Masters Of Horror 1-6 (2005)

Jotenkin tuntuu että juuri jännitysgenren, etenkin kauhupainotteisen sellaisen puolella ilmaantuu muita lajityyppejä enemmän tälläisiä tv-sarjoja joissa joka jakso on oma noin tunnin pituinen elokuvansa, joita ei yhdistä toisiinsa kuin juuri nimenomaan lajityyppi ja joissakin sarjoissa jonkinasteinen juontajahahmo tai vastaava. On Freddyn Painajaiset, useamman inkarnaation kokeneet The Twilight Zone ja Äärirajoilla, The Hitchhiker, Tales From The Crypt, etc.
Ja katsokaapa näitä nimiä:
Äärirajoilla- ja The Twilight Zone-sarjoissa oli kirjoittajina mm. Harlan Ellison, George R.R. Martin, David J. Show, Richard Matheson, Ray Bradbury, etc. The Hitchhikerissa ja Cryptissa puolestaan olivat ohjaajina mm. Philip Noyce, Paul Verhoeven, Russell Mulcahy, Richard Donner, Robert Zemeckis, Walter Hill, etc.
Okei, osa nimekkäistä tekijöistä ei ollut aivan niin nimekkäitä ja arvostettuja vielä edellä mainittuja sarjoja tehdessään, vaan ne olivat heille eräänlaisia työnäytteitä, mutta ihan oikeasti, voitteko kuvitella jotain Sinkkuelämään tyylistä sarjaa joka vetäisi suurinpiirtein joka jaksoonsa aina eri porukan tekemään sitä ja tämä porukka olisi tuota sarjaa? En siis tarkoita aliarvoida Sinkkuelämäätä (vaikka tunnetusti en sarjasta pidäkään), vaan tahdon osoittaa, että jostain syystä nimenomaan kauhupainotteisempi lajityyppi tuntuu vetävän isoja tekijöitä puoleensa. Ei sitä koskaan kuule, että Gossip Girlin ohjaajakatras olisi yhtä kuin Lasse Hallström, Ron Howard, Betty Thomas, Catherine Hardwicke, etc. Ja saman asian näkee näitä tv-sarjoja muistuttavissa antologiaelokuvissa. Vaikka draaman puolella näitä on elokuvissa televisiota enemmän, niin kaikkia Pariisia Rakkaudella kohtaan siellä on järjetön määrä kaikenlaisia Tales From The Darksideja ja Twilight Zone: The Movieta joissa näkee nimiä kuten Stephen King, Steven Spielberg, John Landis, Arthur Conan Doyle, et cetera et cetera et cetera.
Tietenkin tässä kohtaa joku kauhua seuraamaton, tai joku muu ohikulkija saattaa sanoa "miten niin noi on isoja nimiä, en mä oo ainakaan kuullut niistä." Jep jep, eivät kaikki seuraa myöskään Beverly Hillseja ja Melrose Placeja ja eivät ehkä tiedä miten isoja nimiä ovat ja olivat Darren Star ja Aaron Spelling. Ja jos ajatellaan Sinkkuelämää-sarjaa jonka vuoksi joku Cynthia Nixon on tunnistettavissa ainakin kasvoiltaan jos ei sitten nimeltään, niin tuosta sarjasta huolimattakin hän on minulle enemmänkin "ai niin, se Kovan Lain ekalla kaudella ollut nainen joka ampui metrossa miehen." Joten oli kyseessä sitten genresidonnaisuus tai ei, niin Ellison, Matheson, King ja muut ovat ainakin minulle isoja nimiä, josta sitten päästäänkin pitkällinen harhailun kautta Masters Of Horroriin, tuohon Mick Garrisin luomaan kauhusarjaan jossa yhdistävänä tekijä on jännitys mutta ei oikeastaan juuri mikään muu. Paitsi tietenkin se, että sarjan ohjaajina on aika (lajityypissään) nimekästä porukkaa. On Joe Dantea, Dario Argentoa ja jukranpujut, JOHN CARPENTER! Heistä jälkimmäinen on syy miksi tulin ostaneeksi tämän boksin joka sisältää kuusi elokuvallista jaksoa sarjasta.
Sarjaa esitettiin myös Suomen kuva-aparaatissa, mutta enhän minä silloin jaksanut valvoa niiden vuoksi ja hassua kyllä, vaikka tulinkin korostaneeksi innostuneeni John Carpenterista niin silti pari vuotta tämäkin boksi jaksoi muoveissaan lojua hyllyssäni. No, minkäs sille voi.

Tietenkään ensimmäisen kauden jaksoja sisältävä boksi ei ole koottu kronologisesti, vaan jaksot ovat vähän sieltä täältä, oletettavasti valittu ajatuksella että otetaan ensin tutuimmat nimet myymään.
Käyn nämä läpi alkuperäisessä esitysjärjestykessään lukuunottamatta toiseksi viimeiseksi kuuluvaa Carpenterin jaksoa, sillä sen suhteen minulla on suurimmat odotukset ja jätän siksi toivottavasti parhaimman viimeiseksi.
Koska en halua jakaa tätä kirjoitusta useampaan osaan, niin aion käydä jaksot vain lyhyesti lävitse jotta saan ne kaikki "mahtumaan" yhteen kirjoitukseen, eikä täten mahdollisen lukijan tarvitse kuluttaa useampaa päivää seurassani.

INCIDENT ON AND OFF A MOUNTAIN ROAD

Don Coscarellin (mm. Phantasm) jaksossa Ellen (Bree Turner) ajelee pitkin öistä, sateista, hiljaista vuoristotietä ja törmää pysäköityyn autoon. Ellen selviää törmäyksestä vailla kuhmua suurempia vaurioita, mutta missä on toisen auton kuljettaja? Verta kyllä löytyy runsaasti, mutta ei ihmistä. No, kohta paikalle hyppää joku ihan naurettavan näköinen hiphophampainen Hills Have Eyes-mutantti (John DeSantis) joka murisee ja rupeaa jahtaamaan Ellenia metsässä. Välillä hyppäämme takautumiin joissa Ellen treffailee jotain ihan ääliöpuskajussiperussuomalaisfilosofi Brucea (Ethan Embry, jota en todellakaan tunnistanut samaksi mieheksi joka oli muun muassa Dragnetin remakessa, sillä mies muistuttaa enemmän kollegaansa Ed O'Neillia kuin esimerkiksi vaikkapa Sean Patrick Flanerya.)
Nykyajassa Ellen juoksee metsässä pahista pakoon, vähentää hieman vaatteitaan ja vetää sitten MacGyveriksi pistämällä jotkut kynsisakset kepin päähän ja tottakai se mörkömies juoksee suoraan niitä päin pää edellä.
Takaumissa Bruce puhuu jostain helvetin Y2K/WTC-tyylisistä salaliitoista ja pelottelee Ellenia kauhukuvilla siitä kuinka tuntemattomaan pitää olla aseelliseti valmis ja armoa ei anneta ja niin edespäin. Ellen pitää Brucea hieman pelottavana, mutta nykyhetkeen palatessamme saamme huomata, että ilmeisesti joistakin opetuksista on hyötyä kun Ellen tekee lisää ansoja. Tietenkään mörkömies ei lankea ansoihin, mutta sentään se toisen auton kuljettaja, eli joku nainen jota mörkömies myös kiusaa putoaa Ellenin ansakuoppaan ja Ellen itse laukaisee jousipyssyansansa siten että saa itse tuta nuolesta. Sitten taas juostaan ja löydetään jokin hillbillykannibaaliasunto, jonka kellariin mörkömies telkeää Ellenin ja sen toisen naisen. Kellarissa on myös pyörätuolissa höperöivä Buddy (Angus Scrimm) jonka merkitys on toimia selittäjänä siitä mikä tai kuka tuo mörkömies (tai Moonface kuten Buddy häntä kutsuu) on, mutta Buddy on idiootti eikä siis kovinkaan hyödyllinen missään suhteessa, eikä edes oikeasti pyörätuolin tarpeessa. Jostain syystä mörkömies pistää reivit pystyyn ja poraa sen toisen naisen hengiltä.
Ellen vapautuu kahleistaan ja mörkömies putoaa jokeen. Ellen palaa autolleen ja paljastaa että takakontissa lojuu Brucen ruumis ja takauma paljastaa, että neiti tappoi väkivaltaiseksi raiskaajaksi paljastuneen ääliön. No jaa, ihan tässä suhteessä ymmärrettävää, mutta miksi Ellen sitten vielä palaa hillbillykannibaaliasuntoon porailemaan Brucen ruumista, tappaa Buddyn ja ottaa mörkömiehen paikan metsien Hills Have Eyes-sukulaisena? Jo oli typerä käänne. Etenkin kun sitten kuitenkin Ellen ajaa löysän alternativepoppauksen tahtiin kohti kotia.

No tämä ei ollut kovinkaan ikimuistoisten tarina. Tuttuakin tutumpaa metsäläiskannibaalimutanttimeininkiä ja lähes taukoamatonta ukkosvälähtelyä luomassa tunnelmaa jonka se pilaa. Ellenin kohdalla käsiteltävä omien vahvuuksien ja henkisen kasvun löytäminen toimisi paremmin, jos mukana ei olisi sitä lopussa näytettävää pimahtamista joka vihjailee ettei hän oikeasti "kasvanut" vaan pelkästään sekosi.
Eikä se mörkömies ollut kovinkaan pelottava, kuin mätänaamainen Mark Levengood.

Tähdet: *

DREAMS IN THE WITCH-HOUSE

Stuart Gordon (mm. Re-Animator) tarjoaa annoksen H. P. Lovecraftia ja sen nyt huomaisi ilman krediittejäkin, sillä kuinka ollakaan tarinassa päähenkilö sekoaa ja eikä tajua enää mistään mistään sillä kaikkialla on sanoinkuvaamattomia kauhuja jotka ovat sanoinkuvaamattomia koska ovat sanoinkuvaaamattomia. Kuitenkin jos kuvailemme tapahtumia sanoin, niin ne voisivat luoda vaikkapa seuraavanlaisia lauseita:
Opiskelijapoika Walter (Ezra Godden) vuokraa ränsistyneen huoneen ränsistyneestä talosta ja siellä on tietenkin joskus muinoin elänyt jokin noita. Naapureina Walterilla on ihastuksen kohteena oleva yksinhuoltajaäiti Frances (Chela Horsdal) ja alkoholisoitunut vanhus Masurewicz (Campbell Lane) joka varoittelee Walteria noidasta. Unissaan Walter näkee ihmiskasvoisen rotan ja alastoman naisen (jolla on Francesin kasvot, mutta noita se on) ja kohta poika alkaa uskomaan, että pitää varmaan lahdata Francesin vauva ja sitten hän ei yhtään tajua mikä on unta ja mikä ei. Eli tämä on vähän samanlainen kuin Hohto jossa siinäkin päähenkilö menee taloon "työskentelemään" ja sitten sekoaa jonkin mystisen voiman tai muun ansiosta. Tässä on jopa kohtaus jossa päähenkilö hipelöi alastonta naista joka syliotteessa muuntuu rappeutuneeksi vanhukseksi.
Jossain vaiheessa Walter uskoo voivansa pysäyttää noidan ja rupeaa rikkomaan talon seinää koska se näköjään toimii jonkinlaisena ulottovuusportaalina. Seuraavaksi Walter onkin jossain ullakolla uhraamassa Francesin vauvaa, mutta kaivaakin noidan silmät ulos päästä ja sitten se ihmisrotta syö vauvan ja Walter saa syyt niskoilleen. Walter voikin sitten viettää loppuelämänsä mielisairaalassa, paitsi että loppuelämää on vaikeaa viettää missään jos se päättyy heti siihen kun ihmisrotta syö tiensä Walterista läpi.

Witch-house oli hiukan kiinnostavampi kuin Mountain Road, mutta on samoin liiankin tutun oloinen ja näiden kahden perusteella alkaa valitettavasti vaikuttamaan siltä että Masters Of Horror on pikemminkin Assembly Line Of Horror.
Näyttelijät olivat aivan kauheita uppotukkeja ja se ihmisrotta näyttää karanneen Narniasta. Musiikki sentään oli hyvää.

Tähdet: **

JENIFER

Dario Argento (mm. Suspiria) syöttää meille kertomuksen Jeniferistä (Carrie Anne Fleming) jolla on kauniisti aaltoilevat hiukset, knock out-body ja naama kuin Hellraiserin Chattererilla. Tai oikeastaan, Jenifer näyttää aikalailla Castle Freakilta, jonka muuten ohjasi Stuart Gordon. Hmm...
Poliisi Frank (Steven Weber) pelastaa Jeniferin mieheltä joka oli aikeissa tappaa hänet ja kuten jokainen Jeniferin tapaava, myös hän hämmästyen säikähtää nähdessään neidin kasvot. Frank ei saa Jeniferia mielestään ja uskoo voivansa olla hänelle eräänlainen ymmärtävä laupias Samarialainen, sillä ilmenee ettei tytöllä ole perhettä, hän ei osaa puhua ja päätyisi siis johonkin laitoshoitoon. Siispä Frank päättää ottaa Jeniferin huostaansa ja neiti on enemmän kuin onnellisen oloinen saadessaan olla Frankin luona. Mutta miksi se mies oli aiemmin koettanut tappaa Jeniferin ja miten siitä kyseisestä herrasta, menestyvästä liikemiehestä oli tullut rähjäinen pummi joka heilutti lihakirvestä? Voisiko Jeniferillä olla jotain tekemistä kyseisen miehen muutoksen kanssa? No tottakai on ja kyllä te sen jo tajusittekin.
Frankin perhe ei hyvällä katso miehen hyviä aikeita ja hänellä itselläänkin saattaa olla vähintäänkin alitajunnassaan muitakin mielihaluja kuin vain auttaa Jeniferia, sillä vaikka neidin kasvot ovat mallia Rottakuningas niin nymfomaaninen käytös saa ajattelemaan muitakin osa-alueita kuin vain kasvoja. Kohta Frankilla ja Jeniferillä onkin seksuaalispainotteinen suhde. Hieman ongelmia aiheuttaa esimerkiksi se, että Jenifer repii hampaillaan kissan riekaleiksi ja leikkii sen suolilla, mutta kukapa ei olisi sellaista tyttöä treffaillut. Frankin perhe jättää hänet, mutta mies ei osaa pysyä erossa Jeniferistä kunnes neiti syö naapurin tytön ja Frank heivaa hänet kiertävään sirkukseen. Näin helpolla Frank ei kuitenkaan pääse kun Jenifer palaa takaisin ja mies vie hänet jonnekin metsämökille viettämään aikaa. Poliisina työskentely ei tule enää kuuloonkaan, vaan Frank aloittaa työt siivoojana eräässä lähikaupassa jota pitää hottis Rose (Cynthia Garris.) Huh! Mick et ehkä ole kovinkaan hyvä elokuvaohjaaja, mutta kudos teille.
Jenifer on tietenkin mustasukkainen Rosesta ja syö tämän pojan. Frank ryhdistäytyy ja aikoo lyödä kirveellä Jeniferin hengiltä, mutta paikalle sattuu joku puskajussi joka toimii samoin kuin Frank jakson alussa ja ampuu Jeniferin uhkaajan.
Ja kaikki alkaa taas alusta.

Okei, tämä oli varsin hyvä jakso ja uskallanpa olla jopa niin julkea, että väitän Jeniferin olevan Argenton parhaimpiin ohjaustöihin kuuluva. Pidn tarinasta kovasti ja etenkin siitä, miten päällisin puolin uhrilta vaikuttava Jenifer onkin oikeasti todellinen Maneater jollaisesta Hall & Oateskin meitä varoittivat. Asiaa vain korostaa Jeniferin ulkonäkö jonka vuoksi hän vaikuttaa säälin eikä himon kohteelta, mutta sitten jaksossa esitellään näitä kasvoja aika sopivan säästeliäästi keskittyen siirtämään ajatuksia etelämmäksi.
Miinuksena ja tämä oli aika nolo juttu, on se kuinka nopeasti Frankin perhe hajoaa Jeniferin läsnäolon vuoksi ja Frank tarttuu pulloon joten Argento nolaa sekä itsensä että katsojat korostamalla Frankin olevan humalassa koska kamera kääntyy siksi aikaa vinoon. No olisit nyt vielä heiluttanut kameraa ja väittänyt maanjäristyksen iskeneen. Jostain syystä Argentolla tuli ihan hillitön kiire tuon Frankin elämän tuhoutumisen kuvaamisessa ja välillä alkoi tulla sellainen fiilis kuin olisi nähnyt niitä Benny Hillin nopeutettuja takaa-ajokohtauksia. Hupsuutta painottaa Weberin ajoittainen tapa sortua hysteeriseen ylinäyttelemiseen.
Kuitenkin kyseessä on erittäin tehokas kauhistelu eräänlaisen addiktion kuvaamisesta, jossa välillä tulee jotenkin huvittava fiilis kun ajattelee Jeniferin olevan myös eräänlainen seuraava koira jota erehtyi ruokkimaan ja nyt se palaa aina takaisin luoksesi veit sen sitten minne tahansa. ÄLÄ OTA KESÄKOIRAA!

Tämä olisi ehdottomasti kannattanut tehdä täyspitkänä elokuvana jotta ajoittaiselta kiirehtimiseltä oltaisiin vältytty, mutta siltikin hienoa herra Argento.

Tässä jaksossa on muuten Claudio Simonettin säveltämä musiikki, joka ei nyt kuitenkaan valitettavasti ole järin muistettavaa.

Tähdet: ****

HOMECOMING

Joe Danten (mm. The Howling) kohdalla on helppo odottaa ironista otetta kauhuun ja tottavie sitä on tarjolla kun presidentinvaalit ovat ovella ja istuvan presidentin kampanjapäällikkö David Murch (Jon Tenney) ja oikeistokirjailija Jane Cleaver (Thea Gill) joka pulssia nostattavan ulkonäkönsä vuoksi voisi tosin olla nimeltään Jane Cleavage kohtaavat öisellä tiellä kuolleista nousseita sotilaita ja David syyttää kuolleiden heräämisestä itseään. Sieltä siirrymme ajassa hieman taaksepäin tv-haastatteluun jossa David ja Jane tapasivat toisensa ja joutuivat vastaamaan kysymyksiin siitä onko oikein että sotaa vastustavia mielenosoittajia pidätetään vain koska he ilmaisevat mielipiteensä. Kun eräs ohjelmaan soittavista henkilöistä kysyy miksi hänen poikansa kuoli sodassa jota ei ole perusteltu, niin David jumittaa sanoissaan ja osaa vain todeta että toivoisi tämänkin soittajan pojan pystyvän palaamaan. Ohjelman jälkeen David ja Jane menevät drinkeille, joka johtaa luonnollisestikin S/M-seksisuhteeseen ja kun David on sellainen hillitty sanojaan puntaroiva poliitikko, niin Jane on sammakoita suustaan toistuvasti syöksevä populisti.
Kohta sotilaat alkavat nousta kuolleista ja tarjolla on selvä tribuuttikohtaus Night Of The Living Deadille, jopa niin selvä että voisin vaikka vannoa tapahtumapaikkana olevan saman hautausmaan kuin kunnioituksen kohteena olevan elokuvan alussa oli. Kuolleista nousevat sotilaat ovat vain meneillään olevan sodan uhreja ja vaikka sotaa ei nimetä niin kyseessä on Irakissa tapahtuva. Aivojensyönnin sijaan kuolleet vaativat lupaa päästä äänestämään presidentinvaaleissa ja tehtyään näin he palaavat pelkiksi kuolleiksi. Ongelmaksi nousee se, että ovatko kuolleiden äänet huomioitava, etenkin kun niiden avulla republikaanipresidentti ei kenties pääsisi jatkokaudelle. Häviävää puolta edustava Jane rupeaa lietsomaan lynkkausmielialaa eläviäkuolleita kohtaan, mutta David ylipuhuu muut antamaan kuolleille luvan äänestää, joka tietenkin johtaa republikaanien häviöön. Kostoksi toistetaan Al Goren kohtalo ja pian kuolleiden lisäjoukot nousevat ja valtaavat maan itselleen. Ne tulevat vain hengailemaan.

Tämä on Carpenterin jakson ohella se toinen jolta odotin etukäteen paljon jo pelkästään ohjaajansa eli Joe Danten vuoksi, sillä The Howling ja Gremlins ovat korkealla minun plussalistoillani ja niin pirun hyviä että ne nostavat rimaa välillä valitettavankin korkealle. Homecoming ei ole The Howling taikka Gremlins, mutta se on varsin mainio ohjaustyö jossa on kieltämättä hieman läpinäkyvää Republikaanikritiikkiä, mutta ainakin näyttelijöillä on näitä aiempia jaksoa huomattavasti enemmän dialogipainotteista esiintymistä, eikä tarvitse tyytyä kauhistuneisiin ilmeisiin ja hämmästyksiin.
Idealtaan Homecoming muistuttaa jonkin verran elokuvaa Painajainen (Dead Of Night) jossa siinäkin sodassa kuollut henkilö palaa pelkän toiveen vuoksi takaisin ja tuo mukanaan sodanvastaista kritiikkiä, sillä erotuksella että Homecoming painottuu enemmään huumoriin ja välttelee tappotouhuja.
Pidin kovasti siitä kohtauksesta jossa zombie menee äänestyspaikalle ja siellä selviää elävienkuolleiden motiivi nousta haudoistaan.

Kyseessä on varsin mainioita ideoita sisältävä poliittinen kauhukomedia, joka olisi voinut kyllä rehellisen suoraan puhua henkilöistä ja tilanteista niiden omilla nimillään sillä sen verran huonosti (todennäköisesti tahallisen huonosti) Bushismi-jutut oli verhottu.

Robert Picardon läsnäolo on aina plussaa, vaikka sitten kyseessä olisi suora uutislähetys siitä kuinka hän kuristaisi vauvaelefantteja. ÄLÄ OTA KESÄELEFANTTIA!

Tähdet: ***

SICK GIRL

Lucky McKee (mm. May) toistaa hieman tuota sulkeissakin mainittua elokuvaansa, pistämällä sen pääosaesittäjän Angela Bettisin esittämään Sick Girlissä arkailevaa suhdeongelmaista tyttöä jolla on kolmekirjaiminen nimi ja mukana on hieman tyttörakkautta.
Ida (Angela Bettis) on museon hyönteistutkija jonka Gil Grissommainen innostus ötököistä toimii tyttöjen karkoittajana, mutta onneksi pian kuvaan astuu toinen arkailija, keijukuvia piirtelevä Misty (Misty Mundae) jonka kanssa Ida aloittaa vaivautuneen suhteen. Lesboseksiä.
Idan uusin ötökkä, eräänlainen mutanttirukoilijasirkka pakenee purkistaan ja puree Mistya. Kohta Misty alkaa voida ajoittain huonosti ja on välillä taas kiimassa, ja öisin karkuteillä oleva mutanttirukoilijasirkka käy paneskelemassa Mistyn korvaa ja syömässä naapurin koiran. Mistyn luonne alkaa heittelemään himokkaasta agressiiviseksi ja ei aina niin hyvällä tavalla, ja jos tämä olisi The Hidden niin kohta Misty menisi varastamaan auton ja kruisaili rokin tahtiin öisessä kaupungissa. Misty rupeaa muuttumaan ihmismutanttiötökäksi ja nyt on twistin aika, sillä selviää että Mistyn isä oli lähettänyt tuon mutanttiötökän Idalla jotta se ötökkä purisi häntä ja tuhoaisi hänen elämänsä. Mistyn isä kun tiesi tyttärensä rakastavan Idaa, mutta ei voinut hyväksyä lesbosuhdetta.
Vai niin, koetat siis tuhota tyttäresi rakkaussuhteen naiseen lähettämällä tälle naiselle mutanttiötökän jonka pitäisi sitten purra häntä ja ajaa hänet hulluksi, tms. Ja sitten ötökkä pukeekin sitä tytärtä. Kuulostaa ihan järkevältä.
Lopuksi Ötökkämisty pistää Idan paksuksi ja sitten molemmat ovat onnellisina odottamassa syntyviä ötökkälapsiaan. Öö, okei.

Lucky McKee oli tämän boksin ohjaajista ainoa jonka nimi ei herättänyt mitään mielikuvia ja vasta huomio siitä että hän oli ohjannut elokuvan May sai nyökkäämään hyväksyvästi. McKee on kuitenkin valintana aika outo miksikään horrormasteriksi, sillä ennen tätä jaksoa hän oli ohjannut vain kaksi elokuvaa joista vain May voidaan laskea hänen omaksi elokuvakseen, toisen ollessa jaettu ohjausvelvollisuuksiltaan. Okei, May on todella hyvä elokuva, mutta ehkä McKee pääsi vähän turhan nopeasti ja liian vähäisillä näytteillä ohjaajien joukkoon joita voidaan pitää jopa lajityyppiveteraaneina.

Sick Girlin perusteella May olisi jäänyt katsomatta, että onneksi ne on nyt nähty toisessa järjestyksessä. Tämä ei nimittäin ole kovinkaan hyvä. Tuo arkailevan sulkeutuneen hahmon kuvaus sujui huomattavasti paremmin Mayssa, kun tässä se tuntuu hiukan, eikä vain niin hiukankaan kömpelöltä jota korostaa uskomaton päätös antaa lähes kaikkien esiintyjien näytellä roolinsa nykien ja Shatnermaisesti puhettaan tauottaen. Etenkin Angela Bettisin näytteleminen on kuin katselisi naarmuuntunutta levyä joka liikkeiden ja puheen osalta pikselöityy, nykii, hyppii ja pysähtyy. Ja en myöskään pitänyt laisinkaan siitä visuaalisesta Predator-efektistä joka kamerana toimi sen ötökän silminä, varsinkin kun se ötökkä kuulosti vielä jostain syystä Bobcat Goldthwaitilta.
Tarinallisestikin tälläinen hirviö-ötökkä-muodonmuutos-raskaus on turhan tuttu ja sitä ei päähenkilön muuttaminen homoseksuaaliseksi muuta mihinkään, mutta ehkä sitä plussaa pitäisi kuitenkin sitten antaa siitä nykivästä esiintymisestä, koska ainakin se on erilaista muuhun tarjontaan verrattuna ja minä pidän kovasti Angela Bettisista, Shatnerilla tai ilman.

Tähdet: **

Masters Of Horror

Ps. Huomasitte varmaankin, että vaikka otsikossa mainittiin osat 1-6 ja mainitsin kirjoittavani kaikista tässä yhden ja saman kirjoituksen yhteydessä, niin silti laskemalla niitä olikin vain viisi. Gee willikers!
Jätetään se John Carpenterin jakso omaksi postauksekseen sillä se varmaankin ansaitsee sen. (Luojan tähden anna sen olla hyvä, eikä mikään Ghosts Of Mars.)