Nick James (Michael Madsen) on ex-stuntkuski joka on matkalla vankilaan suorittamaan vuoden tuomiota huumeiden hallussapidosta. Tosin huumeet olivat sen 18 vuotiaan tytön jonka kanssa Nick petti vaimoaan, mutta Nick siitä vankilaan joutuu. Syyttömyys rikokseen pitää mainita elokuvassa koska Nick on se elokuvan hyvä tyyppi. Vaikka nyt pettikin seksikästä vaimoaan, Nadiaa (Kathy Christopherson.)
Matka vankilaan keskeytyy kun halpabujetilla tehtyä korkeaa teknologiaa ja ääliömäisiä apulaisia suosiva Bond-tyylinen rikollispomo Lamar (Keith David) lähettää ääliömäiset apulaisensa vapauttamaan Nickin. Siispä vankienkuljetusbussi mukkelis makkelis ja Nick pakotetaan pahisten autoon. Samantien Nick nappaa auton hallinnan ja ajaa karkuun ensin pahiksia ja sitten poliiseja. Epäloogista on se että miksi Nick pakenee poliiseja, kun hän haluaisi istua suosiolla saamansa tuomion ja vapautua velkansa maksaneena. Takaa-ajo on perinteisen kliseinen jossa autot lentelevät hidastetusti ympäri ämpäri ja päin pahvilaatikoita. Tottahan toki yksi poliisiautoista lentää rekan kontin läpi ja rekan kuljetettavana on tyhjiä pahvilaatikoita. Niin ja joka ainoa asia räjähtää heti kun sitä vain vilkaiseekin.
Nick menee tapaamaan ystäväänsä Belaa (Dayton Callie), joka auttaa Nickia pääsemään eroon käsiraudoistaan. Tärkeämpää katsojan kannalta on kuitenkin se, että tässä kohtauksessa Nick selittää Belalle aikovansa antautua koska ei halunnut alunperinkään paeta ja haluaisi kunnian miehenä suorittaa tuomionsa loppuun. Joten kuten jo totesin, niin miksi hän sitten pakeni niitä poliiseja hetki sitten kun olisi voinut jo silloin antautua.
Nick menee tapaamaan vaimoaan Nadiaa ja luonnollisesti Lamarin ääliökätyrit ovat odottamassa. Nick ja Nadia viedään Lamarin luokse joka skertoo haluavansa Nickin kuskiksi johonkin pankkikeikkaan ja siksi järjesti Nickin paon. Jos Nick ei suostuisi, niin Nadialle kävisi hullusti. Nick suostuu.
Samoihin aikoihin presidentti Carlson (Roy Scheider) ilmoittaa leikkaavansa puolustuvoimien murhabudjettia ja siirtävänsä nämä rahat johonkin hihhulimeininkiin.
Sitten tapahtuu se pankkikeikka jonka pakokuskiksi Nick pakotettiin. Seuraa elokuvan toinen pitkä autotakaa-ajo jossa jälleen kerran poliisiautot lentevät toistensa päälle ja kaikki räjähtää vain räjähtämisen ilosta.
Keikka onnistuu mutta Lamar ei haluakaan vielä vapauttaa Nadiaa, vaan pakottaa Nickin vielä yhteen keikkaan kuskiksi. Tällä kertaa voitaisiin vaikkapa kidnapata presidentti.
Nick luulee kyseessä olevan vain kidnappaus lunnaiden vuoksi, mutta kaappauksen ideoija onkin presidentin hengiltä haluava armeijan isojehu Jack (Robert Miano.) Jep, hän on vain Jack.
Tätä Jackia tietenkin kiukuttaa presidentin halu vähentää armeijan määrärahoja, joten siinä se motiivi presidentin murhaamiseen.
Presidentin kaappaus alkaa ja saamme seurata kuinka ammutaan hidastetusti, kuollaan hidastetusti ja hypitään hidastetuilta räjähdyksiltä suojaan hidastetusti auton konepellin ylitse.
Sitten vuorossa on elokuvan kolmas ylipitkä autotakaa-ajokohtaus ja jälleen kerran autot lentävät räjähtäen sinne tänne.
No, ainakin presidentti saatiin kaapattua.
Nick tulee kuitenkin toisiin aatoksiin ja vie presidentin hengailemaan Belan kämpille. Itse hän lähtee pelastamaan Nadiaa. Bela pistetään jätesäkkiin ja hän esittää naamioitua presidenttiä. Takakontissaan Nickilla on myös pari superkyttää.
Sitten ammuskellaan Lamarin vuoren sisällä sijaitsevassa tukikohdassa. Pahikset tunnistaa siitä että heillä on aurinkolasit päässään.
Lamar ampuu Belan ja Nick Lamarin.
Heiii! Tämä paikka jossa Lamarin tukikohta on, taitaa olla sama paikka jossa kuvataan olevan Stargaten tukikohta.
Nadia pelastuu, presidentti iloitsee ja Nick on sankari jonka aiempi tuomio kumotaan.
Mutta mitä tapahtui Jackille? Ei näköjään mitään.
Tapa Presidentti! on aikamoista roskaa. Vaikka niin Madsen, Scheider ja David ovat kukin tehneet urallaan vaihtelevan tasoisia elokuvia, niin tämä kuuluu silti niihin joiden kohdalla voi vain ihmetellä että mikä tässä on houkutellut heidät mukaan. Elokuva näyttää todella halvalta, joten tuskin uran suurin palkkio on ollut kovinkaan todennäköinen. Ja jos jokainen heistä osaa tai osasi lukea, niin varmastikaan käsikirjoitus ei ketään heistä houkutellut.
Ehkäpä heitä kiinnosti tehdä adrenaliinilla kuorrutettu actionpommi. Sillä päällisin puolin elokuva kuulostaa huisin toiminnalliselta. Onhan siinä enemmän räjähdyksiä kuin jaksaa välittää ja takaa-ajoja jotka kestävät aivan liian kauan. Minun on vaikea kuitenkaan kuvitella yhdenkään katsojan jaksavan välittää elokuvan toiminnasta, ei niinkään sen määrän vuoksi vaan laiskan toteutuksen. Kun joka ainoa asia räjähtää ja joka ainoa auto lentää samalla tavalla ympäri, niin niistä ei jaksa kauaa kiinnostua. Asiaa ei auta se että kaikki toimii niin pirun hitaasti. Enkä nyt puhu vain toistuvista hidastusten käytöistä ja minuuttitolkulla jatkuvista takaa-ajoista, vaan siitä että niiden takaa-ajojenkin aikana tuntuu kuin juosten pääsisi nopeammin perille.
Onkin jotenkin hullunkurista että elokuva vaikuttaa toimintatäyteiseltä, mutta on laiska kuin mikä ja hyödyntää runsaasti hidastuksia.
Ja on vaikea uskoa että joku vielä vuonna 1997 teki kohtauksia joissa lennetään pahvilaatikoita päin, muutoin kuin huumorihenkisesti.
Kaikkien niiden räjähdysten ja muiden toimintakohtausten aiheuttaman tahattoman humoristisuuden lisäksi stereotyyppisten hahmojen kohdalla saa välillä raapia päätään ja miettiä että kuinka tyhmäksi sitä voikaan taantua. Elokuvan pahikset ovat nimittäin erotettu muista äärimmäisen selkeästi. Poislukien Lamar-hahmo joka on olevinaan se elegantti rikollispomo.
Muut pahikset on jaettu kahteen ryhmään:
A. Ovat he joilla on aurinkolasit.
B. Ja he joilla ei ole aurinkolaseja. Nämä tunnistaa pahoiksi siitä että he puhuvat siten, että fuck-sanaa korostetaan kuin sen sanominen olisi luontevampaa kuin hengittäminen.
Elokuva heittää hukkaan hyviä näyttelijöitä, joihin kuuluu mm. Dayton Callie, joka sentään tuo rooliinsa edes jonkinlaista ilmapiiriä keventävää tunnelmaa.
Muutoin Tapa Presidentti! on roskaa.
Surukseni huomasin että elokuvan toinen käsikirjoittaja on juuri tuo äsken jotenkin kehumani samainen Dayton Callie. Tekisi mieli ottaa sen vuoksi tuo antamani ainokainen tähti pois.
Tähdet: *
Tapa Presidentti!
...NOIR
2 kommenttia:
Miten sä edes viitsit arvostella tälläisia straight to video-leffoja? :) Onhan toki muutama harvinainen poikkeuskin kuten viime vuoden yllättäjä Moon, mutta ainakin 90-luvulla musta tuntu, että vaikka leffaan oli saatu kovia nimiä kanteen niin siitä pystyi jo kilometrien päähän näkemän, että tuossa on muuten sitten varmasti ihan vitun paska leffa.
Muistan tuon leffan, mutta muistan myös että jätin sen katsomattakin. Noita vastaavia tuli liukuhihnalta 90-luvulla niin paljon, että koko action-genre tuntui tekevän kuolemaa sen takia. Onneksi sentään oli esim. John Woo, joka piti jenkkiactionia edes jotenkuten tyylikäänä. Sit tulikin Matrix ja Hollywoodtuottajat huomas, että "hei tää onki uus juttu, toimintaelokuva, johon kirjoitetaan käsikirjoitus?" WOW! :D Siitä sit tuli Bournet, uus Bond, jne.
Ajattelin itse kirjoittaa taannoin omaan blogiini toimintaelokuvagenren evoluutiosta, että miten muskelisankareiden aika on ohi. Vin Dieselistä ja Dwayne "Rock" Johnsonista ei tullu uusia Arskoja, Sylttejä tai edes Van Dammeja. Tänä päivänä tarvitaan toimintasankari on älykäs, ahkerasti opiskellut luokkansa priimus, jne.
Ehkä jossain vaiheessa siitä kirjoitankin. :)
Joskus sitä joutuu motivoimaan itseään katsomaan noita suoraan videolle-elokuvia, mutta jotenkin ne jaksavat kiehtoa.
Osittain uskon niiden kiinnostavan siksi, että uskomattaman monet lapsuuden suosikkitähdistä on ajautunut tekemään lähes vain ja ainoastaan tuon Tapa Presidentti!-leffan kaltaista kuonaa. Hyvänä esimerkkinä pidän Rutger Haueria, joka muutamaa poikkeusta (Sin City, Batman Begins) lukuunottamatta on hyvin kaukana Blade Runnerista, Liftarista tai Silmittömästä Raivosta. Silti sitä jaksaa uskoa että se seuraava Omega Doom on uusi Blade Runner.
Toinen syy suoraan videolle-elokuvien kiehtovuuteen löytyy siitä, että kun kyseessä on jokin uusi Brad Pitt-elokuva, niin siitä osaa odottaa jo jonkinlaista laatua, ja jos ei sitä, niin sellaisten kohdalla tavallaan tietää mitä saa. Kun kyse on jostain Michael Dudikoffin uudesta elokuvasta, niin siihen ei todellakaan kohdistu suurempia odotuksia, joten sellaisella elokuvalla on suuremmat mahdollisuudet yllättää positiivisesti.
Tosin pakko se on myöntää, että varmaan joku 95-98 prosenttia niistä on sitä roskaa miltä se vaikuttaakin.
Ja mikään,,, ei mikään ole puolustus jos katsoo Joe Laran elokuvan. Ei vaikka sillä olisi niinkin cool nimi kuin American Cyborg: Steel Warrior
Minä kaipaan näitä 80-luvulla suosiossa olleita lihaskimppusankareita. Kun katsoo toimintaleffaa, niin kyllä sinne tarvitaan joku Dolph Lundgren, eikä mitään Tobey Maguirea kertomaan kuinka kukaan ei ymmärrä.
Uudemmista ainoa edes hieman kasarihenkinen toimintastara taitaa olla Jason Statham, eikä hänkään ole minua suuremmin innostanut. No, Crank oli hauska.
Lähetä kommentti