Duran Duran: Sing Blue Silver (1984)

Sing Blue Silver on kiertuedokumentti jonka olemassaolon pääsyynä taitaa olla se, että pinnalliseksi poptuotteeksi luokiteltu Duran Duran tahtoi osoittaa olevansa muutakin kuin Suosikin idoliäänestyksen kärkisijan hallitsija. Minusta Duranit eivät olleet mitenkään pinnallisia, mutta tottakai koreilevat pop-pojat saavat helposti sellaisen leiman otsaansa ja jos poikien musiikkia oli W.A.S.P. Ja Mötley Crüe, niin tytöt kuuntelivat Duraneita ja Venomia. Mutta Sing Blue Silverin avulla Duranit tahtoivat osoittaa olevansa ennenkaikkea työtä paiskivia ammattimuusikoita ja glamour on vain harmiton sivuvaikutus. Mietityttää tosin että kenties tämä vakuuttelu kosketti suuresti myös bändin jäseniä. Heillä taisi olla enemmän todistettavaa itselleen kuin muille, sillä tuskinpa he jotka eivät Duraneita kuunnelleet antoivat edes mahdollisuutta Sing Blue Silverille vakuuttaa näiden kajalpoikien olevan yhtä uskottavia kuin hardrock-puolen kajalpoikien.

Aluksi saamme infoa siitä kuinka monta keikkaa vuoden 1984 pohjoisamerikan kiertue käsitti ja kuinka suurelle yleisölle yhtye esiintyi. Samalla näemme rekkaletkan kulkemassa pitkin amerikkaa. Siirrymme kuvaamaan yhtyeen jäseniä veistelemässä puujalkavitsejä lehdistötilaisuudessa, sitten yhtyeen jäseniä imppaamassa heliumia ja veistelemässä puujalkavitsejä. Toisaalla seuraamme kuinka kiertuemanageri kiukuttelee puhelimessa ja kuinka henkilökunta kokoaa lavarakennelmia ja asentaa valoja.
Teinitytöt koettavat tunkea itsensä väkisin keikkapaikan ovista sisään ennen ovien aukeamista ja seuraavaksi jotkut eksyksissä olevat tytöt vuodattavat kyyneleitä ja rakastavat Duraneita.
Bändi valmistautuu keikkaan pelaamalla videopelejä ja veistämällä puujalkavitsejä.
Hieman livemateriaalia, teinitytöt pyörtyilevät ja Andy Taylorilla on maailman pelottavin takatukka.
(Arenan livemateriaali oli koostettu juuri tältä nimenomaiselta kiertueelta.)
Hieman haastatellaan konserttipaikan teinityttöjä ja suurin osa hienovaraisesta verbaliikasta on sellaista kuten ”oh my god! Oh my god!”
Bändi tapaa jenkkifutareita ja ajelee limusiiinilla yksityiskoneelle, kun roudarit ruutupaidoissaan ja viiksissään pakkaavat ja purkavat ja kokoavat ja saavat tyrän.
Radiohaastatteluja, tv-esiintymisiä, fanitapaamisia ja vastauksia kysymyksiin kuten onko John Taylor naimisissa. Simon Le Bon ja aina Oscar Wildesta minua muistuttava Nick Rhodes kertovat kuinka he loivat imagonsa ja kuinka tämän imagon ei tulisi peittää sitä että he todellakin näkevät vaivaa kappaleiden teossa.
Seuraava keikkapaikka, samat puujalkavitsit ja sitten matka jatkuu. Välillä sataa lunta ja välillä yleisössä näkyy jopa poikia. Välillä taustaprojektori on rikki ja välillä ei.
Coca Colan tilaisuudessa John kiusaa rahoittajia puhumalla Pepsistä (John, senkin kelmi.)
Sitten vieraillaan FBI:n päämajassa ja kuullaan esitelmää jostain Al Caponen ajan gangstereista, ja tottakai kun minä ajattelen Duran Durania niin ajattelen tommy gunia (en tarkoita The Clashia.)
Russell Mulcahy tulee puhumaan bändin kanssa Arena-projektista ja hän intoilee kertoessaan kuinka Hungry Like the Wolfin soidessa tulisi kuvata tiikerinaisia. Toisaalla kiertuemanageri kiukuttelee puhelimessa ja tuntuu vastustavan Mulcahyn projektia.
Bändi siirtyy veneilemään ja uimaan.
Joku poika steppaa.
Jossain vaiheessa Simon Le Bon on loukannut kätensä, mutta se olikin vain vitsi. Andy Taylor syö voileipää.
Hungry Like the Wolf lähtee soimaan ja näemme pätkän Arenasta ja Mulcahya kuvataan tarkkailemassa kuvauksia.
Samaa jatkuu vielä hetken, kunnes hetki keskeytyy lopputekstien vuoksi.

Jos kuulostin välillä siltä kuin ystävällisessä hengessä pilkkaisin Duran Durania, niin valehtelin jos väittäisin ettei näin ole. Jotenkin minä odotan että kun kyseessä on kiertuedokumentti niin sen aikana dokumentoinnin kohteena olevat artistit ovat jotenkin, sanotaan vaikkapa normaalia vapautuneempia puheissaan ja mukana olisi paremman sanan puutteessa katu-uskottavuutta. Näinhän se yleensä on. Bändi kulkee kuppaisella bussinromulla pitkin periferiaa ja syö fossiilisoituneita kaktuksia ja esittää Right Said Fredin I'm Too Sexya joukolle NRA:n kannattajia. Kiertäminen on yhtä helvettiä ja kuolemakin olisi helpotus. No, eikä ehkä aivan niin agressiivisella sävyllä olevaa kiertuetodellisuutta, mutta kuitenkin enemmän sinne päin kuin vähemmän. Duranit kulkevat paikasta toiseen yksityiskoneilla ja limusiineilla, ja heitä paapotaan joka paikassa kuin pidätysvaikeuksista kärsivää Paavia, joten yhtye on liian suojattu jotta sen tarvitsisi tehdä muuta kuin poseerata ja veistellä puujalkavitsejä. Toki se tarkoittaa että yhtyeellä on hyvä olla ja ilmapiiri on veikeä, mutta syvällisyys jää puuttumaan. En tietenkään tarkoita ettäkö syvällisyys olisi yhtä kuin kärsimystä, mutta pieni kipu olisi ehkä tehnyt hyvää tässä tapauksessa.
Parhaiten Sing Blue Silver toimii bändin osalta silloin kun esitetään liveosuuksia, sillä Duran Duran on aivan julmetun toimiva keikkabändi.

Koska keikkaosuuksia voi katsella siihen paremmin sopivilta konserttitallenteilta, niin Sing Blue Silverin mielenkiintoisimmaksi anniksi nousevat fanien reaktioiden kuvaukset. Se massahysteria mitä Duranit herättivät eritoten naispuolisessa väestössä saavuttaa usein niin absurdeja piirteitä, että kun tytöt sanovat pystyvänsä nauramaan Hungry Like the Wolfin, niin kyseessä on sitä normaaleinta osaa tässä faniuden kuvauksessa.
Suomessa hieman vastaavaan pääsi oma versiomme Duraneista, eli Dingo.

Kuten Arenan kohdalla, on annettava kehuja Sing Blue Silverin DVD-julkaisulle.
DVD on pakattu tyylikkääseen kangaspäällysteiseen koteloon ja kannen askeettinen ulkoasu toimii ainakin minulle. Ainoa miinus tässä kansimateriaalissa on se että sitä saa pitää kuin kukkaa kämmenellä, sillä jos se likaantuu niin se on mennyttä samantien. Kaikki painallukset ja naarmut korostuvat kannesta myös turhan helposti. Mutta visuaalisesti kotelo on miellyttävä.
Kun Arena-julkaisun mukana oli tarroja, niin tähänkin on laitettu mukaan fanitavaraa. Mukana on jokaisesta bändin jäsenestä keräilykortti ja ihan mukavan tyylikkäitä mustavalkoisia valokuvia sisältävä kirjanen. Mietityttää tosin se että olivatko fanikortit kovinkaan tarpeellisia, kun samanlaisia kuvia on tuo mainitsemani kirjanen täynnänsä.
Se on kyllä huomioitava että jos tosiaan Duraneiden tarkoitus oli esittää itsensä ns. uskottavassa valossa rokkareiden silmissä, niin fanikortit ja valokuvakirja Bambinsilmäposeerauksilla ei ole ehkä kaikkein onnistunein keino siihen. Koska emme puhu mistään Anton Corbijnin Joy Division-kuvista.
Varsinaiset levyn sisältämät ekstrat eivät kylläkään ansaitse kehuja. Miksikö? No, koska levyllä ei ole ekstroja. Mutta en oikeastaan sellaista osannut tässä tapauksessa kaivatakaan.

Sing Blue Silver toimii hyvänä esimerkkinä fanihysterian kuvauksesta ja osoittaa kuinka toimiva popyhtye Duran Duran oli/on.
Mutta kiertuedokumentiksi siinä kuvataan aivan liian vähän varsinaista kiertämistä ja lopputuloksena bändin jäsenet jäävät valitettavan pinnallisiksi ja asiat joista he puhuvat ovat täynnä lämmintä ilmaa.
Musiikki kyllä toimii erinomaisesti.

Tähdet: ***
Duran Duran: Sing Blue Silver
...NOIR