Siispä siirrymme vuoteen 1972 ja katselemaan kuinka svengaava Lontoo rokkaa, pitkätukat sheikkaavat ja lahkeet lepattavat. Bilenuoret etsivät jotain extreemiä ja hipsteri Johnny Alucard (Christopher Neame) ehdottaa happopäille mustaa messua, johon osallistuu myös nykyisen sukupolven professori Van Helsingin, Lorrimerin (Peter Cushing tietenkin) tytär Jessica (Stephanie Beacham). Tuon piirileikin seurauksena Dracula nousee haudastaan ja aloittaa seksikkäiden naisten pureskelun.
Ymmärrettävästi poliisi kaipaa konsulttiapua kaikenlaisiin kulttimenoihin ja mystisyyteen erikoistuneelta Van Helsingilta, mikä sitten johtaa tuttuun totuuden paljastumiseen, ristilliseen kohtamiseen ja lopputulokseen jossa on niin huonosti tapahtumiin sopiva musiikki, että sitä epäilee kyseessä olevan parodia.
Draculan Kostossa näemme kuinka Hammer koetti siirtää oman Dracula-versionsa historiallisesta miljööstä nykyaikaan ja kuten Count Dracula and His Vampire Bridessa aka The Satanic Rites of Draculassa, myös tämän kohdalla tulee ajatelleeksi, että olisivat vain suosiolla pitäneet naskalihampaan siellä menneisyydessä. Toki tämä on mukavan viihdyttävä, ajoittain sopivan kauhistuttava, Lee ja Cushing ovat tutun vakuuttavia ja kyllä minä peukkua nostan ajatukselle uudistaa moneen kertaan kierrätettyä sarjaa, mutta kun se uudistus muistuttaa Roger Cormanin moottoripyörä- ja huume-elokuvia, sekä Austin Powersia, niin tahaton komiikka heikentää lopputulosta tarpeettoman paljon.
Tämä on pelottavaa
tämä ei
ja valitettavasti jälkimmäinen jää liiaksi Draculan Kostosta mieleen. Repliikit kuten "dig the music, kids!" eivät ainakaan auta asiaa.
Toki minä pidän niistä hippirockbiiseistä ja siitä Tasavallan Presidentti-progeilusta, vaikka ne eivät suurelta osin kauhukertomukseen sovikaan ja elokuvassa on kuitenkin heti sen Draculan ylösnousemuksen jälkeen tutumpaa Hammerkauhua tarjolla, ettei kyseessä mikään suuri pettymys kuitenkaan ole. Kyseessä on vain liian epätasainen elokuva ollakseen alusta loppuun jotain vakavasti otettavaa.
Erityisen huvittava seikka tässä elokuvassa on se, että Johnny Alucard kuolee siten, että pakenee auringonvaloon joka kaataa hänet suihkuun juoksevan veden alle ja vain hetkeä aiemmin hän poltti kätensä ristillä. Tough shit, man.
Tajusinpa tällä katselukerralla miksi se Alucardin mustan messun aikana kuunneltava musiikki kuulosti jotenkin tutulta. Sehän on White Noisen An Electric Storm-levyltä, jonka hassua kyllä ostin aikoinaan luettuani Gösta Sundqvistin haastattelun missä levy mainittiin. Leevi and the Hammerings?
Jos muuten haluaa kuulla pelottavaa kamaa, niin tuo White Noisen levy on siihen erittäin suositeltavaa tavaraa.
Ja nyt kun tehdään huomioita, niin olikohan Stuart Townsendin Lestat-lookkiin haettu mallia Dracula A.D.:n Johnny Alucardilta?
Tähdet: ***
Draculan Kosto
4 kommenttia:
Se alun tiiseri on aina kiehtonut minua. Siitä kun saa hauskasti sellaisen kuvan, että jossakin on piilossa eräskin Hammerin Dracula, joka päättyy Van Helsingin ja vanhan verenimijän väliseen postivaunutappeluun, heh.
Alucard... arggh!
Sama juttu. Se on niin hyvin tehty, että melkein voisi vannoa nähneensä sen jonkin aiemman Dracula-leffan lopussa.
Tästä elokuvasta huomasi jo, että Hammer -filmsilta alkoi ideat loppumaan, miten ja missä Dracula tulisi tappaa. Dracula A.D oli jo Dracula -elokuvien laskusuuntaa.
Joo, vaikka rupesihan ne jo oikeastaan ennen tätä muistuttamaan myöhempiä Friday the 13th-leffoja joissa joka kerta pahis piti tappaa eri tavalla ja niistä tuli tahattoman huvittavia keinoja.
Ammutaan jää rikki ja hukutaan. Nostetaan rautatanko ja annetaan salamna lyödä. Seivästytään kirkossa. Sauvaa rintaan, valoa, etc.
No, onneksi Hammerin leffat ovat yleensä parempia kuin yksittäiset kohtaukset ja aika hyvin he jaksoivat pitää Draculaa elossa ja siinäkin vaiheessa kun Lee ei enää halunnut avata suutaan, ei siitä tullut kuitenkaan mitään Plan 9:n Vampiraa.
Lähetä kommentti