Jesus Christ Superstar (1973)

Tämän elokuvan nimestä ei tule ensimmäisenä mieleeni tämä elokuva, vaan Laibachin levy.

Mikä on kuitenkin sinänsä sopivaa, sillä elokuvahan on Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen musikaaliin pohjautuva,,, no, musikaali.

Joukko hippejä saapuu aavikolla sijaitseville raunioille ja siellä he aloittavat teatteriesityksen Jeesuksen (Ted Neeley) elämästä olemattomalle yleisölle samaan tapaan kuin Pink Floyd Pompeiissa.
Yksinäisyydessä murjottava Juudas (Carl Anderson) on kiukkuinen siitä, että Jeesus kerää kaikkien huomion ja siitä että ihan taviksena pitämänsä mies olisi alkanut uskomaan olevansa messias jollaiseen Juudas ei tietenkään usko. Loppu onkin tuttua petos, ristiinnaulitseminen ja niin pois päin.
Näyttelijät voivat poistua.

Kun Kristuksen Viimeisessä Kiusauksessa kommentoin sen näyttävän paikallisteatterin esitykseltä, niin tässä elokuvassa sama tulee mieleen jo siksikin, että kyseessä onkin enemmän teatteriesitys kuin ns. tavallinen elokuva. Se on kyllä mielenkiintoista katsella ja sopii hyvin laulaen esitettyyn tarinaan, mutta samalla sitä rupeaa väkisinkin välillä miettimään, että kuinka paljon parempi tämän täytyy olla live-esityksenä siellä ihan oikeassa teatterissa. Ei sellainen ajattelu nyt varsinaisesti elokuvaa ja siitä pitämistä heikennä, sillä kyseessä on varsin miellyttävä musikaali täynnä tarttuvaa musiikkia ja eloisaa näyttelemistä.
Toki siellä joukossa on porukkaa jotka näyttävät olevan ohikulkijoita jotka on napattu hetken huumassa mukaan ja välillä ne tavalliset kadunmiehen ja -naisen vaatetukset ovat häiritseviä, mutta sekin toimii silloin kun ne modernit seikat ovat suuremmassa osassa kuvaa, eivätkä vain pieninä paloina taustalla. Kun nykyaikaiset esineet ja vaatteet ovat selvästi esillä, vaikuttaa se mainiolta vaihtoehtoversiolta klassisesta tarinasta (etenkin tankkien lähestyminen Juudasta toimii loistavasti ja rahanvaihtajien postikorttitelineet ovat hauskaa markkinahumua), mutta silloin kun kaikki muu kuvassa on jonkinlaista historiallista ja jollain yhdellä ihmisellä siellä takana on farkut jaloissaan vaikuttaa se samanlaiselta virheeltä kuin mikrofonin vilahtaminen kuvassa.

Tuntuu tavallaan hassulta, että tämä on musikaali jossa kaikki repliikit ja tapahtumat kerrotaan musiikilla, eikä se siis toimi tutummalla Grease-tekniikalla jolla aina välillä vaihdetaan lauluun.

Vaikka tämä on uskontoaiheinen elokuva kertoen saman moneen kertaan kuullun Jeesus-tarinan, ei tästä tule esimerkiksi saarnaavaa oloa ja oikeastaan uskonto ylipäätään ei vilahtele mielessä, vaan lähempi yhtymäkohta on Hair-musikaali ja sen hippikuvaus. Ja ollakseen elokuva joka on tavallaan vain yksi noin 100 minuutin laulu, tai jättimäinen musiikkivideo, kulkee aika mukavasti.

Tottakai tämäkin kertomus herätti alunperin hälyä ja vastustusta, mutta hei, mikäpä Jeesus-tarina ei niin tekisi. Ilmeisesti suurinta kohua ei niinkään nostattanut ajatus Jeesuksesta rockoopperassa, vaan se että Juudas oli kuvattu normaalia suotuisammassa valossa ja ihmisenä jonka toimia perustellaan liian uskottavasti. Juudas kun on se ns. Hitler-hahmo, jota saisi esittää vain yhdellä tavalla välittämättä taiteellisesta vapaudesta taikka näkökulmista. Elokuvaa katsellessa siitä mäkättämisen tavallaan ymmärtääkin, sillä vaikka Juudaksen näytetään edelleen tekevän sama petos, niin varsinkin alussa hänen esittämä Jeesuksen johtajana toimimisen kyseenalaistaminen on tehty siten, että vaikka itse petos onkin suuri ylilyönti, ymmärtää Juudaksen motiivit kritisoida eräänlaista järjestäynyttä uskontoa ja yhden johtajan sokeaa seuraamista. Tämän elokuvan Juudaksen ansiosta voisin uskoa monen katsojankin ruvenneen pohtimaan asennettaan uskontoon ja se on varmasti pelottanut tiettyjä ryhmiä.

Tähdet: ***
Jesus Christ Superstar