Elämä Pelissä (The Blind Side, 2009)

Big Mike (Quinton Aaron) on hiljainen syrjään vetäytyvä poika joka toimii sosiaaliviranomaisten heittopussina, mutta ystävänsä isän avulla Mike pääsee (kristilliseen) hienostokouluun. Täällä opettajat ja oppilaat pitävät Mikea vajaaälyisenä ja olisivat enemmän kuin hyvillään päästessään hänestä eroon, mutta eräänä päivänä rikkaan perheen mukula, Sean Junior (Jae Head) on ystävällinen Mikelle ja tätä kautta myös Sean Juniorin äiti Leigh Anne (Sandra Bullock) pistää hiljaisen jättiläisen merkille. Pian huomataan, että oikealla (kristillisellä) opastuksella Mike voisi päästä vaikka kuinka korkealle ja (kristillistä) hyvää tahtoa levittävä Leigh Anne ottaa pojan kotiinsa ja pian jopa adoptoi hänet ja koko perhe riemuitsee.
Mikesta koetetaan koulia jenkkifutiksen ihmelasta, mutta arkaileva poika ei uskalla ottaa kontaktia pelaajiin ja vaikuttaa siis nössöltä. Eräänä päivänä Mike ja Sean Junior ovat auto-onnettomuudessa jossa Mike estää Sean Junioria katkaisemasta päätään ja Leigh Anne neuvoo Mikea toimimaan samoin pelissä, ja eikös vaan Mike nyt olekin se odotettu jenkkifutiksen ihmelapsi. Enää pitää nostaa arvosanoja koulussa, jotta saatuja yliopistomahdollisuuksia pääsisi hyödyntämään ja näin tapahtuu, mutta sitten jotkut kynäniskat rupeavat kitisemään ja Mike rupeaa epäilemään asemaansa Leigh Annen perheessä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Koska Sandra Bullock voitti tämän elokuvan roolistaan Oscarin, niin voisinkin mainita, että olen aina pitänyt Bullockia hyvin miellyttävänä näyttelijä, mutta enemmänkin sellaisena Anne Hathawayn kaltaisena esiintyjänä joka jonkinlaisen leikkimielisyytensä ja suloisuutensa vuoksi tuntuu olevan parhaimmillaan kevyissä elokuvissa. Ja kun Bullockin draamaroolit esimerkiksi elokuvissa 28 Päivää ja Crash eivät olleet mielestäni kovinkaan luontevia, niin en oikein luottanut siihen, että hän koskaan oikein kunnolla koskettaisi sydäntäni. Uskoin toki, että Bullock saattaisi saada Oscarin jonain päivänä, mutta epäilin että se olisi sitten jostain Julia Roberts-roolista joka olisi laskelmoidusti näytelty laskelmoidussa elokuvassa juuri akatemialle tehtynä. Siis juuri sellainen massayleisölle suunnattu harmiton itkettäjä. No, Elämä Pelissä on tarinaltaan juuri sellainen jonka voisi lukea noihin Julia Roberts-elokuviin (eikä vain siksi että Leigh Annen roolia oli tarjottu Robertsille) ja ohjaaja John Lee Hancockilla on hiukan sellainen Disneyote elokuvissaan, ei vain tässä vaan muissakin ohjaustöissään. Hitonko väliä, sillä vaikka aluksi olinkin sitä mieltä, että kylläpäs Bullock sai helpolla Oscarinsa, tämähän kuin Serkkuni Vinny uudestaan, niin yksi repliikki, yksi ainoa repliikki sai minut tuumimaan, että "hitto, hän ansaitsi palkintonsa." Jos Bullock osaisi olla aina yhtä vakuuttava kuin sitä repliikkiä sanoessaan, niin hänen kohdallaan ei enää koskaan tulisi ensimmäinen mieleen hänen olevan pääasiassa kevyiden elokuvien tähti ja kyseessä oli vain "don't you dare lie to me"-lause jonka Bullock sanoo elokuvan alkupuolella Quinton Aaronille. Se repliikki oli hetki jolla Bullock nousi minun listallani hyvästä loistavaksi ja nimenomaan loistavaksi draamaesiintyjäksi.
Mutta rehellisyyden nimissä minun on silti todettava, että Preciousin Gabourey Sibidelle olisin minä kuitenkin palkinnon suonut, sillä kahdesta loistavasta hän oli mielestäni parempi. Ja jos minun olisi tehtävä valinta näiden elokuvien välillä, niin Precious oli samankaltaista tarinoista se parempi elokuva, mikä ei nyt kuitenkaan ole pois tältä elokuvalta sillä Elämä Pelissä on hyvä elokuva.

Elämä Pelissä on erinomaisesti näytelty koskettava tarina ja on lajityyppinsä paremmalta puolen, vaikka lievästi häiritsevänä tekijänä voidaan pitää Bullockin hahmon motiiveja. Aluksi minua nimittäin hieman ihmetytti, että miksi Leigh Anne niin nopeasti avasi koko sydämensä ja perheensä Big Mikelle, sillä vaikka kuinka koetan uskoa ihmisten hyvyyteen (no en oikeasti) niin Leigh Anne oli liiankin rakastava liian nopeasti. No, vaikka sitä ei ihan koko aikaa jankutetakaan, niin elokuvassa mainitaan useampaan otteeseen kristilliset arvot ja sitten jos asiaa rupeaa miettimään jonkin uskonnollisen vakaumuksen kautta, niin on helpompi ymmärtää Leigh Annea joka kuulemma oikeasti onkin harras kristitty. Vaikka sitten vastaavasti ajatuksiin tulee myös yleisesti uskonto elokuvissa ja se on harvoin vain pelkästään positiivinen seikka. Joten luottakaamme elokuvan suhteen vain siihen, ettei Leigh Anne toiminut kristillisen hyvyyden vuoksi, vaan pelkän hyvyyden.

Elokuvaa olisi kyllä hyvin voinut lyhentää, sillä pääosa elokuvasta käydään jo ensimmäisen tunnin aikana läpi, joten päälle kaksi tuntia on hieman liikaa. Jopa sen verran paljon liikaa, että se meinasi pudottaa pisteitä.
Suunnilleen ajassa 95 minuuttia tulee vieläpä montaasi joka vaikuttaa aivan elokuvan lopulta, mutta ei ole.
Niin ja pituus muuten aiheuttaa sen, että ainakin itseäni rupesi lievästi ärsyttämään se jatkuvasti maireasti hymyilevä Leigh Annen perhe. Perkele! Ei kaikki ole yhtä unelmaa 24/7.

Tähdet: ****
Elämä Pelissä