Charmikas miljonääri Thomas Crown (Pierce Brosnan) kaipaa hieman jännitystä elämäänsä ja siksipä hän toteuttaa tyylikkäästi koreografioidun museokeikan varastaakseen kivan maalauksen. Tapausta selvittämään kutsuttu glamööri vakuutustutkija Catherine Manning (Rene Russo) alkaa heti aiheellisesti epäilemään Crownia varkaaksi, joten on syytä aloittaa romanttinen kissa ja hiiri-leikki, jossa tärkeintä on kaikkien voittaminen jopa häviönkin koittaessa.
John McTiernanin uusintaversioima Seikkailija Thomas Crown liikuskelee samanlaisin kepein askelin kuin Norman Jewisonin alkuperäinenkin elokuva ja muutamaa tapahtumapaikka- ja juonikäännemuutosta lukuunottamatta suurin ja siten myöskin pienin ero löytyyy siitä, että tämä uudempi versio on aiempaakin ilmavammilla kengillä askeltava. Jos elokuvia ajatttelee James Bond-vertauksen kautta, niin Steve McQueenin tähdittämä Thomas Crown on hieman enemmän kuin Sean Connery ja Pierce Brosnanin Thomas Crown on Roger Moore. Tai ehkäpä Mooren kohdalla vielä Bondia enemmän Simon Templar. Niin Conneryn kuin Moorenkin Bondit ovat seikkailullisia, mutta toinen pitää jalkansa hieman lähempänä maanpintaa ja toinen suihkauttaa rakettimoottoreilla ohuen ilman pariin ja tämä uudempi Thomas Crown saattaa siksi aiheuttaa jopa ajatuksia jonkinaisesta tyhjäpäisyydestä. Sitä se ei tietenkään ole, mutta ajoittain elokuvan hauskanpito jossa kaikki ovat kivoja ja mukavia ja ihania saa kaipaamaan jotain naarmua osoittamaan, että kyllä siellä ihmisiä glamourin alla on, eikä pelkästään hummeri-illallisia, lentokoneilua ja tangoa. Väliäkö tuolla, sillä jos ei anna jonkin Stevia McQueen-fanatismin tai vastaavan iskeä automaattisesti kakkaa-leimaa remaken päälle, niin huomaa kuinka svengaava soundtrack, romanttinen valaistus, kauniit ihmiset ja etenkin erinomaisesti yhteen pelaava pari aiheuttavat nautinnollisia väreitä ja ajatuksia siitä kuinka "on ne vaan niin suloisia". Ja sitä Brosnan ja Russo muuten ovatkin.
Siispä jos McTiernanin vähän liiankin tukevissa turvavaljaissa kulkeva elokuva ei juuri sen vuoksi kiusaa, niin vähintäänkin alku- ja loppupuolen museokeikkojen liukasliikkeisyys saa peukut pystyyn.
Hyvän tuulen elokuva on hyväntuulinen.
Ja hämmästyttävän paljon Rene Russon tissejä. Tai siis ne ovat ne samat kaksi koko ajan, mutta näkyvät aika usein.
Tähdet: ***
Seikkailija Thomas Crown
Eli Terminal Force 2. Vaikka en tiedä miten tämä on jatkoa Terminal Force ykköselle muuta kuin nimellisesti. Mutta tämä kuulostaa mielenkiintoiselta:
"in association with Puerto Rico Investors' Tax Credit Film Fund."
Heillä on tasan yksi elokuvatuotanto plakkarissa ja tuolla nimellä oikein huudetaan veronkiertoa, tms. Vaikka tietenkin kyse on vain jostain kuvauspaikkana toimineen Puerto Ricon myöntämästä verohelpotuksesta, jolla saatiin houkuteltua elokuvantekijöitä luokseen ja tämän elokuvan perusteella on ymmärrettävää miksei niin näköjään enää myöhemmin tehty. Tulee ihan mieleen Highlander 2, jossa pankki otti elokuvan oikeudet haltuunsa ja lopputuloksesta päätellen antoi kirjanpitäjän tehdä elokuvan leikkauksen.
Olemme tulevaisuudessa ja kuten takakansi paljastaa, niin 2000-luvulla, joka on sitten aika ympäripyöreästi todettu. Onko vuosi 2001 vaiko 2002? No kuitenkin, rappeutunut Maapallo on tietenkin hylätty ja siitä on tehty viidakkovankila universumin tuhmimmille ihmisille ja arvatkaapa vaan minne presidentti Bradford (Richard Herd) haaksirikkoutuu vältyttyään terrori-iskulta avaruudessa. Täällä kotiplaneetallamme Bradford jää heti post apo-joukkoa johtavan ilkeän langenneen poikansa Kylan (Richard Moll) vangiksi, joka tietenkin näkee panttivangissaan mahdollisuuden päästä pois vankilaplaneetalta joka ei ole Fiorina 161.
Bradfordin mukana Maahan erilleen päätyivät miehen pojanpoika Daniel (Jasper Schellekens) ja joukko jeesmiehiä, jotka saavat apua mieheltä jonka aluksi luulin olevan Joe Lara, mutta ei sitten ollutkaan. Kyseessä kuitenkin on samanlainen puunaama Xavier Declie, joka esittää sitä sankarillista yksinäistä sutta joka ei halua muita ihmisiä vaivakseen, mutta silti auttaa ahdinkoon joutuneita. Sitten puunaama pelastaa kaikki kannibaaleilta. Tai no, on ainakin mukana kun pelastutaan.
Mutta hetkinen, mikä elokuva on tämä joka kuvaillaan The Survivorin sivulla?
Ihan kakka elokuva.
Jos elokuvan paras asia on 70's Showsta tuttu Lisa Robin Kelly, joka siinäkin sarjassa oli tämän elokuvan tavoin vain jotain joka tekisi mieli tyrkätä jyrkänteeltä alas, niin se ei ole hyvä asia. No, oikeasti hän ei ole The Survivorin paras seikka, sillä se kunnia annetaan...
Ei, en keksi mitään.
Tämä elokuva ei ole edes tarpeeksi huono.
Tähdet: *
The Survivor
Viime yönä näin unta kukkakaupassa työskentelevästä Krista Kososesta ja hän särki sydämeni,,, kahdesti.
Aamulla piti googlata kuka Krista Kosonen on.
Rikollispomo Isaak (Delroy Lindo) on aikeissa siirtyä pois laittomuuksista, mutta sopivasti pahimman kilpailijan Singin (Henry O) poika tapetaan ja syy näyttäisi olevan Isaakin joukoissa. Tieto tuosta kuolemasta tavoittaa kiinalaisessa vankilassa aikaansa viattomana viettävän isoveli Hanin (Jet Li) ja tämä saa herran pakenemaan ja matkustamaan jenkkeihin, sillä on aika toteuttaa silmää silmästä. Silmistä puheen ollen, ne iskevät sataa salamaa kun Han tapaa Isaakin ylivarjellun tyttären Trishin (Aaliyah) ja vaikka ihastus noudattelee söpöilyä tyyliin kädestä pitäminen, niin Isaakin ja Singin perheiden välillä päätään nostava mahdollinen sota koettaa kaiken erottaa. Jälleen kerran saamme todeta, että joidenkin mielestä sotatilaa kannattaa pitää yllä, sillä sairauden hoitaminen tuottaa enemmän kuin parannus.
Vaikka Tappava ase nelonen sai kunnian (jos sitä siksi haluaa kutsua) viedessään Jet Lin jenkkimarkkinoille, niin eiköhän se ole Romeon on kuoltava joka varsinaisesti teki miehestä kansainvälisesti tunnetun ja oli se oikea jenkkidebyytti jo siksikin, että tässä elokuvassa mies sai paremmin esittää kykyjään ja nousta sivusta ansaitsemaansa pääosaan. Toisin sanoen tässä elokuvassa esiintyy Jet Li ja tappava ase nelosessa joku heppu. Edellisellä kommentillani kansainvälisestä tunnettavuudesta viittaan ymmärrettävästi massayleisöön joka vähät välittää muusta kuin meillä teatterilevitykseen päätyneistä elokuvista ja jotka katsovat ei-englanninkielistä elokuvaa vain jos elokuva on saanut Oscarin, tms.
Romeon on kuoltava on se ns. eksoottinen aasialaiselokuva jolla parsitaan yhteen välimatkat ja se onkin elokuva jota on helppo suositella lähes kaikille, paitsi tietenkin heille joiden mielestä Li myi itsensä siirtyessään dollarimarkkinoille. No, kaikkia ei voi onneksi miellyttää.
On muusikkotähtiä (Aaliyah, DMX) ja myöskin turvallisen cool hiphopsoundtrack. On koreutta, kauneutta, kimalletta, hienoja autoja, mittatilauspukuja ja aurinkolaseja.
Mutta jos esimerkiksi luulee Lin jäävän Hollywoodhutun alle, niin mukana on myöskin miehen kyvyille kunniaa tekevää tyylikästä toimintaa (joskin myönnettäköön, että jenkeillä oli ainakin vielä tällöin vaijeritemput hieman hakusessa) ja ketteryyttä kuin kumisella akrobaatilla. Kun mukana on perinteistä helpon tien Romeo et Julia-mukaelmaa ja rento löysähousuinen tunnelma, niin elokuvaa on helppo katsoa ja kiukkuisimmat kommentit sulavat Lin ja Aaliyahin hymyjen vuoksi pois. Ei siis missään nimessä lajityyppinsä mestariteos jos hakee vertailukohtansa muualta kuin viihdetoiminnasta, mutta tälläisenään hemmetin mukava, että pidän tätä oikeasti Lin parhaimpana jenkkileffana ja olen hyvin pahoillani Aaliyahin poismenosta. Eikä jälkimmäistä kumoa edes kehno Kadotettujen kuningatar.
Nautin, vaikka sitten ylilyöden. Pelkästään se Lin ja Aaliyahin ensikohtaaminen taksissa sekä siellä tapahtuva keskustelu ovat niin luontevaa ja rakastettavaa, että katsojan tulisi jo sen vuoksi ajautua kukkamerelle soutelemaan karkkipelikaanien kanssa.
Tähdet: ****
Romeon on kuoltava
Tohtori Susan (Saffron Burrows) tahtoo pelastaa ihmiset alzheimerin taudilta tekemällä keskellä merta olevalla salaperäisellä tutkimuslaitoksella haista superälykkäitä ja sitten superälykkäät hait pääsevät pakoon ja syövät melkein kaikki laitoksella työskentelevät. Koettavat penteleet jopa paistaa LL Cool J:n.
Kurkunleikkaajien saaren floppauksen jälkeen Deep Blue Seata pidettiin Harlinin eräänlaisena palautuksena toimintaelokuvien, no jos ei ihan niin ainakin melkein eliittiin ja sitä odotettiinkin aika innokkaasti. Puhumattakaan ohjaajan kunnian palautuksesta.
Suosittuhan Deep Blue Sea olikin ja sinä aikana kun olin töissä videovuokraamossa, en muista yhdenkään toisen Harlinin elokuvan saaneen yhtä innostunutta vastaanottoa, eikä sitä romuttanut edes ensimmäinen kasettierä joista puuttui arviolta puolisen tuntia elokuvaa. Ja vaikka myöhemmät elokuvat eivät enää suurempaa innostusta maailmanlaajuisesti kenties herättäneetkäään, niin etenkin kotiteattereissa Harlin on aina ollut suosittu ja varmasti moni hänen elokuvateatterilevityksessä epäonnistuneista elokuvista löysikin pelastuksen videopuolelta. Muistanpa jopa, että aikoinaan jokin mediajulkaisu teki jutun eurooppalaisista elokuvaohjaajista, keskittyen heidän elokuviensa tuottoihin ja nyt en enää ole varma Harlinin sijoituksesta, vaikka mieleni tekisi sanoa ykköspaikka, mutta ainakin Paul Verhoevenin hän ylitti. Se jäi mieleeni jo siksikin, että se tieto herätti monissa aika kiukkuisiakin vastalauseita. Syy miksi Harlin oli korkeammalla johtui siitä, että vaikka Verhoevenia pidetään syystäkin (emme huomioi mm. Showgirlsia) lahjakkaampana ja hän on tehnyt kaupallisiakin hittejä, niin Harlinin heikotkin elokuvat tuottivat videomyynteinä niin paljon, että niiden yhteenlaskettu rahamäärä oli kovempi kuin Verhoevenin, jolla ne olivat ymmärtääkseni enemmänkin joko tosi kovia, taikka päinvastaisia. Hitsi kun vielä löytäisin jostain sen lehtiartikkelin, sillä olisi kiva tukeutua muuhunkin kuin hälveneviin muistoihin.
Mutta niin, Deep Blue Sea.
Eihän se mikään hyvä elokuva ole ja aivan yhtä hölmö kuin Kurkunleikkaajien saarikin, mutta se sai varmasti paljon anteeksi sen vuoksi, ettei sen odotettukaan olevan vakavahenkinen. Ei niin ettäkö Kurkunleikkaajien saarelta olisi kukaan odottanut realismia, mutta jonkinlaisena historiallisena kuvauksena siinä luultiin tietenkin olevan edes jotain uskottavuutta, mistä osoituksena hämmästyttävän kovat kritiikit kotimaamme lipun esiintymistä kohtaan, jota ei siis tuohon aikaan ollut vielä keksittykään. Lisäksi Geena Davisin valinta herätti kritiikkiä, mitä se ei varmasti olisi niin paljon tehnyt jos hän ei olisi ollut Harlinin tosielämän misukka. Joten osa Kurkunleikkaajien saaren saamasta kritiikistä kohdistui hieman väärään paikkaan, tai ainakin muodostui väärällä tavalla. Sillä onhan siinä paljon muutakin vialla kuin uskottavuus ja vaimo, mutta katsotaan sitä sitten joskus toiste. Deep Blue Sean kohdalla sijoittuminen nykyaikaan ei aiheuttanut esimerkiksi historiallisten tosiseikkojen tarkastelua, vaikka todellisuutta ajatellen sen esittämät tieteelliset faktat ovatkin puutaheinää. Hölmöys toimii, mutta vain tietyillä ehdoilla.
Hyvän, tai edes näyttävän tappajahai-elokuvan/kopion odotus ja ylipäätään eläinkauhun hyödyntäminen olivat myös osaltaan nostamassa Deep Blue Seata menestykseen ja tottahan toki Samuel L. Jacksonin suosioaste nostatti kuumetta. Joten kyllä Deep Bue Sealla oli jo heti ensialkuun paremmat mahdollisuudet menestyä kuin Kurkunleikkaajien saarella, vaikka loppujen lopuksi kyseessä on aina samanlaista Harlinia. Toimintaosuudet rullaavat, efektien siirtyminen tietokoneistettuun versioon aiheuttaa toivomisen varaa, puujalkavitsit on lahoja, juoni on kasa satunnaisia kirjaimia ja keskusteluosuudet kompuroivat, mutta onneksi heti perään tulee jälleen ympyräkierroksen tavoin tiukaksi leikattua toimintaa joka saa jälleen hymyn huulille. Joten kyllä sinä Renny minua tarpeeksi viihdytät tälläkin elokuvalla. Jos et koko aikaa, niin ainakin hetkittäin.
Jostain syystä elokuvan kommenttiraidan alkupuolella Samuel L. Jackson kanavoi Mario Van Peeblesia siinä parhaimmassa hai-elokuvassa. Sanoinko parhaimmassa? Tarkoitan tietenkin siis murisevaa haita.
Tähdet: **
Deep Blue Sea
Muistan nähneeni George A. Romeron alkuperäistä The Craziesia mainostettaneen zombie-elokuvana, joka juontui ilmeisesti halusta hyödyntää miehen tunnetuimpia elokuvia. Olenpa myös kuullut ihan oikeidenkin ihmisten kutsuvan sitä zombie-elokuvaksi ja kuten 28 Päivää ja Viikkoa Myöhemmin kohdalla on luvallista todeta takaisin närkästyneenä "eikä ole!", mutta nyt kun suurinpiirtein joka toinen moderni zompparileffa ottaa mallinsa 28-elokuvista ja näin ollen joka toinen zombievirus ei olekaan zombievirus, vaan jotain raivotautia, jolloin käsikirjoitus koettaa väittää vastaan etteivät nämä ole eläviä kuolleita, vaan ihan vain eläviä, joskin liiankin eloisia sellaisia. Joten nykyzombiet juoksevat, hyörivät, pyörivät ja ovatkin vain sairastuneita kuolemaa edeltävään ilotteluun, niin palataanko takaisin sinne Romeron The Craziesiin jossa eräänlainen raivotautivirus teki 70-luvun ihmisistä 2000-luvun zombeja jotka eivät ole edelleenkään eläviä kuolleita. Vautsi! Foliohatut päähän!
Vaikka joo, Romeron elokuvassahan virus olisi voinut aiheuttaa vaikka pelkkiä syyliä, sillä varsinaisen kaaoksen siinä aiheutti se karanteeni ja ahdistuneisuus.
Ja sitten itse elokuvaan:
Pelin jossa hyödynnetään palloa keskeyttää hassusti käyttäytyvä mies, joten hänet ammutaan ja sheriffi David (Timothy Olyphant) voi kokea sen seurauksena ainakin yhden unettoman kohtauksen verran syyllisyyttä.
Pian alkaa muissakin ihmisissä näkymään normaalista poikkeavaa käytöstä, paitsi tietenkin heissä jotka päivittäin katselevat rajan tuolle puolen ja tunteettomasti murhaavat ihmisiä. Niin ja sitten ovat tietenkin he jotka hakevat Big Brotheriin ja he vasta pelottavia ovatkin. Nämä saastuneet tulisi tuhota.
Luonnollisesti syy ihmisten murhahulluuteen löytyy paikallisesta järvestä jonne oli joskus aiemmin pudonnut jotain armeijan Sihi-juomaa, joka lavatanssien tavoin ajaa ihmiset mielipuolisuuden partaalle. Ei huolta sillä valtio pitää huolen omistaan ja näin ollen asettaa pöpikaupungin karanteeniin, aloittaa Mengelen oppien mukaiset ihmiskokeet, joista moni testaa ihmisen kykyä vastustaa luoteja. Tämä ymmärrettävästi johtaa kapinaan laivan ulkopuolella, kun niin sekä käkikellopäät että tavalliset puskajussit haluavat vastustaa yleistä käytäntöä orjuuttaa ihmisiä. Mutta kuten jo Rocky Horrorissa todettiin:
"It's astounding
Time is fleeting
Madness takes its toll"
The Craziesin remake ei ole sieltä aivan pöllöimmästä päästä, sillä vaikka se ei tee oikeastaan mitään muuta kuin päivittää ääni- ja kuvamaailman, joista olennaisimpana osana vaate- ja hiusmuodin, niin se pistää peliin tarpeellisen määrän uhkaavaa tunnelmaa, melkein onnistuneita säikäytyksiä ja varsin erinomaisesti toimivat ääniefektit ja musiikin. Tietenkin kun merkittävin ero alkuperäiseen elokuvaan löytyvät vain vuosiluvusta ja budjetin koosta, niin ymmärrettävästi herää kysymys siitä, että kuinka tarpeellinen tämä nyt sitten on. Tästä syystä remakejulkaisujen oheen olisi aina syytä pistää se alkuperäinen versio, jotta näkisi sen tarpeellisuuden asteen. Joka tuossa tapauksessa saisi kenties kirjoittamaan ruudulle sanan tarpeeton, mutta toivottavasti saisi myös antamaan alkuperäiselle elokuvalle sen mahdollisesti ansaitsemansa arvostuksen, jolloin remaken ansioiksi voidaan lukea tiedonjanon lisäämisen. The Craziesin tapauksessa uskon Romeron elokuvan olevan valtaosalle tämän remaken nähneistä täysin tuntematon tapaus, jolloin heidän haittanaan ei onneksi ole vertailuajatukset, mutta kenties tämä myös saa haluamaan nähdä sen aiemmankin version, kunhan ensin saa tietää sen olemassaolosta.
Kuitenkin remake tai ei, kyseessä on ihan kelvollinen viruselokuva jossa saa taas kerran varmistuksen sille, ettei isoveljeen voi luottaa, ellei sitten jo etukäteen odota petosta ja märkiviä haavoja.
Parasta: ajoittain todella hermostuttava äänimaailma.
Huonointa: loistavan ironisen kyynisen lopetuksen muuttaminen siihen tavanomaiseen taas mennään-muotoon.
Tähdet: ***
The Crazies
Ei, ei Hordak. La Horde.
Ryhmä tosi bad ass-kyttiä serpicolookissa päättää kostaa kollegansa kuoleman siitä vastuussa olevalle ilkeälle huumeparonille ja näin tie vie ränsistyneeseen kerrostaloon jossa pahikset pitävät majaansa. Kiitos yli-innokkaan avuliaan sivullisen menee kovaotteisten miesten ja yhden naisen suunnitelma käsille ja veri virtaa.
Samaan aikaan kun pahikset kiusaavat hyviksiä, päättää vanha kunnon zombie-epidemia valloittaa Ranskan ja pian huumekuninkaan slummivaltakunta, eli tapahtumapaikkana toimiva kerrostalo saa uudisasukkaita. Nämä vieraat eivät halua työpaikkoja, tai edes naisia, ellei sitten molempia voi syödä hengiltä. Luonnollisesti myös äskettäin talossa tapetut päättävät herätä nälkäisinä ja osallistua Caligulan häpeään saattaviin syömisorgioihin, eikä kukaan ajattele pientä poikaa savannilla, joka olisi iloinen edes yhdestä käsivarresta.
Ymmärrettävästi pekonituotteet ja sieluntuhoajat pistävät erimielisyytensä hetkeksi sivummalle ja päättävät puhkua yhteiseen hiileen päästäkseen talosta turvaan. Tietenkin jokainen elävien kuolleiden kertomuksia seurannut voisi todeta, että ei sitä turvapaikkaa löydy mistään, mutta jostain syystä televisioruudulla olevat henkilöt eivät kuule taikka kuuntele.
Poislukien elokuvassa oleva rakkauden kieli, ei La Hordea muutoin erottaisi mistään ennen nähdystä zombieleffasta, mutta perkeleellisen tylyt karvaiset hahmot, kiukkuiset ilmeet ja tiukasti pakaroita puristava yksinkertaisuus rajatussa tilassa kyllä varmistavat sen, että vaikka parhaiden romerozomppareiden tasolle ei ylletäkään, niin huonoimmat romerozompparit ylitetään leikiten. Mutta koska La Horde on simppeliä elävien kuolleiden kuolettamista, niin joka kerta kun elokuva pysähtyy alkaa se kyllästyttämään osoittaessaan yksinkertaisuutensa, mutta onneksi pian taas ammutaan aivan hemmetisti ja tilanne on kuumempi kuin Salma Hayek. No, ei nyt sentään, mutta kyllä tämän kenties katselee toistamiseenkin.
Kohtaus jossa tämän elokuvan Jeffrey Dean Morgan, eli Jean-Pierre Martins seisoo auton katolla ja paloittelee laumasieluisia zombeja viidakkoveitsellä on varsin tehokas.
Tähdet: ***
La Horde
Koska itselläni ei ollut SNES:iä, niin minulla ei myöskään ollut Street Fighter kakkosta. Sanon SNES siksi, että sillä konsolilla se oli huomattavasti tunnetumpi kuin esimerkiksi Segan myllyllä. Pariin otteeseen sitä tuli vieraissa pelattua ja olihan se ihan ok, mutta ei sen enempää. Ei minua juurikaan beat 'em upit kiinnostaneet ja vielä vähemmän sellaiset joissa oltiin vain
paikoillaan vetämässä toisiaan pataan. Streets of Ragessa ja Double Dragonissa sentään kuljettiin eteenpäin, eikä oltu näkymättömän kehän sisällä.
Mutta kuitenkin, joskus on todella tarpeellista tyhjentää pää ja sellaiseen Street Fighterin kaltaiset pelit ovat mainioita. Ei tarvitse montaa minuuttia pelata, kun taas on stressi purettu.
Joten jos Street Fighterissa on jokin tarina ja sellainenhan näissä aina väitetysti on, niin se ei minua kiinnosta. Pohjimmiltaan, eikä edes niinkään syvältä Street Fighter on kaksi pugilistia muovailemassa toisilleen kukkakaalikorvia ja sitten seuraava karneevaliasuinen vastustaja vuoroon.
Kuulostaa hyvältä idealta elokuvalle ja katso, elokuvahan Street Fighteristakin syntyi.
Olen tästä syvästi pahoillani.
Mikä lie Shabba Ranks-kaupunki on kokenut vallankumouksen ja kenraali Bison (Raul "tämä elokuva tappoi minut häpeään" Julia) on johdossa. Bisonin tarkoituksena on perustaa Bison-rahalla toimiva Bisonopolis-kaupunki ja sitä varten tarvitaan Bison-panttivankeja. Ei kun ihan oikeasti, se on elokuvan juoni. Niinpä eversti Guile (Jean-Claude Van Damme) Silmä Silmällä-sarjan stailaamien sotilaidensa kanssa aikoo estää ilkimyksen toimet, johon edellä mainittujen lisäksi kuuluu helvetin rumien supersotilaiden valmistus.
Sitten siellä on joitakin sitcomeista karanneita hahmoja ja tytsy jolla on henkilökohtaista kaunaa Bisonia kohtaan. Lopussa katsoja itkeä pillittää vuolaasti ja kiroaa leivässä ollutta kiveä.
Olen satunnaisesti pohtinut, että miksi Mortal Kombat-elokuvat ovat jääneet etenkin toimintaeokuvien ystävien mieliin Street Fighteria paremmin ja positiivisemmin, vaikka molemmat tarjoavat huonoa näyttelemistä, hassun näköisiä hahmoja, surullisen tekosyyn juoneksi, aikalailla kömpelöitä efektejä ja näin pois päin. Ehkä kyse on siitä, että Mortal Kombat ei edes yrittänyt olla muuta kuin konejumputtavalla soundtrackilla ryyditetty naamaanpotkimiselokuva, kun paremmin käsikirjoittana tunnettu Steven E. de Souza uskoi ilmeisesti voivansa kirjoittaa Street Fighterin turpaanvedolle jonkinlaista tarinaa joka nimenomaan vaati Wes Studin ja Raul Julian kaltaisia näyttelijöitä. Sitten de Souza kuitenkin päätti, että ei annetakaan ns. laatunäyttelijöille varsinaista näyteltävää, ellei se sitten tarkoita taistelutaitojen puutteiden esittämistä. Vaan olkaa tekin Van Dammeja. Vielä surullisempaa on, että de Souza ei edes siinä jaksanut olla kovinkaan keskittynyt, koska niihin moukaroijarooleihin ei siis palkattu tappelupukareita, mutta edellä mainittuja Studia ja Juliaa lukuunottamatta ei jaksetttu sitten vetää edes täysillä sitä ideaa, että street fightereina olisi näyttelijöitä joita ei normaalisti yhdistä mättöelokuviin. Ja koska de Souza suostui näyttelijävalintojen vuoksi leikkaamaan palkkiotaan, niin selkeästi hän kannatti tätä roolivalintaideaaa.
Toki Mortal Kombatissakin on muitakin kuin pelkkiä taistelulajitaitajia kenkimässä kilpaa, mutta ihan oikeasti, kuka voisi ottaa tosissaan Juliaa, Studia ja Kylie Minogueta elokuvassa jossa vaaditaan ketteriä jalkoja ja viuhuvia käsiä. Surutuloksen näkee Street Fighterin lopusta jossa Julian ja Van Dammen kaksintaistelu on notkeaa kuin kuolleen biisonin ja Van Dammen välinen kaksintaistelu. Sillä erotuksella, että kuollut biisoni ei näytä näin nauretttavalta:
Street Fighter on aivan väärin roolitettu ja olenkin aika varma, että Julia itsekin tiesi tämän, sillä se selittäisi sen mksi hän vetää roolinsa kuin mielenvikainen käkikellosilmä. Muutenkin tätä elokuvaa katsoessa epäilee, että kenties tarkoitus ei ole ollutkaan tehdä vakavaa toimintaelokuvaa, taikka edes humoristista toimintaelokuvaa, vaan pelkkää puupääkomediaa. Mutta koska komiikka on väkinäistä ja ajoitus täysin pielessä, niin jopa tarkoitukselliseksi komediaksi elokuva vaikuttaa siltä kuin se oltaisiin tehty jonkun pakottamana. Ole saatana hauska, tai itke ja ole hauska.
Toiminta on puuduttavaa ja siinä missä Mortal Kombatin toimintaosuuksissa kungfuilu vaikutti (no, okei, siellä on Christopher Lambert) ammattilaisten tekosilta, niin Street Fighterin kohdalla oikeastaan Van Dammea lukuunottamatta kaikki vaikuttavat puupökkelöiltä joiden koetetaan valehdella olevan jaloittelevia mestareita, mutta ei vaivauduta edes leikkauksilla piilottelemaan molempia vasempia jalkoja.Eikä Van Dammekaan tunnu haluavan tehdä elokuvassa muuta kuin vääntää pari vitsiä ja poseerata, joten Van Damagen spagaattikurkipotkulyöntien vuoksi menevät rahat kankkulan kaivoon.
Kylie Minoguekin näyttelee siihen malliin, että Bio-dome vaikuttaa uran huipulta.
No, neidin peppu näyttää hyvältä.
Sen verran pitää vielä Mortal Kombatista puhua, että vaikka nyt saatan antaakin sellaisen käsityksen, ettäkö se olisi jotenkin hyvä elokuva, näin ei ole asian laita. Mortal Kombat on kakkaa, mutta sen paremmin toteutetut toimintakohtaukset, oikeasti iskevä soundtrack ja halu olla edes yrittämättä komiikkaa tekevät siitä jotenkin paremman oloisen. Ja mikä parasta, vaikka molempien elokuvien monsterisoturit ovat rumia kuin petolinnun takapuoli, niin ainakin muutoin Mortal Kombatissa oltiin ilmeisesti edes yritetty tehdä saman näköisiä hahmoja kuin mitä pelissä on, kun Street Fighterissa Blanka, Bison ja Damian Chapa saavat olla sarjasta "tossa on jotain rääsyjä, ole Kabuki Quantum Fighter". Kun molemmissa elokuvissa ei ollut tarvetta olla muuta kuin vauhdikasta toimintaa, niin olisivat sitten keskittyneet siihen pintakiiltoon, mutta Street Fighter on kaunis ja hauska kuin Martin Lawrence. Pelottavaa.
Ponneton, iloton, ruma, tyhmä ja on suoranainen ihme, ettei elokuva vienyt hautaan enempää ihmisiä.
Kaiken lisäksi tämä deluxe edition on säälittävästi koostettu tapaus (ollen siis sopiva itse elokuvaa ajatellen), sillä bonuslevyn mittavat ekstrat ovat vain surkeasti toteutettua kärpäsenkakkaa ja olisivat mahtuneet ykköslevyllekin siihen alkutrailereiden paikalle. Pari mitäänsanomatonta poistettua kohtausta, pari pelimainosta (tai se toinen taitaa olla pikemminkin animaation traileri), itsekehumaking of joka loppuu ennen kuin ehtii takamuksensa sohvalle asettelemaan, eikä edes itse elokuvan traileria. No, ykköslevyllä sentään on de Souzan kommenttiraita, joka yllättäen ei koostu anteeksipyynnöistä. Mutta kahden levyn julkaisuksi tämä on yhtä järkevä kuin Moonspellin 2econd Skin.
Jos tämä vain olisi yhden askeleen huonompi, niin se voisi olla melkeinpä niin huono että hyvä. Mutta kun ei niin ei.
Minoguen peppu, Julian pyörivät silmät ja silkka epäusko elokuvan olemassaoloa kohtaan jaksavat kuitenkin kiehtoa. Ainakin vähän.
Olihan se kohtaus jossa Ming-Na Wen Chun-Lina vinkuu kuinka Bison tuhosi hänen kotikylänsä ja Julia vain toteaa sen olleen hänelle pelkkä tavanomainen tiistai varsin veikeä.
Selittäkää joku tämä: elokuvassa Guile selittää, että Bisonin saarelle voi tunkeutua vain pieni iskuryhmä huipputeknisen häiveveneen avustuksella ja sitten kun he tulevat alueelle Bisonin tutkien kantamaan ja stealth-toiminto pistetään päälle, niin miksi Guile sanoo selvittävänsä tutkaongelman ja tekee sen ampumalla ne venetykeillään tuhannen päreiksi, joka puolestaan saa tietenkin Bisonin pistämään perinteisen videokameratoiminnon päälle, joka ymmärrettävästi näyttää tämän tutkassa näkymättömän veneen, joka laitettuaan näkymättömyystoiminnan päälle paljasti itsensä tuhoamalla laitteet joille oli näkymätön.
"SONIC BOOM!"
Steven E. de Souza kirjoitti Street Fighterin jälkeen Stallonen Judge Dreddin, joten paikka ikuisessa Helvetin tulessa oli viimeistään sitä myöten varmistettu.
Tähdet: *
Street Fighter
Ei hätää, molempia on useampi.
Cosmo Kramerin ninjaversiot Gimp-nahassaan kipittävät ympäri ämpäri metsää, ähkivät kuin hengästyneet pornotähdet ja taistelevat kumihirviöiden kanssa, joista yllättäen yksikään ei ole Lenita Airisto.
Tekno raikaa, veri vuotaa, visva ryöppyää, eritteet pulppuavat, pikkutuhmia lonkerovitsejä, kumi- ja nahkafetisismiä, kuvaus on juopunutta, runsaslukuinen tietokone-efektien käyttö ei vakuuta pelimäisyydellään ja joka ainoa hahmo on ääliö. Joten hölmöä vauhdikasta toimintaa piisaa, joka keskeytetään toistuvasti valitettavan puuduttavilla seisoskeluilla ja siinäpä se.
Nauroin kohtaukselle jossa avaruuden mörrimöykky lyö ninjalta pään irti ja heti kun pään lento päättyy, niin korppi lennähtää nokkimaan sen silmää. Se on sellainen add insult to injury-tilanne minkä vuoksi se herätti riemukasta huvittuneisuutta. Joten vaikka kokonaisuutena Alien vs. Ninja ei jaksakaan viihdyttää toivotunlaisesti, sisältää se silti hyvinkin miellyttäviä kohtia.
Elokuvan avaruusmönkiäisistä tulee mieleen se alkuperäinen, hylätty Predator-malli.
Tähdet: **
Alien vs. Ninja
Eletään lähitulevaisuutta 2017 ja arvatkaa vaan valvooko valtio isoveljenä kansalaisiaan ja pitää sotilaallisten joukkojensa avustuksella jonon suorana ja jos joku erehtyykin juostessaan kusemaan, niin kaulaan asetetaan räjähde. Pitääkseen kapinalliset vähemmän houkuttelevana kuin tyrannian, on luotu velmun veikeä tosi-tv-show Juokse tai kuole, jonka amazing raceen pääsevät survivorit odottavat maaliviivalla olevan kultaa, kunniaa ja isorintaisia naisia. Tähän nälkäpeliin kelpuutetaan vain ihmissaastaa joiden kohtalosta ei tavallinen ihminen välitä tuon taivaallista ja ohjelman tuottajat vieläkin vähemmän. Joten käsikirjoitettu selviytymisleikki ei jätä kenellekään onnellista loppua koettavaksi.
Nyt kilpailemaan pääsee entinen alistajakyttä Ben Richards (Arnold Schwarzenegger), joka ymmärsi ettei ole oikein kiusata nälkäisiä kansalaisia ja siksi päätyi massamurhaajaksi lavastettuna vankilaan ja sieltä nyt siis pukemaan jumppa-asun päälleen ja tappelemaan Justice League of Americanin jäsenten kanssa. Ei haittaa vaikka ohjelman tuotantoporras ei tottele sääntöjä, sillä myös Ben aikoo hyödyntää Konami-koodia ja odotettavissa onkin sekä vallankumouksen symbolina olo, että myöskin nainen (Maria Conchita Alonso) käsivarsille.
"Who loves you and who do you love?" No ei ainakaan MTV3.
The Running Man on muutakin kuin vain Arnold Schwarzeneggerin kampanjabussin nimi (ja Stephen Kingin salanimellä kirjoittama tarina), sillä vaikka etenkin miehen 80-luvun elokuvia ajatellessa se jääkin Commandon, Conan Barbaarin, Predatorin ja Terminatorin jalkoihin, niin kyseessä on varsin nokkela kertomus television raadollisuudesta ja nykypäivää ajatellen varmasti enemmän ajankohtainen kuin tekoaikanaan.
On melkeinpä hermostuttavaa ajatella kuinka tosi-tv on vallannut niin paljon alaa, että sitä on kotimaamme ilmaiskanavilla jo enemmän kuin ns. ulkomaista fiktiota, eikä siihen ole edes laskettu mukaan lifestyle-ohjelmia, joita niitäkin pursuaa joka nurkasta. Iso osa lifestyle-ohjelmistakin on enemmän taikka vähemmän tosi-tv:tä, vaikka tosi-tv onkin muodostunut kuvastamaan jonkinlaisia ryyppäjäisseikkailukokkauksia. Inno luokitellaan lifestyleksi, mutta onko Kiinteistökuningatar Kaisa sitä ja jos on, niin miten se eroaa Gordon Ramseyn ohjelmista, jotka kulkevat käsi kädessä Mastershitin kanssa, joka saa ällösisaruksia Big Brotherista ja Idolsista. Ja kun seuraa jotain Huutokauppojen Metsästäjiä, taikka sen raadonsyöjäversiota Storage Huntersia, niin huomaa ajattelevansa kaiken olevan käsikirjoitettua ja näin ollen todellisuuden osuus tosi-tv:stä muuttuu erittäin kyseenalaiseksi. Big Brotheriin laitetaan tarkoituksella uskovainen pornohirmujen alkoholistien joukkoon, jotta saadaan luotua konflikteja joita sitten seurataan kuola poskella. Tuottajat sanovat etteivät arvanneet jotain sattuvan kun paksuniska laitetaan samaan sänkyyn homokuningattaren kanssa ja kamera jäi vahingossa päälle kun toisilleen tuntemattomien ihmisraunioiden ensikatse muuttuu saman päivän aikana seksuaaliseksi painiksi. Kun sitten kirjoitetaan jotain saippuadraamaa, niin se tulee seuraavalla kerralla ylittää ja siitä muodostuu kierre joka katkeaa vasta kun katsojaluvut putoavat tarpeeksi. Tuottajat määräävät ja jos et tottele, niin joudut ulos ja ohjelma leikataan sellaiseen muotoon, että normaalioloissa itämaan viisaskin muuntuu sukkaan runkkaavaksi pervosedäksi. Ennemmin tai myöhemmin tilanne kasvaa tarkoitukselliseen väkivaltaan ja luottakaa minuun, kuolemaan saakka. Sitten ihmetellään, että missä meni vikaan ja kukaan ei myönnä olevansa syypää. Kaikkein vähiten fiktiota tuottavat tosi-tv:n tekijät.
Tälläisen ajatelman kuvauksessa Juokse tai kuole onnistuu osittain, sillä se peilaa nykyajan tosi-tv:tä ja arvostelee sitä, mutta tietenkin viihde-elokuvana myös toimii juuri sinä käsikirjoitettuna totuutena, että aivan The Truman Shown kaltaisena kritiikkinä sitä ei voi pitää. Onhan kyseessä kuitenkin Schwarzenegger-elokuva jossa pitää olla onelinereita ja pullistelevaa toimintaa, joten juuri kun olemme pääsemässä yhteiskuntakriittisyydessä pinnan alle, niin pää räjähtää ja vitsi väännetään. Hyvä niin, sillä tälläisten puolien yhdistelminä on niin moni Schwarzeneggerin elokuva parhaimmillaan. Kuten esimerkiksi Commando, joka on päällisin puolin pelkkää äijäilyä, mutta hetken pohdinnan jälkeen huomaa sen olevan toimintakomedia jossa naureskellaan puhelikoppien heittelemisille ja kirvesmurhille. Tai ainakin haluaa vakuuttaa itselleen Commandon olevan muutakin kuin pelkkää viiksi- ja puukkofantasiaa. Juokse tai kuole ottaa osapuolikseen mediasatiirin ja äijätoiminnan, ja vaikka se ei täysin tasapainoisesti kuljekaan, niin molemmilla puolilla on jotain seurattavaa. Ja onhan elokuvassa jotain, jos se saa näinkin paljon edes näennäisesti syvällisiä tajunnanvirta-ajatuksia aikaiseksi.
Juokse tai kuole ei kuitenkaan sisällä hauskasta ja mielenkiintoisesta ideastaan, taikka sarjakuvamaisista pahiksista huolimatta mitään aivan niin järisyttävän muistettavaa kuin aiemmin mainitsemani Schwarzeneggerin 80-luvun elokuvat (vaikka Richard Dawsonin oksettava tv-juontaja Damon Killian kuuluukin Arnold-leffojen kärkikaartiin. Ainakin lopputeksteihin saakka jos ei sitten pidemmälle).
Luulen, että syy miksi Juokse tai kuole ei mielikuvituksellisista hahmoistaan ja ideoistaan huolimatta ole täysillä iskevä on siinä, että etenkin siellä toimintapuolella ei mennä aivan täysillä. Ainoastaan oopperaa laulavassa Dynamossa (Erland van Lidth) on sopivan surrealistista otetta mukana, kun muissa olivat ne sitten lentäviä liekkimiehiä taikka Kapteeni Amerikka-kopioita (Jesse Ventura) päätetään ottaa hauska hahmo esille, mutta tehdä toiminnasta valitettavan tavanomaista, kun tälläiset heput kaipaisivat Marsalkka Laki-meininkiä osakseen. Näin ollen olen melkeinpä pettynyt kun elokuvassa alkaa toimintaosuus ja toivon kameran palaavan pian sinne tv-studiolla ja kuvaamaan niitä yleisöstä napattuja paukapäitä.
Joten hyvistä yrityksistä (ja siellä on joitakin todella hyviä sellaisia) huolimatta se jää sinne Raa'an Keikan, Red Heatin ja Conan Hävittäjän seuraan. Joten fanit diggaavat kybällä, mutta muita se tuskin vieläkään erityisemmin voittaa puolelleen. Vaikka juuri nyt sille kannattaa se mahdollisuus antaa.
He jotka eivät järin nauttineet John Carpenterin Paosta L.A.:sta, tämä on suositeltava jatko-osa Paolle New Yorkista. Sillä ei paljoa mielikuvitusta vaadita jotta voi kuvitella Snake Plisskenia juoksemaan taikka kuolemaan. Sama ränsistynyt futumaailma täynnä kieltoja ja sääntöjä, satiirinen näkemys kaikkia valvovista elimistä, tutun kyyninen päähenkilö kohtaamassa sarjakuvamaisia pahiksia ja Che Guevara.
"This is television, that's all it is. It has nothing to do with people, it's to do with ratings!"
Tähdet: ***
Juokse tai kuole
Clint (Tim Matheson) hylkäsi New Yorkin hektisyyden sekä betonin ja lasin muodostamat kolossit, jotta pystyi rakentamaan maaseudulle unelmiensa talon ja kasvattamaan lapsensa turvassa rauhallisessa paratiisissa. Valitettavasti tylsistynyt vaimo Joanna (Jennifer Jason Leigh) ei jaa miehensä unelmia, sillä hän olisi halunnut pysyä kaupungissa, ei halua vielä syntymättömiä lapsia ja mielummin ottaisi Clintin rahat kuin miehen itsensä. Onneksi Joannalla on suhde laskelmoivan kallonkutistaja Cortin (William Atherthon) kanssa ja hän puolestaan jakaa rouvan haaveet helposta, rahakkaasta elämästä suurkaupungissa. Cort haluaisi perustaa julkkikselle suunnatun terapiatehtaan ja siihen tarvitaan rahaa, jota voitaisiin saada edesauttamalla Clint kuolemaan. Murha epäilyttää Joannaa, mutta Clintin nikkaroinnista syntyvä meteli on viimeinen pisara, jos ei lasketa niitä myrkkytippoja joita rouva ripottelee miehensä nautittavaksi. Cat Catien sanoin "bye bye baby".
Ruumis äkkiä alle maan, joten jätetään palsaimoinnit sun muut väliin ja heikkolaatuinen arkku viimeiseksi yösijaksi.
Arkussa makaava Clint päättääkin herätä ja kaivautua ulos yksiöstään vaatimaan kostoa. Lihanhimo ja aivomateriaalin nauttiminen ovat sivuseikka, sillä Clint ei ole elävä kuollut sellaisena kuin voisi ehkä kuolleista heräämis-kohtauksen ja elokuvan kauhumaisen kansikuvan perusteella luulla. Olemme lähempänä jotain Arashikagen kuolemaa pettävää väliaikaiseen syvään uneen vaipumista. Toisin sanoen myrkkyä ei ollut tarpeeksi, taikka sopivan vahvuisena.
Clint vangitsee Cortin ja Joannan talonsa kellariin ja rakentaa sitten suunnilleen parissa tunnissa mittavan ja monimutkaisen labyrintin jolla kiusaa murhaajiaan. Tarkoitus on pistää pahikset kokemaan Clintin ahdinko, sillä erotuksella, että nämä tuhmurit saavat olla tietoisia hautaamisestaan.
Ja sheriffi on vaan "whateva".
Vaikka Atherthonin esittämä hahmo nyt onkin ilkimys, niin silti kallonkutistajan suusta tulleet repliikit kuten "are you nuts?" ja "you're crazy" eivät ole omiaan kuvastamaan ammattimaisuutta.
Tämän Frank Darabontin esikoispitkän ja seuraavan täyspitkän elokuvan Shawshank Redemptionin välillä on niin suuri kuilu, että ne vaikuttavat aivan eri ihmisen tekemiltä. Sama pätee verrattaessa Buried Alivea mihin tahansa muuhunkin Darabontin myöhempään elokuvaan. Buried Alive on ihan hyvä jännäri jos ajattelee sen olevan jonkin tv:n keskitason etsiväsarjan vähemmän kunnianhimoinen rutiinijakso. Vaikka elokuvassa on joitakin veikeitä ideoita, kuten se talon muuttaminen labyrintiksi, viittaamaan aiemmin koettuun elävältä hautaaamiseen ja Leighin elokuvan alkupuolella tekemään toteamukseen olotilastaan rottana, niin toteutus on satunnaisista valopilkuista huolimatta kuin katsoisi jonkun muun tussaamaa värityskirjaa jossa on valmiiksi numeroidut väripaikat. Liian helppoa, liian vaaratonta ja liian vähän värejä käytettävissä. Joten kyllä Darabont aika nopeasti oppi tekemään elokuvaa ilman, että orjallisesti pysyisi rajojen sisällä ja noudattelisi jotain ennaltamäärättyä suuntaa. Ja jos pysyykin ääriviivojen sisällä, niin tekee sen selvästi suuremmalla itseluottamuksella.
Melkein toivoisi, että Darabont palaisi Buried Aliven luokse uusintaleikkauksen taikka remaken muodossa. Poistaisi kliseiset sähkökitaralla tehdyt painotukset, karsisi pois dramaattisia alleviivaavia hidastuksia (kyllä minä ymmärrän vasaran osuvan naulaan ilman hidastustakin) ja heittäisi pois salamaniskut kertoassaan synkkyydestä. Tai vähintäänkin korjaisi elokuvan ajankulumista, sillä niin hyvä kuin se labyrinttivankila onkin, niin ei sitä noin nopeasti saataisi mihinkään Tobin Bell-muotoon.
Lisäksi olisin toivonut, ettei Mathesonin hahmo kostoa toteuttaessaan olisi paljastanut uhreilleen kuka on, koska se näkymättömänä pysytteleminen on aika tehokasta väreilyä.
Kuitenkin jos ajattelee tämän olevan vaikkapa jonkin Stephen Gyllenhaalin ohjaama elokuva, taikka pikemminkin Koira Haudattuna-sarjan jakso, niin sellaiseksi Buried Alive on ihan kelvollinen jännäri.
Ja haudasta nousu-kohtauksessa soi aika tarttuva synasynkistely.
Tim Matheson näemmä piti roolistaan, sillä mies ohjasi elokuvalle jatkoa vuonna 1997 ja hauskasti IMDb:n mukaan molempien elokuvien suomenkielinen nimi on lähes ja oikeastaan aivan sama. Ei siis kakkosta, taikka paluuta perässä.
Ehkeivät kakkosen julkaisijat, tai jokin muu taho tienneet sen olevan jatko-osa.
Tähdet: **
Buried Alive
Paikallinen divari, Lukeva nimeltänsä on ainakin vanhassa muodossaan piakkoin pistämässä pillejä pusseihin kun omistaja on jäämässä eläkkeelle. Luonnollisesti piti sitten käydä verestämässä muistoja ja puhumassa kakkaa, sillä vaikka joku mahdollisesti saattaa jatkaa liikkeen eloa, niin ei se ole enää sama asia. Paikkakunnan itselleni merkittävin levykauppakin kun meni ihan v*tuilleen omistajamuutoksen myötä, joten pelko on jotta Lukevalle käy samoin. Tuolloin ei voi edes vakuutella itselleen olevan hyvä asia, jos se edes on olemassa kuin katoaisi kokonaan maan päältä. Mutta palatakseni Lukevaan, niin siinä on itselleni hyvin merkittävä paikka ja vaikka ajan myötä onkin suurin sarjakuvafriikkeys väistynyt muunlaisen superfriikkeyden tieltä, niin varsinkin muksuna siellä tuli melkein asuttua ja kannettua sieltä ja sinne kassikaupalla kirjoja sekä lehtiä. Jossain vaiheessa sitten käynnit rupesivat jäämään vähemmälle kun rupesi tulemaan muita asioita tielle, mutta uskollisena olen kaikki nämä vuodet pysynyt. Koska jutustelen tästä asiasta enemmän paikan tuntevien ystävieni kanssa (eli itsekseni), niin siirrytään suoraan siihen mitä tulin tänään Lukevasta ostaneeksi.
.JPG)
Koska mielessäni oli enemmänkin omistajan kanssa keskustelu, niin en kovinkaan pikkutarkasti ruvennut hyllyjä käymään lävitse, vaan siinä puolisilmäillen keskustelun ohessa ja näin ollen ostokset olivat enemmän tai vähemmän herätetapauksia ilman Vartiotornia.
Ehtii tässä vielä uudelleenkin paikalla käymään ja varmasti niin tapahtuukin jo siksikin, että kaikki ovat puoleen hintaan. Minkä ansiosta isonkin kasan shittiä saa edullisesti ja kuten omakohtaisesti voin todeta, niin kokonaisesta puolestakin summasta leikataan rippeet pois.
Tuo Rasmus Nalle on kovin juttu, sillä niiden varalta ovat silmäni aina kuin Wolverinen kynnet, eli terävinä. Muut ovat enemmän tai vähemmän nostalgisina muistumina, kuin varsinaista läpi harmaan kiven-tavaraa.
Aku Ankkaa suomeksi ja ei-suomeksi.
Ja näiden kohdalla tuli sitten tietenkin enemmän käytettyä pään sisäistä massaa, koska tarkoitus on paikata aukkoja kokoelmassa, eikä lisätä niitä. Missä ei ole mitään järkeä, sillä vaikka ostaisinkin jotain jo ennestään omistamaani, niin eihän se tekisi mitään aukkoa joukkoon.
Samalla reissulla tuli sitten vierailtua kirpputorilla ja huomattua, että yhdistelmä ahtaat käytävät-ostoskärryt-lauma hyperaktiivisia lapsia-posliiniesineet voi tuottaa joillekin valitettavia ylimääräisiä laskuja.
Itseni kohdalla maksettavaksi tulivat tietenkin vain valitsemani elokuvat, joiden naurettavan alhaiset hinnat saivat minut tekemään enemmänkin formaattipäivityksiä kuin uusia löytöjä.
The Wolf Man ja The Bride of Frankenstein minulla on jo entuudestaan Universalin veikeässä monster-boksissa, mutta parin euron hinnalla oli syytä ostaa nämä sinisäteet nähdäkseni niiden ekstramateriaalit.
Fatal Instinctin pääsin nyt vaihtamaan kuluneesta kasetista kuvalevyyn ja The Survivoriin (Terminal Force 2) minulla ei ole juuri sen järkevämpää sanottavaa kuin, että se on roskaa, mutta hyvä niin.
The Dark Knight Rises tuli ostettua hassun näköisten kenkien ohella marketin alennusmyynnistä, joten tässäkin muodossa Bruce on ulkopuolinen.
Ja sitten jotain aivan muuta.
Parisen kuukautta sitten huomasin erään mielestäni aivan naurettavan seikan liittyen videovuokraamoihin ja tänään se huvitti uudemman kerran. Olemmehan jo hyvän tovin tienneet, että videovuokraamoiden tuloista aika pieni osa tulee nimituotteista, vaikka ne olisivatkin ajan saatossa muuttunut videokaseteista mihin lie Zingamaxiin ja ne ovat makeiset jotka rules the nation. Siispä kyseessä melkein onkin niin, että videovuokraamo on karkkikauppa josta saa myös vuokrata elokuvia. Sen tiedon rinnalla itseäni kutkuttaa muistot siitä, kuinka minua aina hämmästytti kaikenlainen naurettava oheismateriaali joita liikkeisin tuli tekemään oletettua lisämyyntiä. Olivat ne sitten siirtotatuoinnit, taikka karvaiset kännykkäkotelot, niin aina ajoittain tuumin, että onko se nyt ihan pakko tuoda elokuviin erikoistuneiseen liikkeeseen kaikkea sontaa mitä joku lipeväkielinen käärmeöljykauppias tyrkyttää. Mutta yleensä pystyin ajattelemaan, että joku lasten glitterhuulipuna on luojan kiitos nopeasti katoava sesonkituote ja jos siinä nyt on vaikka jokin homoseksuaalisuudesta valistava My Little Pony-kuviointi päällä, niin kyllähän se tavallaan liittyy elokuviin.
Tavallaan.
Ehkä.
Tahdon uskoa niin.
Karkit puolestaan ovat elokuvien oheistuote samalla tavalla kuin chilikastike on jonkin teuraseläimen sidekick. Joten jos videovuokraamoissa on jotain ei elokuviin liittyvää tarjolla, niin se silti voivat tavallaan olla kaukaa elokuviin yhdistettävää. Ja jos karkeista tulee suurempi määrä rahaa kuin elokuvista, niin ei se ehkä vielä vaadi sitä, että liikkeen toimiala ja nimi tulisi muuttaa makeiskaupaksi jossa on oheistuotteina elokuvia. Sillä molemmat ovat ainakin lähes yhtä vahvasti esillä ja mielestäni ihan hyvin toisiaan tukevia.
Mutta mitä hittoa nämä tekevät yhdessä?
Vaikka kuinka kierrän päätäni irti ja takaisin kiinni, niin en ymmärrä kenen mielestä nämä liikeideat kuuluvat saman katon alle. Sama se kuinka menestyvä bisnes kultakauppa on, niin ei koukkukäsikään etsi hansikkaita. Mutta ehkä se vain on se minun ajattelutapani, joka ei siis ole tarpeeksi bisneshenkinen, taikka ahne ja ei näin ollen anna päässä tilaa yhdistellä neliötä ympyrään. Ne ovat tämänkaltaiset seikat, eivät vain vuokrausten hinnat ne syyt miksi en videovuokraamoissa enää vieraile, vaan mielummin ostan elokuvat suoraan omakseni.
Jotta emme jäisi aivan negatiiviselle alueelle, jossa jopa Steven Seagalilla on vaikea pitää luonnonsuojelupuheita, niin siellä kirpparilla oli tarjolla myös tälläistä herkkua.
Joskin kunto oli sitä luokkaa, että se saa Robert Davin näyttämään siloposkelta. Eli ei lähtenyt mukaan.
Gloria (Sharon Stone) vapautuu kolmen vuoden jälkeen vankilasta ja menee aukomaan päätään rikollispomopoikaystävälleen Kevinille (Jeremy Northam) ja osoittaa että nyt on syytä laittaa ex siihen poikaystävän eteen. Gloria saa huomata, että Kevinin puolesta istuttu kakku ei tuonutkaan mukanaan luvattua rahallista palkkiota ja se ei kuulosta kivalta. Siispä neiti päättää tehdä aseella uhatun käteisnoston ja vieläpä pelastaa herran tappolistalla olevan pikkupoika Nickyn (Jean-Luke Figueroa), jonka jo mullaksi maan muutetulla isällä on todisteita Kevinin ja pomonsa Rubyn (George C. Scott) organisaation kaatamiseksi. Siispä Gloria ja muksu on saatava hengiltä, mutta sen sijaan suurin piirtein vain hengaillaan väsyneinä ja lopuksi annetaan asian olla.
Gloria ja vielä tarkemmin kirjoitettuna alkutekstien mukaan Gloria - Gansteriheila on remake samannimisestä John Cassavetesin 1980 ilmestyneestä elokuvasta ja siihen yhtäläisyyksien vertailun jätänkin, sillä en muista tuosta alkuperäisestä versiosta mitään juuri sen merkittävämpää kuin, että pääosan Gena Rowlands oli hyvä roolissaan. Yleisesti arvosteluiden perusteella alkuperäistä pidetään aikalailla parempana kuin tätä uusintaversiota ja vaikka osa kommenteista voidaankin laskea tavanomaiseen remake on automaattisesti huonompi-kategoriaan, mutta jopa hatarilla muistikuvilla alkuperäisestä, taikka vaikka ei olisi sitä nähnyt laisinkaan, voi todeta ettei vuoden 1999 versio kovinkaan onnistunut elokuva ole.
Gloria ei tarjoa glooriaa, sillä pelkästään alkuosuus jossa Bobby Cannavalen esittämä pikkurikollinen ja hänen perheensä tapetaan, on kuin katselisi pillastunutta kakaralaumaa tappelemassa energiajuomatölkistä. Hirveää hysteeristä nalkutusta ja itse kuoleman esittäminen on keholtaan jäykkää kakkaa jossa silmät pyörivät kuin huvipuiston vempeleet. Joten ensimmäisen vartin aikana on jo aika valmis ottamaan elokuvan pois toistolaitteesta ja asettamaan se roskakoriin, mutta usko Sidney Lumetiin saa jatkamaan eteenpäin. Tosin kun lukee, että Lumet päätti tehdä tämän elokuvan vain koska ei tykännyt joutenolosta, niin hirveästi ei edes ohjaaja tuntunut välittäneen elokuvastaan. Ja siinähän se on, Gloria on elokuvana kuin selitys termille "eh", joka todetaan silmät puoliummessa katsomatta keskustelukumppania.
Elokuvassa paetaan murhaajia sellaisella laiskanpulskealla kävelyvauhdilla, kiroillaan hitsinpimpuloita ja ollaan niin kuin mikään ei tuntuisi miltään eikä sillä olisi väliäkään. Edes se kuolemanvaarassa oleva kakara ei tunnu olevan kiinnostunut mistään, mutta toisaalta pahiksetkaan eivät ole järin innostuneita nostamaan sormiaan. Minulla on tylsää jopa tätä kirjoittaessani ja siksi teen näin öngsbglbersvbslf.
Tämä on se todellinen generation x-kuvaus, eikä mikään Reality Bites.
Jos Gloria kuuluu niihin elokuviin joilla Sharon Stone koetti vakuuttaa olevansa muutakin kuin seksuaalinen tyrannosaurus, niin siinä hän ei onnistunut, koska on niin tylsistyneen oloinen, että ainoan lohdun hänen roolisuorituksestaan saa katselemassa kauniita kasvoja. En oikein ymmärrä mitä tässä on tapahtunut, sillä hän on kiinnostava kuin kuivunut maalipurkki ja oli hänen näyttelijänlahjoistaan mitä mieltä tahansa, niin tylsältä hän ei yleensä vaikuta, vaikka elokuva ympärillä sellainen olisikin. Hitto, jopa itkuisen naurettavassa Catwomanissa Stone on hauskaa katseltavaa (mitä ei tule sekoittaa hyvään näyttelemiseen). Ymmärrän toki, että kun pitäisi esittää hahmoa jonka kaikesta kiroilustaan ja kovaotteisuudestaan huolimatta tulisi myös elokuvan mustavalkoisessa maailmassa vakuuttaa katsoja lapsiystävällisyydestä, niin tasapainoilu voi olla vaikeaa, mutta Stone ei onnistu olemaan kumpaakaan. Hän tuntuu häpeävän kiroilua ja toisaalta taas on herkkä kuin raastinrautasorminen kätilö. Se ansaitsiko Stone Razzie-ehdokkuutensa onkin jo toinen juttu, sillä vaikka Stone onkin liiaksi nimensä kaltainen, niin hän ei todellakaan ole ainoa huono seikka elokuvassa. Okei, hänen aksenttinsa kyllä olisi ansainnut oman ehdokkuutensa. Näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan puuduttavia ja siksi jopa se alussa esiintyvien ihmisten vinkuminen alkaa pidemmälle kulkiessa vaikuttamaan lähes piristävältä ja sinne tekee mieli palata välttyäkseen unilääkkeen liika-annostukselta. Se Stonen mukana kulkeva muksukin on niin olematon nollakatu nolla, että en edes leffan loputtua meinannut muistaa minkä näköinen hän oli, vaan se piti tarkistaa kannesta.
Kun epäkiinnostavasti esitettyjen hahmojen oheen pistetään ihan nättiä, mutta älyttömän laiskaa musiikkia (miinus tasan yksi kohtaus jossa musiikki on aikeissa napata mukaansa) ja yleistä ihan sama-fiilistä, niin jos joku olisi Razziensa ansainnut, niin Sidney Lumet, sillä ohjaajana hänen olisi pitänyt olla kiinnostunut tekemisistään. Sillä jos ei hän, niin muutkaan.
Joten tiedossa on, että George C. Scott kuoli samana vuonna kuin Gloria ilmestyi, niin sitä ei tämän jälkeen pidä ihmeenä.
Ja hei, kun elokuva lopetetaan, niin sitä ei kannata enää väkisin jatkaa. Sellainen kuuluu sormusten herralle.
Tähdet: *
Gloria
Vexi Salmi (Vexi Salmi) kertoo kuinka Vexi Salmi (Ilkka Koivula) päätti tehdä ystävästään Antti Hammarbergista (Martti Suosalo) menestyslaulaja Irwin Goodmanin ja Irwin istui taustalla hiljaa totellen kuin kuuliainen koira ikään. Sitten kunhan oltiin ensin tupakoitu ja dokattu aivan helvetisti, päätti niistä jälkimmäinen tappaa Irwinin.
Tultaessa 2000-luvulle Suomessa tuntui alkaneen viihdetaiteilijaelokuvien ja Martti Suosalon aikakausi, sillä edellisiä tuntui tulevan ovista ja ikkunoista ja Suosalo vaikutti olevan joka ainoassa mainitun lajityypin elokuvassa merkittävässä osassa (Kulkuri ja joutsen, Sibelius, Rentun ruusu). Välillä vaikutti siltä, että edes painajaisiin ei voinut paeta ilman, että Suosalo olisi tullut sinne tekoviiksissään. Ainoastaan Badding jäi ilman Suosaloa ja edellä mainittujen elokuvien ohjaajaa Timo Koivusaloa. Sanomattakin lienee selvä, että vaikka Suosalo tänä vuosien 1999 - 2003 kestäneen fiktiona tehdyn viihdetaiteilijadiktatuurinsa aikana näytteli myös vahvasti väritettyä Kari Hotakaista erinomaisessa Klassikossa, niin Suosalon naama alkoi herättämään ajatuksia nyrkkeilysäkistä ja asiaa ei todellakaan auttanut Koivusalo, jonka liukuhihnamaiset kaikkien kaveri-elokuvat olivat värittömättömyydessään kuin yhtä ja samaa, mitä ne ovat pitkälti vieläkin. Mutta se oli silloin se, sillä nyt kun molemmat ovat edelleen aktiivisia, mutta eivät enää päällekäyviä, saa Rentun ruusukin minut nauttimaan siitä enemmän kuin vuonna 2001.
Alun hidastetut lapset heittelemässä horsmaa ja lopun haudalla seisoskelu ovat kyllä aika ällöttävän siirappisia tapoja vedota tunteisiin ja jos Koivusalo tekisi toimintaelokuvia, saattaisi hän ohjata paikallisen Pearl Harborin. No, Täällä pohjantähden alla on melkein sama asia. Pelkästään Rentun ruusua ajatellen Koivusalolla on siis aika paha tapa koettaa vedota tunteisiin liian pinnallisilla ratkaisuilla, kuten nyt nuo äsken mainitut kohtaukset, mutta myös tälläisessä tosihenkilön kuvauksessa todella rasittava tapa vääntää rautalangasta kenestä ja mistä on kyse. Niinpä esimerkiksi Irwinin musiikkia soitetaan kuin levyä, että kappaletta kappaleen perään ja pian alkaa tuntumaan, että ne soivat vain koska ovat Irwinin biisejä, ei koska ne sopisivat kulloiseenkin kohtaukseen (esimerkiksi ajankuvan kertomiseen). Joten vaikka ne kappaleet varmasti kuulostavatkin Irwinin musiikin ystävien korviin yhtä hyviltä kuin levyltäkin, niin silloin voisi yhtä hyvin kuunnella sitä levyä ja antaa äänettömän television tarjota mitä tahansa taustakuvaa ja se varmaan osuisi kappaleiden kanssa yhtä usein yhteen. Taatusti Koivusalo on joitakin kohtauksia varten miettinyt kappaleiden sopivuutta, sillä kyllä siellä pariin otteeseen laulu sopii sanoituksiltaan esitettyyn kuvaan ja vaikka se nyt kuulostaa ristariitaiselta edellisen narinani kanssa, niin ei sekään oikein toimi. Tarkoitan siis, että jos joku pukee kenkiä jalkaansa, niin siellä ei tarvitse soittaa taustalla laulua jossa kerrotaan kenkien laittamisesta jalkoihin. Suurin ongelma elokuvan musiikin kanssa taitaa siis olla siinä, että vaikka elokuva kertoo muusikosta, niin ei elokuvan silti tarvitse soida koko aikaa. Ja siellä saisi soida muutakin kuin elokuvan päähenkilön musiikkia, sillä ajoittain joku toinen voisi istua paremmin tilanteeseen.
Ja jos kyseessä ei ole elokuvassa soiva musiikki, niin kaikki punaisten lyhtyjen kaduista tunnettuihin laulusanoituksiin on upotettu tarinaan pistämälle ne sekoittamisen sijaan kuin kiljuviksi koristeiksi kakun päälle. Huomaa minut! Huomaa minut!
Niin ja hetkinen, onko tämä elokuva Irwinistä?
Etu- ja takakannessa sekä alkuteksteissä kyllä mainitaan kyseessä olevan "elokuva Irwin Goodmanista", mutta vähintään tunnin ajan voisi vannoa elokuvan kertovan Vexi Salmesta. Kovasti kehuttu Suosalo kyllä vetää roolinsa hyvin, mutta se on kyllä Koivulan Salmi joka on koko ajan äänessä ja esillä. Eikä sitä pelkästään siten, että oikea Vexi Salmi toimii elokuvan kertojana, mutta myös siten, että aina kun Salmi ja Goodman ovat yhteisissä kohtauksissa, on Goodman turpa rullalla ja toimii kuin jonkinlainen jeesmies. Sitten kun he ovat erillisissä kohtauksissa, niin elokuva tuntuu silti enemmän seuraavan Salmea kuin Goodmania. Heistä jälkimmäinen pääsee kunnolla esille vasta kun elokuvaa on kulunut päälle tunti ja miehestä on tullut mumiseva alkoholisti jolla rupeaa kaikki menemään anukselleen. Toki ymmärrän, että tragediat ovat lähes poikkeuksetta elämänkertojen koukuttavinta osaa ja näin ollen hyväksyn ne luonnollisena osana elokuvaa, mutta c'mon, olisin minä halunnut tietää Irwinistä muutakin kuin sen, että hänen tehtävänsä oli laulaa. Kyseessä on seikka johon kyllä tehdään elokuvassakin kiukkuinen huomautus, joten se ei ole jäänyt täysin noteeraamatta. Kuitenkin se, että päähahmo vaikuttaa pääsevän kunnolla esille vasta tunnin jälkeen ei ole kovinkaan hyvä juttu, jos kerran elokuvaa on kulunut yli puolet. Kyse ei ole siis mistään Batman Beginsista, sillä siinä itse Batman tuli mukaan ehkä aika myöhäisessä vaiheesa, mutta elokuva sentään keskittyi jo alussa Bruce Wayneen. Kun taas Rentun ruusu on noin tunnin ajan Vexin ruusu ja vasta sitten Rentun.
Mutta näyttelijät ovat hyviä ja vaikka Suosalo vaikuttaakin hieman jäävän sivuosaan, niin sekä hän että Koivula ovat rooleihinsa erittäin sopivia. Ja vaikka nyt kritisoinkin Koivusaloa, niin pakkohan se on myöntää, että hänen särmätön tapansa ohjata ja koettaa miellyttää jokaista hengitysaukoilla liikkuvaa tuottaa helposti nieltävää elokuvaa. Toivottavaa vain olisi, että hän edes joskus viitsisi pistää mausteitakin mukaan. Eli kyllä minä edelleenkin sinne Baddingin suuntaan kallistun.
Tähdet: **
Rentun ruusu
Jaahas, katsotaanpa mitä takakansi tänään kertoo:
"Entinen kickboxing mestari Sugar Ray Leonard näyttelee Majuri Williamsia."
Kickboxing?
No hyvä on sitten.
On jouluaatto 1999 ja kaupungilla mellakoidaan sen verran Princemäisesti, että osa kaupungista joudutaan saartamaan. Jos olet suljetun alueen sisällä, niin kova kakka, sillä siellä ovat italogangsterien johtama jääkiekkoilijajengi ja baskeriterroristien johtamat uskovaiset mustat pantterit tai jotain. Varmaa kuitenkin on, että tänne vain Snake Plisskenillä on asiaa. Tai paremman puutteessa SAS:n supersotilas Shane (Gary Daniels) kelpaa, kunhan hän nyt ehtii töihin paidattomana olon ja naapurin lasten pelastuksen välissä. Pitsaa ei laiteta laatikoineen uuniin.
Shanen apua tarvitaankin, sillä hänen entinen tyttöystävänsä (Paige Rowland), joka samalla on brittien suurlähettilään tytär on kaapattu, ja sehän ei käy miehelle joka hakkaa pesäpallojoukkueen ihan noin vain vaikka huvin vuoksi. Apunaan Shanella on uskollinen majuri Williams (kickboxingmestari Sugar Ray Leonard) joka häipyy heti tilaisuuden tullen, voidaakseen myöhemmin sanoa että näyttääkö hän siltä että vaarantaisi henkensä turhaan ja kuolee heti perään. Mutta ei tässä apua tarvita, sillä Shane mureuttaa lihaa enemmän kuin Robert Irvine.
Erittäin veikeä toimintaelokuva, jossa ollaan toistuvasti sekä tahattoman hauskoja, että osoitetaan myös oikeaa hyvän maun ja mielikuvituksen käyttöä.
Aluksi elokuva koettaa valehdella olevansa syvissä vesissä, sillä näytetään kuvaa ilmeisesti ihan oikeista mellakoista ja mainitaan halusta saada oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Mikä sitten tietenkin toteutetaan hakkaamalla kyttiä ja polttamalla kauppoja sekä viattomien ihmisten koteja. Välillä tulee ohimennen tehty kysymys siitä minkä tulisi olla oikea tapa vaatia ihmisoikeuksia ja tottakai suurlähettilään tyttären kaappauksen takana on IRA, luoden jonkinasteista poliittisesti arkaa ilmapiiriä. Mutta heti kun löysät kumipesäpallomailat iskeytyvät Walter Hillin Warriorsista karanneiden jengiläisten otsiin ja joka helvetin asia räjähtää kun vain vilkaiseekin siihen suuntaan, niin tajuaa kaiken takana olevan pelkän halun posautella paikkoja ja luita säpäleiksi. Daniels kulkee rämäkaupungissa hakkaamassa miljoona kertaa kaikki sarjakuvamaiset pahikset, joulumusiikki soi reippahasti kulkuset kulkuset ja suomentaja on vetänyt hallusinogeeneja, sillä sen verran kaukana poissa hänen käännöksensä välillä ovat. En tiennytkään, että "I was watching you" on yhtä kuin "olin juuri matkalla". Damn right olet matkalla. Siellä ovat myös Leprechaun-irlantia vääntävät IRA-terroristit, joita on vaikea ottaa vakavasti jo siksikin, että suomentajan mukaan Paddy on sittenkin Patty. Ja on aivan sama kuinka painokkaasti ja moneen otteeseen nimi sanotaan. Patty on Patty.
Ollakseen selvästikin tuttuun Joseph Merhi/Richard Pepin-tapaan 20 dollarin budjetilla tehty elokuva, on joku Riotin tekijöistä ymmärtänyt, että jos kerran pitää toteuttaa koko tulimyrskyn ja dekadenssin rampauttama kaupunki yhdellä palavalla tynnyrillä, niin käytetään apuna ihan oikeasti tyylikästä valaistusta ja nokkelaa yökuvausta. Olen rehellisesti sanottuna hämilläni siitä, kuinka onnistuneesti tässä ollaan ymmärretty pimeyden voima muunakin kuin pelkkänä mahdollisuutena piilottaa asioita, vaan apuvälineenä korostaa haluttua silmänkääntötemppua. Kun joukkoon laitetaan vahasti kieli poskessa toteutettuja toimintaosuuksia, niin hälläväliä jos aina silloin tällöin mukana on kompurointia ja epäloogisuuksia.
Tämä ei ole mikään Escape from New York, taikka Die Hard, mutta hitsi vie se ainakin yrittää olla ilman suoranaista kopiointia.
Pidän jopa siitä, että elokuvassa tehdään toiminnan tiimellyksessä ohimennen maininta Rambosta ja Riotissa Charles Napier näyttelee hyvää FBI-agenttia joka nimenomaan haluaa, että sota-alueelta lähdetään hakemaan omia pois, kun jokainen Rambo kakkosen nähnyt tietää, että Napier on siinä aivan eri mieltä.
Tottakai Riot on halpisleffa ja B-toimintaa, ja sen näkee. Näytteleminen saa vaatimaan screen actors guild-kortin repimistä, juonenkäänteet pysähtyvät seinään taikka räjähdykseen, syvällisyys heitetään romukoppaan heti kun on mahdollista ampua seksikäs nainen ja jalkapohjaa kutittaa niin, että sitä pitää raapia toistuvasti vieraiden ihmisten nenillä.
Mutta hauskaa on ja onhan siellä "entinen kickboxing mestari Sugar Ray Leonard."
No mutta tottakai mukana on palavia moottoripyöräjengiläisiä.
Tähdet: ***
Riot
Tämä elokuva sai jälleen kerran miettimään, että miksi jenkit näyttävät keskisormea näin:
Hei c'mon, se liftaava peukalo vain vie huomiota pääasialta. Ei tässä sidekickejä tarvita.
Teksasin kaupunkialueella toimivat poliisit, rauhallisempi vanhempi elämää nähnyt ja kokenut Brian (Jeffrey Dean Morgan) ja nuori purukumia jauhava äkkipikainen Mike (Sam Worthington) saavat tutkittavakseen nuoren tytön murhan. Samaan aikaan kaupungin ulkopuolella olevalta suoalueelta löydetään toinen kuollut naispuolinen henkilö, jonka tapausta tutkivaa poliisia Pamia (Jessica Chastain) edellä mainitut mieskytät rupeavat avustamaan. Murhat liittyvät mahdollisesti toisiinsa, tai sitten eivät ja samalla ne molemmat taikka vain toinen liittyy moniin muihin vuosien aikana selvittämättömiksi jääneisiin murhiin, tai sitten eivät. Varmaa kuitenkin on, että Pam jää jopa omasa tutkimuksessaan täysin sivuun, sillä hänelle ei ole kirjoitettu mitään persoonallisuutta taikka tekemistä, mutta on tietenkin sentään edes Miken ex-aviopuoliso, sillä pitäähän sellainen olla mukana.
Luonnollisesti Brian on aiemmin New Yorkissa työskennellyt kyttä, joka siellä epäonnistuneen murhatutkimuksen vuoksi tuntee syyllisyyttä ja on tavallaan paennut menneisyyttään, vain kohdatakseen sen nyt täällä uudessa kotipaikassaan ja ottaa siksi henkilökohtaisesti nämä uudetkin murhat. Kun taas Brianin kohdalla kliseenä tietenkin on juuri sieltä suolta kaupunkiin muuttaminen ja aiemman kotinsa häpeäminen, joka tulee eteen kun sinne on pakko mennä tekemään töitä. Pistetään mukaan vielä pikkuvanha perhehelvetistä kärsivä tyttö Ann (Chloë Grace Moretz), jota Brian haluaa suojella maailman pahuudelta ja jonka Honey Boo Boo-perhe voisi yhtä hyvin kulkea me teimme sen-kylttien kanssa, sillä sen verran helposti syylliset on tunnistettavissa ja sitä ironisesti osittain sen valkoisen gangsta-tyypin Rulen (Jason Clarke) pahuuden korostuksella, jonka pitäisi siis muka johtaa katsojaa harhaan. Sen suhteen tosin on mielenkiintoista se, että Brianin ja Miken mukaan vetävä murha onkin suurella todennäköisyydellä juuri hänen aikaansaannostaan. Mutta mitä me siitä välitämme, kun elokuvassakin se päätetään unohtaa tyystin, sillä on aika saada Hollywood-lopetus.
Hiukan pitkästyttävä rutiinitrilleri, jonka raukea tunnelma toimii ajoittain ihan kelvollisesti, mutta aivan uskomattoman kuluneiden ideoidensa vuoksi saa katsomaan laskurista (tein sen 30 ja 70 minuutin kohdalla) kuinka paljon elokuvaa on jäljellä ja se ei ole hyvä merkki.
Hahmot, juoni, etc. ovat kuin valmiista muotista otettuja ja missään vaiheessa ei koe mitään mitään mikä saisi olettamaan tekijöiden mielessä olleen muuta kuin, että ihan sama mitä tehdään, kyllä joku sen katsoo. Missä he omankin katselukokemukseni johdosta ovat oikeassa, mutta uusintakatseluun elokuva tuskin koskaan päätyy.
Se tosin on aika mielenkiintoista, että elokuvassa koetetaan takoa katsojan päähän Jason Clarken wannabegangstan olevan elokuva pääpahis ja mahdollisesti syypää moniin kuvissa vihjailtuihin murhiin ja oletettavasti hän suorittikin sen toisen alussa esiintyneistä tapauksista, mutta lihavointi, kursivointi, alleviivaus ja muut vain saavat katsojan siirtämään tutkivan huomionsa muualle ja tuolloin liian helposti näkee missä se punaisen langan pahuus on. Mikä kuitenkin tekee Clarken hahmosta ja toimista mielenkiintoisen on se, että asia vain unohdetaan ja se katoaa kuin taikurin avustaja, jättäen kaiken avoimeksi osaltaan. Tällöin voi ajatella, että kun jotain selvitetään, jotain uutta tulee tilalle ja ikiliikkuva oravanpyörä löytyy tragediasta. Valitettavasti tuokin koko asia kärsii siitä, että Clarken hahmoon liittyvät tapaukset taidetaan jättää avoimeksi vain koska elokuvantekijät unohtivat hänet, sillä sen verran vahingolta se elokuvassa tuntuu ja sitä saa katsoja sitten itse luoda asiasta mielenkiintoisemman kuin millaiseksi sitä kenties oli edes tarkoitettu. Ja se miksi Texas Killing Fieldsia katsoessa ei meinaa uskoa hyviksi/nokkeliksi luultavien seikkojen olevan muuta kuin vahinkoja, johtuu nimenomaan kaikesta sen tarjoamasta liukuhihnameiningistä ja silkasta epäpätevyyden tunteesta, joka tulee etenkin hahmojen myötä esille. Elokuvassa nimittäin poliisit ovat varmasti maailman hyödyttömimpiä kapistuksia. Joka paikkaan tullaan myöhässä ja sitten ei tiedetä mitä tehdään. Kuinkahan moni elokuvan kuolemista oltaisiin ehkäisty, jos esimerkiksi Worthingtonin esittämä kyttä reagoisi asioihin ajoissa. Enkä tarkoita sillä itse toiminnan aikana tapahtuvaa päättelykykyä, johon voi tapahtumien hektisyys vaikuttaa, vaan pelkästään ajoissa paikalle tulemista, tms. Hölmöä on myös se, että Clarken esittämä pahis ajaa pakoon ammuskellen p*skaksi suurinpiirtein puoli kaupunkia ja tappaen kaikki ruuansulatusjärjestelmällä varustetut eliöt ja perässä on rutosti poliiseja, mutta yllättäen jokainen kyttä ajaa itsensä eksyksiin ja pahis voi rauhassa lowridailla ympäriinsä. No, ei kai sillä niin väliä ole jos poliisista ei ole hyötyä, sillä tämän elokuvan pahikset tappavat toisensa ennen kuin kytät edes ehtivät tajuamaan missä donitsit ovat.
Morganissa on onnistunutta rikkinäisen ihmisen surumielisyyttä, Moretz saa Dakota Fanningin vihaiseksi, Chastain hukataan tyystin ja Worthington on tapansa mukaan pökkelö.
Ja kenties suurimpana yllätyksenä Sheryl Lee (jota en meinannut edes aluksi tunnistaa), joka on hyvä white trash-äitinä jota tekee mieli rangaista käytöksensä vuoksi, mutta jota lopussa hieman säälii.
Lee ansaitsisi hieman enemmän näkyvyyttä.
Tähdet: **
Texas Killing Fields
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
