käytökseen, kuoleman tuottamiseen sortumattomuuden vuoksi.
Näin ollen kyseessä on varsin mukavaa hyvin kasassa pysyvää luonnonsuojeluteemaista muksimiskomediaa, jossa Hill ja Spencer osoittavat jälleen yhteistyönsä sujuvuuden.
Tähdet: ***
Mutaa kuonoon! sanoo virtahepo
Nimestään huolimatta tämä elokuva ei ole osa Bud Spencerin Lättäjalka-sarjaa, vaan olettavasti joku oli vain päättänyt nimetä tämän tuolla tavoin hyödyntääkseen sen mahdollista suurempaa mainosarvoa kuin mitä elokuvan oikea nimi tarjoaisi. Mikä on sinänsä aika turhaa, koska jo aiemman suomijulkaisun aikana ymmärrettiin mikä se todellinen täky on ja siksipä se olikin nimeltään Bud Spencer hämäräpuuhissa. Mikä on istuvampi ajatellen elokuvan englanninkielistä nimeä Buddy Goes West, sillä Buddy saattoi oikeastikin olla jonkinlainen Spenceristä käytetty lempinimi ja ei ainakaan aiheuta päänvaivaa heille jotka koettavat tunkea tätä villin lännen seikkailua niiden Lättäjalkojen modernimpaan maailmaan ja lainrikkojaa kytäksi. Mutta kuten olemme muun muassa Trinityista ja Djangoista oppineet, niin ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä. Vai mitä Engelbert Humperdinck?
Rennosti asiat ottava lurjusseikkailija Buddy (Bud Spencer) koettaa pysytellä erossa ongelmista, joita aiheuttaa eritoten jatkuviin ongelmiin itsensä ajava ääliöintiaaniystävä Cocoa (Amidou), jota Buddy saakin toistuvasti pelastella pulasta.
Amidou, ei Amadou.
Erään Cocoan neronleimauksen ansiosta Buddyn ruokailu keskeytyy ja ryöstösaaliina mukaan lähtee arvokas laukku, joka ei vastoin odotuksia sisälläkään kultaa vaan tohtorin tarvikkeet. Pieneen tyhjenevään kaupunkiin päätynyt Buddy päättää omaksua lääkärin roolin, sillä sen tuoman arvostuksen ansiosta hän saisi ilmaisia aterioita ja koska ihmiset ovat idiootteja ei kukaan kuitenkaan tajuaisi ettei tämä kuoliota yskästä erottamaton herra olisi mitä esittää. Syy siihen miksi Buddyn uutena asuinpaikkana toimiva kaupunki kadottaa asukkaitaan löytyy siitä, että aluetta terrorisoi ilkeä rosvo Colorado (Riccardo Pizzuti) yhtä tuhmine veikkoineen. Niin aina, niin aina. Uuden tohtorin saapuminen kaupunkiin ei miellytä Coloradoa, joten ala vetää Buddy koska näillä nurkilla ei toivoa suvaita. Pian Buddylle selviääkin, että pelkäksi käskyläiseksi paljastuva Colorado tyhjentää kaupunkia koska se sattuu sijaitsemaan suuren kultaesiintymän kohdalla ja tietenkin rikkaudet ovat tarkoitettu vain rötösherroille. On siis syytä keskeyttää ruokailu jälleen kerran ja osoittaa, että jos jollain on lupa hyödyntää ihmisten tyhmyyttä niin se on vain Buddylla. Ellei sitten ison miehen hyväsydämisyys ota täysin valtaansa ja sen seurauksena tehdään mikä on oikein.
Lättäjalka hämäräpuuhissa ei kenties ole yhtä muistettava tai onnistunut elokuva kuin Terence Hillin Nimeni on Nobody, mutta yhtä miellyttävästi tämäkin elokuva yhdistelee veijarikomediaa puolivakavuuteen, jolloin pelkkään aivojennollaukseen se ei kenties yllättäen sovikaan.
Elokuva tasapainoilee kelvollisesti tavanomaisen turpaanvetokomedian ja ryhdistäytyvän yksin kaikkia vastaan-tarinoinnin välillä ja erityisesti Bud Spencer on saatu istuettua erinomaisesti rooliin jollaisessa Terence Hillin näkee paljon helpommin. Spencer esiintyy tutusti murahdellen, jonka vuoksi tälläinen rooli liukkaana rehtinä hurmurihuijarina tuntuu sellaiselta jonka vuoksi olettaisi esittäjänsä olevan väärässä paikassa, mutta niin vain Spencer on saanut yhdistettyä siihen "omaan itseensä" myös kevyempää ilmaisua joka ei vaikuta laisinkaan pelleilyltä. Kun elokuvan kokonaistunnelma tukee Spencerin esiintymistä, niin tämän nostaa tasapainoisuudessan sen verran korkealle, että epäilee ettei ohjaajaksi merkitty Michele Lupo ollutkaan käskyttäjänä. Ainakin jos mielessä ovat Spencerin ja Lupon kaksi edellistä yhteistyön tulosta Jäitä hattuun ja Konnat ketoon. Ne kun eivät ole kovin hyviä.
Harvoinhan niin Spencerin kuin Hillinkään elokuvat nousevat pistytyksissä kovinkaan korkealle, sillä viihdyttävyydestään huolimatta ne ovat parhaimmillaankin suht' kömpelöitä ja hätäisen oloista sekundaa, jolloin suurta mittakaavaa ajatellen on helppo löytää edustettujen lajityyppien joukosta parempiakin suosittelujen kohteita. Kuitenkin kolmen tähden Spencer-elokuva on nimenomaan suhteutettuna ulkopuolisiin lähes täyttä kultaa ja Hill/Spencer-leffat ovatkin muodostuneet niin omaksi genrekseen, että vertailukohtien etsiminen sen ulkopuolelta on yleensä turhaa.
Lättäjalka hämäräpuuhissa on siis koominen western jossa Spencer onnistuu esittämään itsestään uuden rennomman puolen, ollen silti täysin oma itsensä ja vaikka mukana on kuluneita hahmoja sekä juonenkäänteitä ja Amidoun esittämä Cocoa on ajoittain niin ärsyttävä, että tekee mieli läimäistä ja kovaa, niin on tässä kuitenkin hyvin miellyttävää rennosti rullaavaa lännenseikkailua.
Coloradon roolissa on Riccardo Pizzuti joka ei ehkä nimenä ole kovinkaan tuttu (liekö tuo Amidoukaan?), mutta jokainen Hill/Spencer-leffoja katsellut varmasti tunnistaa miehen kasvot, sillä tämä herra oli mukana todella monessa niistä (ainakin 18 yhteistyön tulosta) ja lähes poikkeuksetta esitti rivipahista joka sai turpaansa.
Hauskasti olin kirjoittanut muistiinpanoihini seuraavaa:
"musiikissa imitoidaan Morriconea aika onnistuneesti."
Siihen miksi etenkin Giù la testa pilkahteli mielessä pariinkiin otteeseen on selityksensä, sillä kappas mokomaa, sehän onkin Morricone joka tämänkin elokuvan musiikin takana on.
Tähdet: ***
Lättäjalka hämäräpuuhissa
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
