Kaupungit ja kadut ovat päivisin tyhjiä, mutta öisin on kuin maailma olisi entisensä, vain vampyyreilla. Eli jos unohdetaan kiiluvat silmät ja terävät hampaat, niin muutoin kaikki vaikuttaa olevan kuten ennenkin. Meillä on esimerkiksi edelleen rikkaat ja köyhät, mutta nyt kerjäläiset kaipaavat verta rahan sijaan. Ja jos ennen oli maita joissa kärsittiin nälänhädästä ja öljy oli kallista koska sitä oli niin vähän, niin nyt kyse on verestä.
Ihmisiä säilötään kyllä The Matrixin tyylisissä laitoksissa pumppaamassa verta, mutta he alkavat olla kuiviin imettyjä ja ravinnonpuute ajaa vampyyrejä taantumukseen, tehden heistä eräänlaisia vaistonvaraisia vähä-älyisiä loivaotsia ja valtio koettaakin kehitellä ihmisverelle korviketta tutkija Edward Daltonin (Ethan Hawke) johdolla. Edward on idealisti joka uskoo voivansa pelastaa vampyyrit tuholta ja samalla vähäiset ihmiset sukupuutolta kehittelemäälä vampyyritofua jonka vuoksi loput ihmiset ja vampyyrit voisivat elää rauhassa, mutta toistaiseksi tuloksena on vain räjähtäviä koevampyyreja.
Eräänä yönä Edward tulee auttaneeksi muutamaa ihmistä ja pian vastarintaliike pyytää vampyyrimme apua, sillä myös he haluavat keksiä ratkaisun vampyyrien ja ihmisten väliseen konfliktiin, ei verikorvikkeen vaan parannuskeinon avulla. Samaan aikaan veripankki jossa Edward työskentelee tukee kyllä miehen pyrkimyksiä, mutta kuten yrityksen johtaja Charles Bromley (Sam Neill) toteaa, niin aina on vampyyreja jotka ovat valmiita maksamaan enemmän aidosta tavarasta. Joten maitojauhe kelvatkoon köyhille ja rikkaille viljeltäisiin edelleen ihmisiä.
Edward menee tapaamaan Lionel Cormacia (Willem Dafoe), ihmistä joka on ennen ollut vampyyri, mutta on sittemmin parantunut siitä. Lionelin sydän ei lyö enää, mutta eipä hän ainakaan tuhoudu auringonvalossa eikä halaja verta, joten on nykyinen tila aina entistä parempi. Isommat vampyyriherrat eivät kuitenkaan katso veljeilyä ihmisten kanssa hyvällä, etenkään kun ne ihmiset voisi juoda tyhjiksi ja näin Edward tulee valinneeksi tahtomattaan puolensa.
Lionel kertoo hetkestä jolloin oli verenpuutteen aiheuttaman onnettomuuden vuoksi palaa hengiltä auringossa, mutta sattuman kautta selvisi siitä hengissä ja palasi ihmiseksi. Joten oletus on, että aurinko joka tuhoaa vampyyrin voisi oikein käytettynä myös parantaa siitä ja Edwardia tarvitaan kokeiden suorittamiseen. Eli hieman niin kuin käärmeen myrkyllä luodaan vasta-aine käärmeen myrkylle.
Samaan aikaan Charles hyödyntää Edwardin sotilasveljeä Frankieta (Michael Dorman) sekä veljen, että ihmisten metsästyksessä.
Edward koettaa kehitellä parannuskeinoa ihmisten piilopaikassa ja käyttää itseään liekehtivien kokeidensa koekaniinina ja kohta on oikea yhdistelmä aurinkoa löydetty. Nyt pitäisi vain päästä antamaan parannuskeino ihmismyönteisille poliitikkovampyyreille ja toisaalla taantuneet mutantttivampyyrit ovat levinneet niin laajalti, että kaupunkeihin on julistettu sotatila. Frankie alkaa katumaan päätöstään auttaa Charlesia huomatessaan miten alempiarvoisina pidettyjä mutanttivampyyreja tuhotaan, mutta se ei estä häntä puremasta Lionelia. Purema kuitenkin paljastaa Edwardille jotain tärkeää, joka paljastetaan vasta kohta, kunhan hän ensin menee antautumaan Charlesille. Okei, se ei ole yllätys eikä mikään kun paljastetaan, että ihmiseksi palanneen vampyyrin veri toimii parannuskeinona, eikä siihen mitään aurinkoa tarvita. Siksi Edward antautui Charlesille, houkutellakseen hänet puremaan itseään ja pakkoparantaakseen tällä tavoin tuhmurin. Mutta vaikka Edward paransi Charlesin ei hän pelastunut, koska nyt hänet voitiin tyrkätä muiden vampyyrien raadeltavaksi ja näin parantuminen voi oikeasti alkaa.
Daybreakersin toiminta on ihan kelvollista, vampyyrit rumia, juoni vähintäänkin ok, mutta se millä tämä elokuva voitti minut puolelleen olivat mainiot huomiot, kuten se että käyttääkö veren kanssa maitoa ja kuinka yhteiskunta on käytännössä aivan samanlainen vampyyrien kanssa kuin ilman. Lisäksi olin todella hyvilläni eräästä ohimennen näytetystä seikasta, sellaisesta joka kuuluu niihin asioihin joita ei enää juuri koskaan näe vampyyritarinoissa. Tässä elokuvassa vampyyrit eivät näy peilissä, mikä kuuluu nykyään siihen monologiin jossa joku modernin vampyyrielokuvan henkilöistä kertoo kuinka vampyyrit eivät pelkää ristejä, valkosipulia, etc. Eli niitä me ollaan nokkelia, mutta ei ollakaan-juonioksennuksia joilla käsikirjoittaja kuvittelee olevansa erilainen.
Oli myös aika mielenkiintoista kuinka tässä osoitettiin ainakin osittain, että lähes joka vampyyrileffasta tuttu maailmanlaajuinen vampyrismi ajaa myös heidät itsensä jossain vaiheessa sukupuuttoon.
Ja vielä kehutaan kun mainitsen, että erityisen mainio juttu oli se miten parannuskeinon leviäminen esitettiin. Ensin joukko vampyyreja raatelee ihmiseksi muuttuneen vampyyrin hengiltä, he itse muuttuvat ihmisiksi jotka taas suurempi vampyyrijoukko raatelee ja sitten he muuttuvat ihmisiksi, etc.
Ethan Hawke ja muut olivat varsin hyviä, joskin minua hieman hieman häiritsi Willem Dafoen satunnainen sarjakuvamaisuus joka olisi ollut ehkä enemmän kotonaan Zombielandin kaltaisissa huumoriin painottuvissa elokuvissa.
Sam Neill oli tapansa mukaan hyvä ja oli erityisen mukavaa huomata kuinka hänen aluksi tyypillisen oloinen julma bisnespahis osasi myös ajoittain lämmittää kylmää vertaan.
Elokuvan naispääosassa ollut Claudia Karvan jäi sen verran huomaamattomaksi, että jopa vampyyrikahvilan tarjoilijaa esittänyt nainen jäi muutamien sekunnin roolillaan paremmin mieleen. Joskin syytä ei voi pistää kokonaan Karvanin niskoille, sillä eipä siinä esitettävässä hahmossa ollut mitään mielenkiintoista.
Daybreakers ei ole poikkeuksellinen vampyyrileffa, mutta vampyyritoimintaleffana (näin ovelasti karsin pois mm. Ystävät Hämärän Jälkeen) se on yhtä hauskaa katseltavaa kuin kaksi ensimmäistä Blade-elokuvaa ja elokuvassa on sen verran paljon todella mainioita ideoita, että se miellytti minua lopussa nähtävän pistemäärän verran, vaikka myöhemmin saatankin pitää sitä ylimitoitettuna.
Vauhtia, vaaroja ja räjähtäviä vampyyreja.
Tähdet: ***(*)
Daybreakers
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti