The Wolfman (2010)

Tämä on tietenkin remake vuoden 1941 The Wolf Manista, jossa Lon Chaney Jr. esitti sian näköistä ihmissutta ja vaikka tuo elokuva on erinomaista viihdettä, niin verrattuna muihin Universalin klassikkokauhuihin on se mielestäni niitä heikompia. Nyt on siis vuorossa remake, jonka ohjaaja Joe Johnston on tehnyt joitakin hyvinkin isoja elokuvia, mutta on aina ollut jotenkin persoonattoman oloinen ja siksi vaikka hän onkin tehnyt ihan miellyttäviä elokuvia, niin mitään varsinaisesti vaikuttavaa hän ei ole saanut aikaiseksi. Ensiajatus The Wolfmanin suhteen ei siis ole se, että nyt rikottaisiin kaavaa kovalla kädellä ja tehtäisiin jotain erilaista, vaan että kyseessä lienee ison rahan massayleisöelokuva joka on ihan kiva, mutta ei nouse suosikkilistalle.

Rikkaan perheen näyttelevä tuhlaajapoika Lawrence (Benicio Del Toro) palaa vastentahtoisesti kotiin kuultuaan veljensä Benin (Simon Merrells) katoamisesta. Kotona isä John (Anthony Hopkins) ottaa poikansa kylmästi vastaan ja kertoo Benin kuolleen. Kylällä puhutaan useammasta kuolemasta, joista osa syyttää eläimiä ja osa paikallisia mustalaisia.
Lawrencea vaivaa muisto lapsuudesta, jolloin hän yön pimeydessä näki äitinsä kurkku auki leikattuna isänsä sylissä ja vaikka vannottiin ja vakuutettiin kyseessä olleen itsemurha, niin Lawrence on aina syyttänyt tapahtumasta isäänsä ja se oli siten rikkonut perheen. Lawrence vierailee mustalaisleirissä kyselemässä mahdollisia tietoja veljestään, kun yllättäen sinne hyökkää ihmissusi ja auttaessaan mustalaisia Lawrence saa pureman.
Aamun valjettua kylään saapuu Skotland Yardin Abberline (Hugo Weaving) kyselemään tapahtumista ja hän alkaa samantien epäilemään Lawrencen olevan se joka alueella aiheuttaa murhetta ja kuolemaa, mutta ei usko mihinkään kirouksiin ja muuhun humpuukiin. Samalla Lawrence alkaa ihastumaan kuolleen veljensä puolisoon, Gweniin (Emily Blunt) ja kyläläiset aikovat lynkata Lawrencen ennakoiden hänen muuntuvan jossain vaiheessa ihmissudeksi ja jatkavan edellisen suden suorittamia tappoja. Pian Lawrence alkaa itsekin ymmärtämään muutoksen olevan väistämätön ja pelko tulevasta saa hänet ajamaan Gwenin tiehensä. Lawrencelle selviää myös, että hänen oma isänsä on se paikallisia tappanut ihmissusi, mutta nyt kun Lawrence itse kokee saman kohtalon ja tappaa, niin isä luovuttaa poikansa Abberlinelle ja Lawrence viedään mielisairaalaan parannettavaksi. Abberline ja muut eivät tiedä totuutta, vaan luulevat Lawrencen olevan tavallinen mielipuolimurhaaja.
Lawrence oli ollut oikeassa syyttäessään isää äitinsä kuolemasta, sillä John oli ajanut vaimonsa itsemurhaan jotta hänen ei tarvitsisi itse silpoa häntä. Lawrencelle suodaan sama mahdollisuus.
Lawrence kärrätään sidottuna kallonkutistajien eteen, mutta kuun ollessa jälleen kerran täysi, susi pääsee esille ja kohta porukkaa kaatuu kuin heinää,,, no kaksi. Jopa tapahtumaa todistaneen Abberlinen on nyt uskottava ihmissusiin ja sitten tietokonehypitään talojen katoilla.
Abberline uskoo Lawrencen palaavan kotiinsa ja sinnehän mies onkin matkalla tappamaan isäänsä, mutta samaan paikkaan on matkalla myös Gwen pelastamaan Lawrencea.
Kartano liekehtii kun isä- ja poika-ihmissudet kamppailevat aina siihen saakka kunnes Anthony Hopkinsin pää irtoaa. Lawrence puree Abberlinea ja lähtee Gwenin perään, mutta pelastaakseen sekä Lawrencen ja tietenkin itsensä, Gwen ampuu ihmissutemme. Vielä viimeiset ihmismuotoiset sanat ja minua kiinnostaisi tietää, että muuttuuko Abberline ihmissudeksi sillä siihen ainakin tehdään viittaus.

The Wolfman on ennakoidusti ison rahan massakauhua jonka kohdalla on melkein rikollista kutsua sitä kauhuksi, sillä seikkailu olisi huomattavasti osuvampi genremääritys. Nimekkäitä näyttelijöitä, kalliin näköisiä efektejä ja massiivisia ammattitaidolla tehtyjä lavasteita ja sama ongelma kuin The Haungting-remaken kohdalla, eli että siellä on välillä niin paljon kamaa ruudulla ettei siihen jaksa oikein kunnolla keskittyä ja se näyttää ikävän keinotekoiselta. Koko ajan kuva on täynnä siivilöityä valoa, sopivasti aseteltua sumua, koristeellisia koristeita, patsaita, metsästyssaaliita, sun muuta tilpehööriä jota toki hieman peitellään keinotekoisen näköisellä pimeydellä, mutta josta puutttuu luontevuus.
Tosin, on tämä mielestäni huomattavasti parempi elokuva kuin tuo The Haunting-remake ja muutoinkin tämä elokuva on varsin mukavaa viihdettä.
Pidin erityisesti siitä, että vaikka tällä on selvästikin pyrkinyt mahdollisimman suureen yleisömäärän, niin siellä oli muutama joitakin pois karkoittava yllättävän raju ruumiinosien repimis-kohtaus.
Pidin myös siitä, että ihmissuden lookissa oli hauskasti muistutettu Jack Piercen tekemästä maskista, mutta samalla myöskin tämän elokuvan maskeerauksesta vastaavan Rick Bakerin Ihmissudesta Lontoossa ja varsinkin nopeasti esitetyissä muodonmuutoksessa oli samaa luiden napsumista kuin tuossa ihmissusi-elokuvien modernissa klassikossa.

Se että elokuvan ihmissusipahikseksi paljastetaan Lawrencen isä, ei nyt hirveästi minua liikuttanut puoleen eikä toiseen, mutta pidin siitä kuinka egoistinen ja kylmäverinen Hopkinsin esittämä hahmo on, kuinka hän on valmis tuhoamaan kaikki läheisensä vain voidakseen juosta vapaana ja nauttia tappoelämästään.
Niin ja vaikka hieman kritisoinkin sitä, että The Wolfman on vähän turhan täyteen tungettu elokuva, niin oli tosin mukavaa että se Lawrencen näyttävä kotikartano oli aika ränsistynyt ja ruoho kasvoi valtoimenaan. Se osoitti mielestäni mainiosti sen, ettei Johnkaan ollut pitkään aikaan välittänyt asuinpaikkansa kunnosta, kun oma lihallinen nautinto, eräänlainen riippuvuus oli tullut tärkeämmäksi.

Näyttelijät olivat ihan hyviä ja Benicio Del Toro suoriutui mainiosti pääroolistaan, vaikka tosin on pakko myöntää että hän oli, sanoisimmeko aika etninen ollakseen muka Anthony Hopkinsin poika.
Väliäkö tuolla, sillä hyvin mies rooliinsa istui.

Se Mowgli-Klonkku oli kyllä pirun hölmön näköinen.

The Wolfman on sujuvaa hollywoodkauhua, joka pelottanee vain kaikkein herkimpiä, mutta ainakin se ajaa hyvin asiansa viihteenä.

Tähdet: ***
The Wolfman